Onko täällä muita, joiden isoisä/isä oli sodassa?

Simo "valkoinen kuolema" Häyhä

542 eliminointia

 

Isänisä oli. Tuli uskoon siellä, ja rupesi saarnamieheksi. Hiljainen mies oli siviilissä, ei koskaan puhunut sodasta.

 

Molemmat isoisäni olivat, toinen haavoittui lievästi. Mieheni isoisä oli myös. Kunnia oli tavata kaikki, ja veteraaneina saatettiin hautaan. :heart:

 

Molemmat olleet sodassa. Toinen kaatui kun äitini oli 4-vuotias joten en ole edes tavannut. Räjähti kappaleiksi Toisesta en oikein tiedä kun ei tullut koskaan läheiseksi enkä ole tainnut edes kuulla sotajuttuja.

 

Toinen ukki oli liian vanha sotaan, toinen oli rintamalla ja ehjin nahoin selvisi. Luonteen vikaa saattoi olla kyllä ilman sotakokemustakin, mutta luonteeltaan oli agressiivinen kotiperkele, joka kylillä oli yhtä auringonpaistetta. Jonkin verran kertoi sotaan liittyviä juttuja ja valokuvia rintamalta on myös. Tädin mies kertoili sodasta liittyen hällä olleisiin valokuviin. Enempi on naispuoleiset sukulaiset sodasta kertoneet, pommituksista, evakossa olemisesta, lähi metsään ammutuista ja haudatuista venäläissotilaista, venäläisistä sotavangeista.

 

Joo, isoisä oli. Ei se koskaan halunnut niistä kauheuksista kertoa. Sen, että se oli yhden sortin kusipää (kävi munkin päälleni), en nyt väittäisi sodasta johtuvan.
Ja olihan se isänikin väkivaltainen, vaikkei mikään sotilas ollut.

 

Mun isoisäni on kuollut sodassa. Isäni oli muutaman kuukauden ikäinen, kun isänsä kuoli. Äitinsä hän menetti sitten 12-vuotiaana.

 

Eräs sukulaiseni on kävellyt pisimmän matkan vihollislinjojen takaa omien puolelle.

 

Isoisoisä oli,hän kuolikin vasta viime syksynä.Haavoittui jalkaan.

 

Mun ukkini oli sodan jäljiltä alkoholisti ja tuntuu, että sen seurauksena myös moni lapsensa. Lopulta ukki kuoli sammuttuaan lumihankeen ja jäädyttyään sinne. Koskaan ei sodasta puhunut mitään.

Karuja ovat nämä tarinat. Voi, kun olisi ihmisillä sen verran viisautta, ettei tilanteiden annettaisi kehittyä sotaan asti.

 

Ainakin isänisä oli, äidinisäkin varmaan... hänen kanssaan asiasta ei koskaan tullut puhetta, mutta alkoon taipuvainen ja väkivaltainen hän perhettään kohtaan oli. Liekö sodan syytä.
Isänisä oli ihana pappa, joka oli kunnon mies sotimisesta huolimatta. Vaikea oli hänenkin avioliittonsa mummun kanssa, mutta se taisi johtua enemmän mummusta luulen...

 

Ajatelkaa sodan kokeneiden miesten kärsimyksiä ja miten punikit vuosikymmeniä haukkuivat näitä miehiä: "mitäs läksitte."

 

[QUOTE="vieras";28021912]Monista tuli huumeriippuvaisia loppuiäkseen, tämän takia myös monen perhe-elämä oli yhtä tuskaa.[/QUOTE]

Tässä aiheeseen liittyen: Vaiettu salaisuus: Suomalaiset sotilaat koukuttuivat huumeisiin - Studio55.fi - T

 

Mun isoisä oli 19-vuotiaana etulinjassa. Välttyi fyysisiltä vammoilta, muttei puhunut koskaan sodasta. Oli elämänsä läheisilleen äreä ja isoäidilleni ilkeä, vieraammille mukava seuramies. Voi tietysti olla hänelle normaali luonteenpiirre, mutta luulen sodan vaikuttaneen asiaan ja asiat joita joutui nuorena kokemaan.

 

Molemmat olivat, mufa ei siitä puhunut mutta vaarin kanssa käytiin lukuisat kerrat keskusteluja sodasta. Vaari kuoli kuusi vuotta sitten.
Vaari kertoi asiat kaunistelematta, kaksi tapahtumaa on jäänyt eniten mieleen; ensimmäinen kuinka he tappoivat venäläisen joka yritti raiskata suomalaisen naisen ja ottivat tämän vaatteet/varusteet käyttöön ja toinen kun vaari oli nojannut ladon seinää vasten levätäkseen niin pommi oli lentänyt ihan pään viereen seinään kiinni muttei ollut räjähtänyt.
Oli paljon muitakin juttuja, vaarin tekemistä ilmatilakartoista ja naisseikkailuista lähtien. Vaari kertoi meille paljon sodasta jo silloin kun olimme pieniä ja vanhemmiten kertoi jos varta vasten kysyi.

 

Minun isäni oli rintamalla-kävin tänään viemässä kynttilät haudalle , kun tuli niin ikävä.Sodasta hän ei paljon puhunut, koska sieltä oli hänen mielestään vain niin paljon ikäviä muistoja.Jotain tarinoita hän silti kertoi ja täytyy vain ihemtellä miten nuorena18 vuotiaana poikana sotaan joutunut on selvinnyt täysjärkisenä koko pitkän elämänsä-lähes 90 vuotiaaksi.Tupankanpolton hän oppi rintamalla-se oli ainoa keino pitää hermot kurissa ja se tapa veikin hänen terveydestään osan.
Isä oli lempeä joskin vaativa.Luin tarinan jossa puhuttiin eläinten lopettamisesta-isä ei koskaan halunnut lopettaa edes "ylimääräisiä" kissanpentuja vaan oli todellinen eläinten ystävä. Isä loi yrityksen tyhjästä sitkeydelläIsä opetti esimerkillään meille kaikkien ihmisten arvostamisen, nöyryyden ja työn tekemisen arvon, mitään ei saa ilmaiseksi vaan asioiden eteen tulee ponnistella. Kiitso isä rakkaudesta- lepää rauhassa

 

Molemmat isoisät on ollu sodassa.

Isänisän sotataipaleesta en tiedä sen enempää ku että oli sielä 5 vuotta ja johonkin päin kroppaa jäi sirpaleita.

Äidinisä oli joutunu jonku kaverinsa kanssa sotavangiksi venäjälle, olivat päässeet sieltä takasin kun olivat ilmottautuneet agitaattoreiksi. Siis sen takia olivat ilmottautuneet että pääsisivät suomeen. Agitaattoreina suomessa kuitenkin kohdeltiin ja loppusodan olivat vankileirillä.

Yhden yksityiskohdan paappa kertoi: Venäjällä joku isompi pamppu oli tuonu kartan naaman eteen ja paappa oli päätelly että pitäis kertoa missä suomen joukot on. Paappa ollu siitä kartasta mitään ymmärtäny eikä tietenkään sen kummemmin tienny joukkojen sijaintiakaan. Mutta ku oli tiukattu ja tiukattu niin lopulta paappa oli sormella vetäny viivan johonkin kohtaan. Se pammpu oli hermostunut tyystin ja lyöny paappaa jollain kepillä. Myöhemmin karttoihin tutustuttaan paappa oli tajunnu vetäneensä sen viivan pitkälle venäjän puolelle...

Paapalle ei fyysisiä vammoja jääny mutta henkisiä senkin edestä

 

Mun paappa oli kahdessa sodassa (talvisota ja jatkosota), vähän jotain puhui niistä ajoista. sen verran että sitä on kiitollinen siitä että nyt on rauha.

 

Mua joskus tässä aiheessa mietityttää, että ymmärretäänköhän me sitä sotaa oikealla tavalla kun ei sotineet isovanhemmat oikein suostuneet jälkipolville niistä sota-ajoista puhumaan?
Ymmärrän kyllä miksi eivät, mutta unohtaako sitten jälkipolvet helposti sen totuuden?

Omat isovanhempani ainakin vaikenivat aina kun sodasta kysyttiin, niin sotineet isoisät kuin kotona olleet isoäiditkin. Edes omille aikuisille lapsilleen eivät suostuneet kertomaan kuin pintapuolisesti.
Vaikka lapsi olinkin, niin tajusin kyllä sodasta kysyessä mummun surullisesta katseesta että kovat ne ajat ovat olleet.

 

Toinen isoisäni kävi talvisodan, sai kunniamerkkejä ja mitä ilmeisimmin posttraumaattisen stressisyndrooman: äiti on kertonut, miten sodasta palasi iloisen ja hyväntuulisen isän sijasta univaikeuksista kärsivä, säpsähtelevä ja hiljainen mies joka poltti ketjussa. Ja jatkosodan ensimmäisessä taistelussa kyseinen isoisä sitten kaatuikin.

 

Äidin isästä en tiedä, olettaisin ettei ole ollut rintamalla koska en ole moisesta koskaan kuullut. Isän isä taisteli kahteen otteeseen. Haavoittui rintamalla ja joutui sittemmin takaisin. Ei taistellut Suomen kamaralla, en tiedä miten maan vaihdokset välissä sekä sodan jälkeinen paluu Suomeen ovat vaikuttaneet. Alkoholisti oli ja hyvin vähäsanainen mies, näin olen kuullut. Kuoli 60-luvulla kauan ennen syntymääni. Isäni oli hyvin isänsä kaltainen ainakin muiden kertoman perusteella.

 

Äidinisä oli sodassa, isänisästä en tiedä.
Isä oli myös sodassa, mutta ei Suomessa. Jätti karut jäljet sieluun, kertoili hieman ennen kuolemaansa kokemuksiaan (kuoli syöpään 54 vuotiaana)

 

Pappa ja ukki olivat. Molemmat palasivat takaisin terveinä. Pappa selvisi oikeastaan tuurilla, oli ainoa joka pääs livahtamaan piirityksestä. Ukki ei koskaan suuremmin puhunu kokemuksistaan, isä on kertonut että ne muuttivat ukkia, hän kuoli kun olin 4v. En siis sillee edes ehtiny kauaa tuntea. Pappakaan ei paljoa tarinoinut, paljon tietoa ollaan saatu löydetyistä kenttäkirjeistä papalta siskolleen. Sisko oli hoitajana sairaalassa sodan aikana.

 

Ja lähinnä tiedän isän kokemusten kautta kun oli pikkupoika ja asui evakkoreitin varrella. He eivät joutuneet evakkoon onneksi.

 

Juu, pappa oli rintamalla. Selvisi sieltä ja kuoli veritulppaan kun ei osannut hellittää työnteon kanssa.