Onko sinulla paha mieli jos olet huutanut lapsellesi?

Minulla on. Montaa kertaa en ole tuolle 3 -vuotiaalle huutanut, mutta tänä iltana kiehui yli. Vieläkin harmittaa ja on paha mieli. Lapsi nukkuu jo ja tuntui ainakin sänkyyn mennessään unohtaneen jo koko asian.

 

Äläkä kysy kuin monta kertaa. Aina.

 

Oli paha mieli ja ajoittain pitkäänkin senkin jälkeen kun olin jo lopettanut huutamisen. Huutamiseni oli siis sellaist aepäloogista räjähtelyä eikä mitään varoittamista. Ihan turhaa pyrskähtelyä.

 

Mua ärsyttää ihan älyttömästi, kun on niin lyhyt pinna ja tulee huudettua. Ja joka ikinen kerta todella paha mieli itselle jää.

 

Itselle jää myös. Ja otinkin heti esikoisen uhmiksen alettua (kun näitä omia huutamisia alkoi tulla) tavaksi pyytää lapselta anteeksi. Näin lapsikin oppii että anteeksi pitää ja voi pyytää ja saada.

 

Usein, jos koen kohdelleeni lasta epäoikeudenmukaisesti. Siis jos olen jälkikäteen ajateltuna vaatinut liikoja, ollut tarpeettoman kärsimätön, purkanut omaa turhautumistani lapseen, joka on jälkeenpäin ajateltuna ikänsä ja tilanteen huomioiden toiminut ihan ymmärrettävästi. Ei siihen tarvita huutamista (vaikka siihenkin olen sortunut ja kyllä, siitä tulee paha mieli), esimerkiksi tänään tuntuu että vähän joka toinen asia on tullut suusta kireästi hoputtaen Vaikka kiire on ollut itse luomaani.

Mutta toisaalta yritän olla itselleni armollinen. Vaikka 2v toimiikin ikäänsä nähden ihan ymmärrettävästi, niin minäkin olen vain ihminen, ja jossain välissä se eiku-eiku-eiku-minä-ite alkaa turhauttaa kun mikään (esim. nukkumaanmeno) ei etene. Ehkä huomenna on yhtenevämpi sävel?

 

Ei ole paha mieli. En huuda ilman että olisin jo useampaan kertaan sanonut samasta asiasta nätisti ja tiukemmin. Jos ei sana mene perille, niin viimeistään pienen jyrähdyksen saattelemana se menee. Tänään huusin viimeksi autossa. Mies lähti kauppaan ja minä jäin 3 lapsen kanssa autoon odottamaan, lyhyt asia kun oli kyseessä. Johan alkoi 4v härnäämään 2-vuotiasta siskoaan, joka puolestaan alkoi kirkumaan sellaista järkyttävää yliäänihuutoa, että korvat meinasi haljeta. Härnäämisestä ei tullut loppua vaikka muutamaan otteeseen käskin lopettaa. Lopulta karjaisin niin lujaa, että meni takapenkki hiljaiseksi. Loppumatka menikin ilman kähinöitä. Ja ei, ei tullut paha mieli, ainakaan minulle...

 

Kyllä. Joskus käyny niin, että oon korottanu ääntäni ja yht'äkkiä purskahdan itkuun. Sillon otan tytön heti syliin, halaan ja pyydän anteeksi. Pyydän kyllä aina anteeks, kun olen ensin rauhottunu. Mutta, siitä huolimatta jää pahamieli nakertamaan mieltä ja sitten, mietin illasta, kun rupeen nukkumaan, että alkaakohan tytär inhoomaan ja vihaamaan mua ja sitten tulee hemmetin levoton olo ja unentulo viivästyy.

Toisinaan käy niin, että tytär huutaa mulle ja ite pystyn olemaan viilipyttynyä koko päivän ja illasta tuleekin, sitten tyttärelle pahamieli, itkee ja pyytää anteeks, että on ollu kiukkunen. Tytär on 3-vuotias ja nyt muutaman kerran käyny noin. Ite oon selittäny, että saat anteeks ja on ihan ok, että näytät tunteet. Vaikka huutaminen on väärä tapa keskustella, niin äiti rakastaa sua silti ja eikä äitin rakkaus sua kohtaan lopu ikinä. Tuohon tytär yleensä rauhottuu ja halaa tiukasti, noissa tilanteissa iteltäkin pääsee itku. Oon herkkä ja tytär on myös, joten noissa tilanteissa puhutaan, itketään ja halitaan .

 

Luin muuten jostain, että syyllisyys lastenkasvatuksessa / -hoidossa on ihan tarkoituksenmukainen tunne, sen avulla ihminen arvioi ja kehittää toimintaansa, eihän kukaan valmiina äitinä tai isänä synny ja tilanteet muuttuu lapsen kasvaessa. Syyllisyys on ohimenevää, toimintaan kohdistuvaa ja kehittävää, toisin kuin persoonaan kohdistuva, pysyvämpi häpeä. Eli niitä pahan mielen tilanteita kuuluu tulla ja niitä kuuluu miettiä, mutta ei niihin kuulu jäädä rypemään eikä sitä omaa syyllisyyttään ainakaan saa kaataa lapsen niskaan (sellaisella jumiutuvalla pahoittelulla, jonka seurauksena lapsi lopulta miettii, miten hänen olisi pitänyt toimia ettei aikuiselle olisi tullut paha mieli omasta toiminnastaan). Mutta siis voi ajatella niinkin, että hyvä jos oma toiminta harmittaa - tunnistat rakentavan ja vähemmän rakentavan toiminnan eron ja se on kehittymisen pohja

 

Juu, nykyään tosin pyrin huutamaan vain alakerrasta yläkertaan tai toisinpäin (laiska, kun en jaksa käydä vierestä sanomassa...).

Oma keinoni on ollut tehdä mielikuvaharjoituksia siitä, miten toimin seuraavassa vastaavankaltaisessa tilanteessa, ettei tarvitsisi huutaa.

 

Meinasin ensin kirjoittaa, että en, koska jotenkin luin tämän aloituksen koskevan lapselle suuttumista. Mutta joo, jos tulee huutamalla huudettua, tulee kyllä paha mieli ja sovitellaan tilanne mahdollisimman pian. Tosin pieni ei ole se kedon haurain kukkanen, vaan jos tulee huudettua, tulee täyslaidallinen myös takaisin.

Toisaalta vältän karjumalla karjumista ja sellaista kauheaa reuhaamista. Jos korotan ääntäni, ne ovat sellaisia lyhyitä ärähdyksiä, eikä huutamalla huutamista.

 

On. Siksi yleensä pyrinkin pyytämään anteeksi jos huudan turhasta/väsyneenä.

 

Joo, kyllä mulle ainakin tulee. Monesti pitäis vaan koittaa itse olla 'aikuinen' ja käyttäytyä sen mukaisesti..
(katselee häpeillen omia varpaitaan..)

 

Kyllä, jos oma reaktio on ihan ylimitoitettu ja kohtuuton. Tulee paha mieli ja huono omatunto, ja pyydän anteeksi. Joskus taas äänen korottaminen ja "nyt loppuu!" ärjäisy on ihan paikallaan, jos lapsi esimerkiksi tekee tahallista kiusaa eikä tunnu edes kuulevan asiallisempia komentoja.

 

Kyllä kai vähän jokainen vanhempi joskus huutaa, vaikka asian voisi hoitaa muutekin... Silloin pyydetään anteeksi jälkeenpäin. Onkin hyvä jos (siis kun) vanhemmat ovat inhimillisen epätäydellisiä, niin voi opettaa lapsille miten ihminen erehtyessään toimii. Siis se anteeksipyyntö.

 

Ja millaiset ostitte, mä en löydä mitään oikeen ihanaa, mikä ois pakko just saada, ideoita?

 

Sori... Ei pitäny tähän laittaa!