onko sen

[arvoista]

Tuossa yhdessä ketjussa puhutaan oman ajan vähyydestä.naiset(ja miehetkin)onko lapsen hankinta sen arvoista?vaikka omaa aikaa ei jää,ei saa nukkua,seksi ei luista,on erimielisyyttä ymt.ollaan nyt realisteja vähän aikaa;kumpi painaa vaaka kupissa enempi,huonot puolet vai hyvät puolet.tarkoitan pareja joilla on lapsi,oletteko MISSÄÄN VAIHEESSA katuneet,että ette saa enää menetettyä omaa aikaa takaisin.En halunnut sanoa,että lapsi olisi se katumus,vaikka tätä yritän tarkoittaa.kertokaa mielipiteitänne ja ajatuksianne!

 

[Ania]

Minulla on neljä lasta ja joka ikisellä kertaa olen huonoina hetkinä miettinyt, että ei helvetti, eihän tässä näin pitänyt käydä. Olen suutuspäissäni itkenyt vessassa, että MINÄ haluan olla rauhassa, MINÄ haluan syödä yksin, MINÄ haluan nukkua koko pitkän yön heräämättä. Joskus on tunne, että antakaa nyt minun olla vain rauhassa ja että minä en haluakaan olla äiti. Nytkin tämän nuorimmaisen kanssa (jonka isä hoitaa todella paljon lastansa ja on muutenkin mahtavasti mukana kaikessa) olen välillä väsynyt ja hermostunut ja jopa katunut, että miten ihmeessä minun hermoillani tehtiin vielä yksi lapsi lisää.

Mutta kaikesta väsymyksestä ja hermostumisesta ja katumuksestakin huolimatta, en ikinä enkä milloinkaan vaihtasi tätä takaisin siihen elämään missä lapsia ei ollut. Eli on tämä lopulta kaiken tämän vaivan arvoista. Ja vaikka näitä kiukkuhetkiä tulee itsellekin, niin lapsen hymy ja nauru kyllä saavat äidin kiukun väkisinkin haihtumaan vaikka lapsellisesti haluttaisikin vauvalle murjottaa yöllisistä heräämisistä ja päivällisistä kiukutteluista

Nyt vanhemmiten olen oppinut olemaan itselleni armollisempi, eli minun ei tarvitse olla superäiti, minä saan tuntea myös kiukkua ja suuttumusta ja väsymystä ja siltikin minä olen maailman paras äiti lapsilleni

Myös pikagallup mieheltä antoi saman vastauksen, eli kaikesta vaivasta huolimatta hän tekisi lapsen kanssani uudelleen vaikka nyt tietääkin mitä tämä on. Saisi kuulema olla vaikka vieläkin vaivalloisempaa niin siltikin tekisi, on tuo poika kuulema niin ihana!

 

[on]

todellakin sen arvoista!

se on aivan uusi leveli. Eli taso johon pääsee

 

[alkuperäinen]

Kiitos Ania sinulle vastauksestasi,myös sinulle""on"".meillä ei vielä ole lapsia ja tällä hetkellä mietimme kuumeisesti haluammeko yrittää..vaakakupissa painaa tällä hetkellä enempi ne yövalvomiset ja oman ajan menetys.jatkuvasti kuulee ihmisiltä miten rankkaa se lapsenhoito on,kukaan ei kerro hyviä asioita.kaippa se sen arvoista on,koska ihmiset saavat ja haluavat lapsia.Ehkä niitä ei tehtäisi jos se niin kamalaa on.Kuinkahan kauan menee henkisesti kypsyä ajatukseen omasta vauvasta ja yrittää sitä pukeltaa..?

 

[Lina]

Yövalvomiset eivät loppujen lopuksi kestä kovin pitkää aikaa. Tieto lapsen unesta, nukahtamiseen liittyvistä assosiaatioista ja pehmeät unikoulut helpottavat nukkumisen opettamista. Niin ja ruoka tietysti..
Vanhempien välisellä nukkumisen vuorottelulla voidaan helpottaa molempien univelkaa.

Omasta ajastaanhan tietysti joutuu luopumaan, se on selvää. Yhtä aikaa pienen vauvan kanssa ei kannata yrittää pyörittää muita suuria projekteja. Meillä on käynnissä tämä tavallinen rumba: vauva ja rakennusprojekti. En suosittele.. Äiti hoitaa vauvaa kotona täyspäiväisesti, mies käy töissä ja rakentaa taloa. (Järjestely riepoo tasa-arvoa kannattavaa sieluani, mutta minkäs teet.)

Ilman tuota rakentamista olisi molemmilla luonnollisesti enemmän vapaa-aikaa. Mutta aikansa kutakin, ehtiihän sitä lenkille myöhemminkin ja onhan tuota jo tullut käytyäkin tässä elämässä, heh.

Niin ja alkup. kysymykseen: En vaihtaisi vauvaani vapaa-aikaan. Lapsen kasvattaminen on elämää. Äitikin kasvaa samalla ja isä. Joitakin päiviä voisin vaihtaa pois, mutta vauvaa en .

 

[Jee]

Jos lapsia ei olisi...Saisin nukkua öisin jolloin jaksaisin päivälläkin paremmin,hoitelisin puutarhaa,kävisin töissä,rahat menisivät harrastuksiin ja matkusteluun kun nyt menevät pienet kotihoidontuet lasten lääkkeisiin,tekisin vapaaehtoistyötä,ompelisin ja kävisin lenkillä,kylpisin ja saunoisin,siivoaisin ja remontoisin,kyläilisin,tekisin käsitöitä,kävisin uimassa ja punttiksella,lukisin päivän postin ja joisin kupin kahvia,joskus kävisin kaljalla mieheni kanssa.Jne.Jne.

 

[Hinniliini]

Minun mielestäni lapsiperheen arkea ja sen rasittavuutta monesti suurennellaan. Onhan totta, että pieni valvottaa vauva-aikana, mutta sitä kestää vain muutaman kuukauden ja sitäpaitsi LÄHESKÄÄN kaikki vauvat eivät edes valvota, heräävät kerran tai ei sitäkään syömään yöllä. Voihan olla, että teidän vauvanne olisi juuri sellainen!
Itse en ikinä vaihtaisi elämääni, enkä yhtä päivääkään siitä pois, siihen aikaan, kun lapsia ei vielä ollut.
Vasta äidiksi tultuani tunnen todella olevani jotain tärkeää ja korvaamatonta. minun elämälläni todellakin on merkitys ja noiden kahden pienen ihmisen mielestä minä olen se KAIKISTA PARAS!
Mä olen ihan varma, että jos te lapsen laitatte alulle, ette VARMASTI tule sitä jälkikäteen katumaan!
Tärppionnea!

 

[...]

Olimme molemmat aika meneviä ja pitkään yksinään olleita ja siihen tottuneita. Vauva tuli ja elämä muuttui tuhatprosenttisesti, mitään ei kuitenkaan kaduta. On tämä ihmeellinen tila tämä vanhempana oloVäsyttää ja kaikki tuntuu välillä kauhealta mutta lasta rakastaa niiiiiiiiiiiiiiiiiin paljon, että millään muulla ei ole väliä!

 

[Lissu]

kysymykseen kuinka kauan kestäisi tottua ajatukseen vauvasta.. meillä raskaus tuli alunperin yllätyksenä, vauva-arkea ei siis ollut missään vaiheessa ehditty sen kummemmin ajattelemaan. Sanoisin kuitenkin, että raskausaika riitti minulla siihen, että totuin ajatukseen meidän omasta vauvasta. Yhdeksässä kuukaudessa ehtii kummasti tottua, aluksi vauvan tuleminen tosiaan hirvitti ja oli sellainen tunne, että mitähän tästä tulee.. Ensimmäiset viikot oli vähän sellainen isku vasten kasvoja. Kaikista omista tavoista ja tottumuksista piti luopua ja samalla tutustua ja tottua uuteen tulokkaaseen. Alkuviikkoina meillä esim. todellakin valvottiin läpi yön ja välillä 48h lähes putkeen.. sitten alkoikin koliikkivaihe, mikä helpotti sitten vähän jälkeen 3kk iän. Tuntuu, että etenkin ensimmäiset 3kk oli tosi rankkoja ja kävi läpi pienen ""elämänkoulun"". Luopui vanhasta ja tottui uuteen. Vauva on nyt noin 6kk ja nykyään ei oikein enää muista, mitä sitä ""edellisessä elämässä"" tuli tehtyä ja muutenkaan vanhat tavat ei edes niin kovasti kiinnosta. Vauva on nyt kaikki kaikessa ja en todellaan vaihtaisi vauvaa ""entiseen elämääni"". Tuo rakas pieni pirpana on kyllä mullistanut kaiken, mutta nyt elellään jo ihan sujuvasti tätä ""uutta elämää"".

 

[alkuperäinen]

Ihanaa kun jaksatte kirjoittaa kokemuksistanne!varmasti se on näin,uskon teitä!mua vain hirvittää kun oma aika on mulle tosi tärkee,tulen hermostuneeksi jos en saa viikossa sitä tiettyä määrää omaa aikaa.meillä oli rakennusprojekti jo muutama vuosi sitten ja omaa aikaa ei jäänyt juuri yhtään.Se oli kauheeta aikaa vaikka yhteinen juttuhan se oli.vauva on tietysti eri asia,mutta oma aika on kortilla vuosia vaikka lapsi kasvaa.Ehkä siihen kypsyy henkisesti,pakkohan se on.yritetty ei olla vielä.

 

[Vastaukseni]

Tässäpä äitienpäivänä kaveriltani saama runo joka kertoo sen kaiken:

Ennen kun minusta tuli äiti

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Nukuin niin myöhään kuin halusin, enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hiukseni ja hampaani joka päivä.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tullut ajatelleeksi, olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minun päälleni ei oltu koskaan oksennettu
kakattu
syljetty
pureskeltu
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla

Ennen kuin minusta tuli äiti,
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
- ajatuksieni
ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta, jotta lääkärit voisivat tehdä kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän onnellinen yksinkertaisesta
hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä katsellen nukkuvaa lasta.
Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa, vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni murskaantuvan miljooniksi
palasiksi, kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt, että jokin niin pieni voisi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
En tiennyt miltä tuntuu, kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua, kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni voisi saada minut tuntemaan itseni
niin tarpeelliseksi.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
En ollut koskaan noussut ylös yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon...
Ennen kuin minusta tuli äiti.

 

[niin]

tää on aivan ihana runo. Pyöri täällä äitienpäivän aikaan. Tämä kertoo kaiken

 

[elli]

Varsinkin alkuun väsytti ihan sikana. Ja omaa aikaa on todella vähän (hmm.. ei ollenkaan, mutta se on jo osin oma valinta ). Mutta ei kaduta, ei pätkääkään. On tuo vuosikas niin ihana kaikkine elkeineen ja touhuineen, että väliin meinaa tikahtua onnesta. Mitä siitä että väliin väsyttää. sit pitää nukkua.

 

[heidi]

Kyllä joskus (lue:useasti tämän iltatähden aikana on tullut mietittyä, että miksi lähti uudelleen tähän rumbaan kun edelliset ovat jo isoja. Mutta silti en vaihtaisi koskaan näitä aikoja pois. Loppupeleissä huonoja puolia on vähemmän kuin hyviä. Ja lapset kasvavat nopeasti ja aika kuluu siivillä. Joskus oikein haikailen sitä aikaa kun he olivat pieniä tuhisijoita, sitä vauvan tuoksua..

Kyllä sanon, että eläkeikäisenä olisi aika tylsää jos ei olisi lapsia ja lastenlapsia kyläilemässä. En tiedä, mutta näin luulisin.

 

[*-*-*]

Kyllä tulee välillä mietittyä, että mitä sitä on tullut tehtyä, mutta silti on koko ajan pelko tämän lapsen menettämisestä, eli missään tapauksessa en hänestä luopuisi. Sitä kannattaa kuitenkin miettiä, mikä on isän rooli perheessä. Kyllä mies lupasi vähentää harrastuksiaan, lupasi hoitaa lasta että minäkin saan joskus vapaa-aikaa, ... Sen kun näkis!!! 95% olen yksinhuoltaja, enkä edes vessaan pääse kuin ottamalla vauva mukaan (5½kk), kun ei tyydy olemaan hetkeäkään yksin. Omista harrastuksista en voi kuin unelmoida. Mies on näiden kuukausien aikana valvonut kahtena yönä pojan takia, siis oikeasti vain KAHTENA. Katkerako, kuka, minäkö???

 

[Jee]

Meidän lapsi 2v. Heräilee joka yö.Ekat puoli vuotta tunnin välein.Isä ei ole valvonut yhtenäkään yönä vauvan kanssa.Musta on tullut melkein haamu!

 

[Ihme]

Jostain niitä voimia ihmeesti löytyy vaikka olisi kuinka väsynyt...Meidän esikoinen on ollu todella helppo, nukkuu täydet unet jne (3kk asti tehnyt niin)...Silti kehtaan valittaa joskus väsymystä ja sitä että on koko ajan vauvassa kiinni. Aina on miljoona asiaa mietittävänä kun lähtee jonnekin, melkein vuoteen en ole kertaakaan istunut katsomassa esim. jotain illan elokuvaa, vaan aina haluan mennä viimeistään kympiltä nukkuun etä jaksaa seuraavana aamuna herätä kuudelta jne. Yli puoli tuntia kestävät sarjat mitä seuraan, otan aina poikkeuksetta videolle ja katon siiten kun poika nukkuu päiväunia. Oi sitä aikaa kun sai kotiin jostain tulleessaan vain kellahtaa sohvalle ilman että täytyisi miettiä, että koska pitää tehdä mitäkin: syöttää, vaihtaa vaippa, kylvettää, laittaa nukkumaan
MUTTA: mitäpä sitä ei tekisi tuon pienen taaperon eteen, tuntuu että nyt on todella omalla elämällä jokin tarkoitus Ja kun oma lapsi hymyilee, siinä unohtuu kaikki vauvanhoidon rankkuus...Tyypillistä muuten on että välillä rasittaa kaikki ja välillä on ihan onnensa kukkuloilla kun on oma lapsi...Hmmm...jotenkin maanis-depressiivinen olo tulee välillä

 

[*]

hermostuttaa, ärsyttää, raivostuttaa joskus oman ajan puute, mutta silti en osaa katua. Lapsi on ihana, ei sitä siltikään osaa katua vaikka joskus väsyneenä ajattelee että tätäkö tämä on. Sitä väsymystä ja lasta ei jotenkin rinnasta toisiinsa vaan ajattelee ne erikseen kuitenkin.

 

[Satu]

Sain tuon saman runon omalta äidiltäni äitienpäivän aikoihin ja voi, kyyneliltä ei voinut välttyä...

Oma lapsi on KAIKEN arvoinen. Oman lapsen puolesta tekisi ihan mitä vain. Äidinrakkaus on jotain ihan käsittämätöntä, jonka vain toinen äiti voi tajuta.

Oma vauvanikin tuli hieman yllätyksenä, mutta raskausaikana ehti tottua ajatukseen, että meitä on pian 3. Lähinnä olin huolissani, miten osaan hoitaa vauvaa, mutta se tulee ihan luonnostaan ja sairaalassa kyllä opettavat.

Minulla on riittänyt omaa aikaa hienosti, sillä mies hoitaa vauvaa aivan yhtä paljon kuin minäkin (työpäivänsä jälkeen), vain syöttöihin mies ei pysty osallistumaan, kun vauva on toistaiseksi pelkällä rintaruoalla.

Seksikin meillä luistaa . Öisin tulee nukuttua koko ajan paremmin (alussa vauva söi yölläkin ½t-2t välein...), jopa 6t pätkiä. Ja vaikka oisi kuinka kiukkuinen tahansa, oman vauvan/lapsen hymy riittää pelastamaan päivän. Pitäisi saada lapsen naurua nauhoitettua, että sitten kun myöhemmin töissä ärsyttää, niin kuuntelisi sitä.

Ainoa, mitä minulla on tällä hetkellä vähemmän, on raha (olen vanhempainlomalla). Se on kuitenkin vain rahaa!

Joku viisas on joskus sanonut, että ""lapsiin tuhlatun ajan saa moninkertaisena takaisin"". Totta se on!

 

[Heidi]

Minä en ainakaa kadu, että teimme tyttömme. Olemme eläneet senkin, että on omaa aikaa. Olemme molemmat eläneet sinkkuina, juhlineet, harrastaneet, seurustelleet ja viettäneet elämää, jossa ei ole vastuuta kuin itsestään. Se oli se elämän vaihe. Joskus sitä on pakko siirtyä eteenpäin. Jäihän lapsuuskin joskus taakse.

Sitten löysimme toisemme. Meillä alkoi yhteinen aikamme. Omaa aikaa ei taida olla kuin sinkuilla. Naimisissa kun on, niin aika on ainakin yhteistä. Sitten välillä pitää ""lomaa"" toisesta. Niin se on lapsenkin kanssa. Välillä pitää käydä omia juttuja tekemässä ja sitten takas kotiin.

Lapsi on meinaan todellinen pikku ystävä. Minusta on mukava viettää aikaa hänen kanssaan. Pidän kävely retkistämme ja leikeistämme. Hänen kanssaan on mukava puuhata kaikkea ja tutkia maailmaa ihan uusin silmin. Itkut kuuluvat arkeen ja voit uskoa kuinka vaikeaa on katsoa, kun pikku ystäväsi kärsii esim. mahakivuista. Sen kivun ottaisi heti itselleen jos vain saisi pienen kuntoon. Ei sitä kadu, että on lapsen tehnyt, mutta sitä katuisi jos ei olisi tehnyt. Kyllä jos kuvittelen, että joku nyt lapseni veisi pois ja saisin vain sitä omaa aikaa tai yhteistä aikaa mieheni kanssa, niin se ei riittäisi minulle!! Ei se aika ole minkään arvoista enää sen jälkeen. Ei mikään oma tekeminen tuntuisi yhtä tärkeältä.

Niin sitä miettii sitä omaa aikaansa, kun ei ole lasta. Sitten kun sinulla on, niin mietit tuota kysymystä ihan eri kantilta. Alussa tottakai aina vaikeaa opetella uuteen rytmiin, mutta käy asioita läpi jo raskausaikana, niin yllätys ei ole niin totaalinen. Sinulla on 9kk aikaa totutella uuteen elämään. Se kantsii käyttää hyväkseen ja viettää paljon aikaa kotona lueskellen ja valmistautuen uuteen tulokkaaseen. KÄy kävelyillä ja vietä rauhallista elämää, niin pudotus ei ole niin totaalinen.

 

[ninnu]

En ole katunut päivääkään vaikka poitsulla oli ekä kolme kuukautta koliikkia. Ja tein jo alussa selväksi miehelleni, että minä tarvitsen myös sitä omaa aikaa vaikka vain kerran viikossa. Eli lähdin kerran viikossa harrastukseni pariin ja näin on jatkunut jo 8kk. Tosiaan vauva-aika menee niin nopeasti, että itse ei meinaa perässä pysyä.
Vaikka sitä on itse väsynyt niin siitä saa todella paljon voimaa kun näkee että pikkuisen naama loistaa kuin naantalin aurinko kun menet hänen lähelleen. En olisi ikinä voinut kuvitella kuinka paljon lasta voi rakastaa, mutta nyt vasta sen tiedän.