Onko se vain niin etei 30-vuotiailla enää ole kavereita kovinkaan usein?

["tiitiäinen"]

Tuntuu, että olen täysin vieraantunut vanhoista kavereista ja uusia ei ole oikein löytynyt. "Vanhoja" kavereita tulee nähtyä silloin tällöin, mutta olen huomannut jo todella monta kertaa, että tapaamiset ovat melko vaivaannuttavia. Ehkä siksi koska emme usein näe (asumme nykyään eri kaupungeissa ja välimatkaa useampi sata kilometriä) ja elämäntilanteemme ovat täysin erilaisia.

Harrastuksissa ja töissä tulee juteltua monien kanssa paljon myös ei työhön tai harrastuksiin liittyvistä asioista mutta muuten en heitä näe. Harmittaa kun ei ole ketään kenet kutsua kylään tai kenen kanssa käydä shoppailemassa tai vaikka kahvilla. Joskus käyn sisarusteni kanssa tapahtumissa ja kyläillään puolin ja toisin, mutta ei jotenkin tunnu korvaavan kaverisuhteita. Monilla tuntuu olevan hyviä "ystävä pariskuntia" joiden kanssa käydään paljon reissussa ja vietetään vapaa-aikaa yhdessä. Välillä käyn miehen kavereiden kanssa jossain tai heitä käy meillä (ehkä noin 3-4 kertaa vuodessa) mutta en ole heidänkään kanssa ystävystynyt niin, että olisimme edes facebook kavereita.

Löytääkö enää kolmekymppisenä ystäviä vai onko se tosiaan noin, että ihmisiä tapaa enää töissä ja harrastuksissa ja kaverit/ystävät kuuluvat lähinnä lapsuus ja nuoruusvuosiin? Muiden juttuja kun kuuntelee niin kyllä saan sen käsityksen, että kaikilla muilla kuitenkin on kavereita joiden kanssa tekevät kaikenlaista mukavaa tai kyläilevät. Toki voin mieheni kanssa puhua kaikista asioista, mutta jotenkin kaipaisin jotain muutakin ihmistä jolle voisi puhua niistä ikävistäkin ja henkilökohtaisemmista asioista yms. Kuitenkin työkavereiden ja harrastustuttujen kanssa tulee juteltua melko pinnallisesti yleistä dipadaapaa.

Odotan esikoista ja olen pohtinut sitäkin, että kummeiksi täytyy pyytää sisaruksiani ja mieheni kavereita koska minulla ei ole ketään kaveria jota pyytää. Ja jos esim. menisin naimisiin ei minulla olisi ketään jota pyytää kaasoksi ellei siskoani lasketa. Jotenkin häpeän tätä "kaverittomuutta" kun muut ovat aina menossa ja facebookissa on paljon kuvia ystävienkanssa tehdyistä reissuista ja juhlista.

 

[mamima]

Vähissä on minunkin kaverit, ne vähät ovat kiireisiä töiden ja perheen yhdistämisessä, joten harvoin nähdään. Olishan se kiva jos olisi enemmän sosiaalista toimintaa, mutta kylläpä omankin perheen kanssa tuo aika vaan hujahtaa johonkin, milloin sitä edes ehtisi pitämään huolta ystävyyssuhteista?

 

["vieras"]

Mulla on ystäville aikaa ainoastaan lomilla tai pitkillä vapailla. Kesälomalla ehdin nähdän kavereita todella paljon kun olivat lasten kanssa kotona.

 

["Piika-äiti"]

Ei se noin kategorista ole.

Pikemminkin viimeistään kolmekymppisenä pitäisi havahtuva siihen, että ystävyydestä ja ystäväpiiristä on pidettävä huolta ja että se on valtavan arvokas asia. Siinä vaiheessa myös omat ystävyys suhteeni ovat syventyneet uudelle tasolle, kun sitä ystävyyttä on jaettu kuljettamalla ystävän lasta päivystykseen tai leipomalla keskenmenon jälkeen yhdessä.

Ystäviä löytyy kaikkina elämän aikoina kaiken ikäisistä ihmisistä, joiden kanssa tätä maailmaa eletään. Ja niitä pitäisi olla noin kuusi kappaletta sekä oman mielenterveyden että ihan jo perhe-elämän kannalta.

 

[Chala]

Ei mun mielestä kaverittomuudessa ole mitään hävettävää. Ei ystävyyttä voi pakottaa, niitä joko tulee tai ei tule vastaan, mutta jos (ja kun yleensä jossain vaiheessa) tulee niin se onkin sitten paljon arvokkaampaa ystävyyttä

Sulla on hyvä sauma tutustua aivan uusiin ihmisiin kun susta tulee äiti, lähdet avoimin mielin perhekerhoihin ja -kahviloihin, avoimeen päiväkotiin ja leikkipuistoihin, mitä ikinä teidän läheltä löytyy. Ei silläkään ole mitään väliä että omasi on vielä niin pieni ettei leiki muiden kanssa, siellä on kuitenkin samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä joista saattaa hyvinkin yllättäen löytää hyviä kavereita tai jopa ystävän jonka kanssa huomaa olevan paljon enemmänkin yhteistä kuin vain lapset.

Itse olen lasten kautta löytänyt ihan vahingossa paljon kavereita ja yhden tosi hyvän ystävän, lisäksi olen uuden harrastuksen kautta tutustunut pariin ihanaan ihmiseen joita en malta odottaa näkeväni ja joiden kanssa juttu luistaa ihan mistä tahansa aiheesta maan ja taivaan väliltä ja joiden kanssa puhutaan todella henkilökohtaisiakin asioita.

Itsekin olen jo ennen lapsia vieraantunut vanhoista kavereista kun muutettiin eri paikkakunnalle (vaikkakin lähelle) ja elämäntilanne muuttui jotenkin kotikeskeisemmäksi, kun taas kaverit jatkoivat baarissa pyörimistä jne. Mutta toisaalta mietin usein näistä puhuttaessa, että miksi kaipaisin niitä kavereita joiden kanssa nuoruudessa tuli pyörittyä, kun ei meillä oikeasti ole enää juuri mitään yhteistä ja puhuttavaa keksii jotain kun vuoden-parin välein nähdään, mutta ei se kuulumisten vaihtoa pidemmälle juuri enää mene.

Ihminen kasvaa ja muuttuu niin kovin paljon varsinkin isojen elämänmuutosten kuten perheellistymisen myötä, että onhan se ihan luonnollista ettei aina mene samaan suuntaan niiden vanhojen tuttujen kanssa. Uusia ystäviä ja varsinkin kavereita löytyy aina kun ei ihan neljän seinän sisään jää Ja kyllä sitä voi ystävä olla vaikkei usien näkisi, itselle tarttui opiskellessa matkaan yksi ihana ystävä jota edelleenkin näen ja jonka kanssa pidetään yhteyttä, mutta meilläkin on niin erilaiset elämäntilanteet että on välillä aika haastavaa löytää treffiaikoja

Ja anteeksi tosi pitkä vuodatus, toivottavasti jaksoit lukea.

 

["vieras"]

Pyydä työkavereita sidukalle töiden jälkeen.

 

[Jennynny]

Me saatiin lapset aika nuorina verrattuna kavereihin, luulen että siksi nykyiset kaverit ovat enemmän tai vähemmän sukulaisia. Miehellä tosin enemmän kavereita, muttei sellaisia "sydänystäviä" laugh

Tosin mun paras ystävä on (alunperin) työkaveri ja toinen läheinen on isosisko, ja koen olevani ihan onnekas.

 

[Mep]

Ei ystävyyssuhteet ole ikäsidonnainen juttu. Mulla on suunnilleen ennallaan sama kaveripiiri joka opiskellessa syntyi. Joitain on tullut lisää esim. äitiyden mukana ja joitain pudonnut pois kun ei ollut mitään yhteistä. Ja osa on tunnettu 6 vuotiaasta.

Mutta se on totta, että perhe-arki imaisee mukaansa. Usein tapaamisten ylläpito on yhden/kahden ihmisen harteilla, loput ei jaksa järjestellä mitään, mutta ilahtuvat joka kerta kun koolla ollaan jossakin.

Homma on hankaloitunut huomattavasti 20v ajoista, nyt pitää sovittaa lapset, niiden harrastukset ja miesten työreissut + omat menot kalenteriin. Nuorena katsottiin vaan jotta sopiiko mulle ;-)

 

["jii"]

jep, chala pisti asian juuri kuin se on... lasten myötä saa tavallaan "uuden alun" noiden kavereiden hankkimiseen, jos ne ovat karisseet vuosien varrella. seurakunnan, mll:n jne kerhoissa tapaa saletisti uusia ihmisiä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. juttu lähtee luistamaan ihan itsestään, ja pian huomaa, kenen kanssa se tarina kulkee parhaiten. sitten vaan kahvittelemaan lasten kanssa puolin ja toisin, isommalla tai pienemmällä porukalla.

tsemppiä aloittajalle, siulla on tälleen kliseisesti vielä "parhaat ajat tulossa",elä hättäile

 

[nepula]

Elämäntilanteet vaihtelee niin paljon ja aina ne ei vanhojen kavereiden kanssa natsaa, silloin ei vain tule pidettyä yhteyttä tiiviisti. Oon myös huomannut nyt kun olen itsekin 30+, että monella lapsiperheellisellä lasten harrastukset vie iltavapaa-ajan ja viikonloppuisin on sitten kaikkea kotipuuhaa, ihan jo omakotitalossa asuessa sitä hommaa vain riittää niin sisällä kuin ulkona.

Itselläni on 4v, 2v ja vauva, joten välillä jo pelkkä tapaamisen järjestely on niin hankalaa, ettei jaksa edes ruveta. Oma sosiaalinen piirini onkin tällä hetkellä perhekerhossa tutustumieni äitien kanssa (mene siis ihmeessä mukaan perhekerhotoimintaan kun saat esikoisesi!). Suurin osa asuu kävelymatkan päässä ja me tapaamme joko lähipuistoissa tai toistemme luona. Lapset saavat ikäistään leikkiseuraa ja itse voi jutella aikuisessa seurassa. Entisen elämän biletystä ei tule kyllä harrastettua vanhojen kavereiden kanssa, lähinnä tapaan heitä 1-2 x vuodessa. Ei vaan jaksa ja hekään eivät tällä hetkellä ymmärrä minun elämäntilannetta, jutut pyörii lapsissa yms kotiympyröissä. Siksi näenkin, että kanssakäyminen riippuu niin paljon elämäntilanteesta ja kolmekymppisenä voi vallan mainiosti saada uusia ystäviä, minä ainakin sain kun menin rohkeasti mukaan lasten kanssa kerhotoimintaan. Niinhän se on, että ei se elämänsä mieskään kotoa tule hakemaan, ei myöskään uudet ystävät...

 

["Vieras"]

Ei minullakaan ole paljon kavereita, ja niitä pariakin tulee harvoin tavattua. En jaksa oikein välittää, sillä minulla on mieheni. Vaikka kolmissakymmenissä ollaankin, niin monella ystävälläni on yhä epävakaita suhteita, jos suhteita ollenkaan, joten kun minusta tuli äiti jo aikoja sitten, loppuivat kutsutkin siihen. Ne ystäväni, joista taas on kerennyt tulla perheellisiä, ovat taas valinneet sen toisen reitin, eivätkä ilmeisesti "kerkeä" näkemään enää muuten, kun elävät niin lastensa pauloissa. Minullekin perhe on ykkönen, mutta siitä huolimatta voin aivan hyvin tavata kavereita silloin tällöin...

 

[Sivusta]

Varmaan perheellisillä tuo uusien kaverien hankkiiminen on helpompaa kuin lapsettomilla. Kukaan vanha kaveri ei ole edes pyytänyt lapsensa kummiksi...tavallaan ymmärrän, jos itselläni olisi lapsia, tuskin haluaisin lapsetonta kummiksi, osaisko se olla lapsen kanssa? Biletys ei kiinnosta, ei ole koskaan kiinnostanut tippaakaan...

 

["vieras"]

ite oon miettinyt sitäkin, että kaverit "jää", koska ei tykätä kulkea baareissa. Kuljetaan yleensä perheenä. Maanantaina töissä "orpo" olo, ku työkaverit on ryypänny, ryypänny ja ryypännyt. Ja ite oon 33v ja työkaverit mua vanhempia.