Onko rohkaisevia tarinoita tähän liittyen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Mitä nyt?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Mitä nyt?

Vieras
Kolmenkympin kriisi iskee. Elämä ei ole sitä, mitä nuorempana haaveilin sen olevan tässä iässä. Halusin oman hevosen, mieluiten niin että voisin pitää sitä kotona. Käydä säännöllisessä päivätyössä ja saada tarpeeksi rahaa itseni elättämiseen.

Todellisuus: Opiskelu toiseen ammattiin menossa, valmistuminen kolmen vuoden kuluttua. Siihen asti olen jumissa kaupungissa. Ihana poikaystävä, joka tosin ei halua muuttaa maalle. Poikakaverikin saattaa aloittaa opiskelut uudestaan, mikä tarkoittaa vielä useita vuosia lisää kaupungissa asumista ja rahan kanssa pihistelyä. Lapsia ei uskalla alkaa yrittämään, kun taloudellinen tilanne on ihan syvältä ja yhdistetty opiskelu/osa-aikatyö on muutenkin raskasta. Ja biologinen kello alkaa kohta tikittää...

Tuntuu että elän koko ajan odottaen, että elämäni alkaisi sellaisena kuin haluaisin sen olevan. Nyt vain odotan että saisin omat opintoni päätökseen, sitten odotetaan poikakaverin opintojen päättymistä. Sitten ollaankin jo tukevasti keski-iässä... Pitäisikö tässä nyt vain sopeutua siihen, että en voi saada sitä elämää, mistä olen koko nuoruuteni haaveillut? Tuleeko minusta katkeroitunut keski-ikäinen.

Piti saada avautua, kiitos jos joku jaksoi lukea.

 
Elämä on nyt. Koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Kannattaako jäädä odottamaan että voi alkaa elämään?
Tommy Hellsten kertoo esimerkin tuoreimmassa kirjassaan "Saat sen mistä luovut" Siinä 90-vuotias pariskunta haki eroa, koska eivät olleet voineet sietää toisiaan koskaan. Terapeutti kysyi miksi vasta nyt, Vastaus oli että he odottivat että lapset kuolevat ensin.
 
Hevosen voit hankkia ihan hyvin vielä myöhemmälläkin iällä, siihen älä tuijota tällä hetkellä. Ties vaikka saat tyttären, jonka kanssa sitten hoidatte omaa hevosta joskus.

Lapsentekoon sinulla on toistakymmentä vuotta aikaa, eiköhän siinä ajassa jo jotain tapahdu.

Tärkeintä on tietysti opintojen loppuun saattaminen. Jos poikaystäväsi ei halua muuttaa maalle, mutta sinä haluat, siinä on ehkä se ongelmakohta sitten. Mutta paljon ratkaisee myös se, mistä saatte töitä sitten aikananne. Tämä asia kannattaa selvittää ihan ensimmäiseksi, muut kyllä hoituvat.
 
"Pitäisikö tässä nyt vain sopeutua siihen, että en voi saada sitä elämää, mistä olen koko nuoruuteni haaveillut? Tuleeko minusta katkeroitunut keski-ikäinen."

Kyllä ja ei. 'Kyllä', sinun pitää sopeutua siihen, että et välttämättä saa sitä elämää mistä olet koko nuoruutesi haaveillut. 'Ei', sinusta ei välttämättä tule katkeroitunutta keski-ikäistä.

Minusta on tullut vanhemmiten eksistentialisti (tajusin tämän vasta taannoin tutustuttuani tähän filosofiseen suuntaukseen). Eksistentialismin pääsisältö voidaan kiteyttää: "Emme voi valita sitä, mitä meille tapahtuu. Mutta voimme valita sen, miten asennoidumme siihen, mitä meille tapahtuu."

Elämä nyt ei aina mene niin kuin sen on ajatellut. (Itseasiassa, minun elämäni ei ole koskaan mennyt niin kuin sen olen ajatellut :)) Mutta se voi silti olla hyvää ja täyttä ja onnellista elämää. Nuoruuden suunnitelmat saavat - ja ehkä niiden jopa pitää - muuttua. Usein olen huomannut, että se miten asiat sitten lopulta menivät, johtikin hyvään lopputulokseen. Niin on hyvä kun käy.

Ei elämässä voi oikeasti onnistua tai epäonnistua. Kaikki me lopuksi kuolemme, ja elämämme mitta on vain se, että elimme. Unohdumme nopeasti, emmekä oikeasti ole kovin merkittäviä tässä maailmankaikkeudessa.

Hellitä liian tiukoista odotuksista elämäsi suhteen ja vain elä sitä. Siteeraten elokuvaa L.A. Story: "Lady, let your mind go and your body will follow."
 
Elämä on nyt, eikä "sitten kun" olet valmistunut, maksanut lainat, saanut työpaikan hankkinut lapsia jne. Itsekin elin "sitten kun" elämää lukioajan ja pari ensimmäistä opiskeluvuotta. Esim. en ottanut opintolainaa, ettei olisi velkaa "sitten kun" valmistun, ja siirsin muutenkin kaikkea kivaa kauemmas tulevaisuuteen, "sitten kun" on aikaa, "sitten kun" on rahaa, "sitten kun" minulla on oikea työ. Suoritin, kärsin ja purin hammasta, että kaikki olisi paremmin "sitten kun" se oikea elämä alkaa.

Ahdistuin, stressaannuin ja kyllästyin kun valoa tunnelin päässä ei näkynyt. Päätin alkaa elää "nyt kun" elämää. Otin opintolainaa ja vähensin työntekoa ja otin kaikin puolin rennommin. Minusta tuli mukavampi ihminen ja elämästäni tuli kivaa. Vieläkin stressi iskee ajoittain, mutta yritän stressata vain kun siihen on todella aihetta.

"Sitten kun" ei ole olemassa, se on jokin saavuttamaton maali, ja matkalla sinne tulee aina uusia "sitten kun" määreitä. "Sitten kun" asuntolaina on maksettu, "sitten kun" lapset ovat isoja. Voi ahdistus.
 
kaaliperhosen tarina kuulostaa kovin omaltani. Minäkin uskalsin pari vuotta sitten aloittaa läsnäolevan elämän. Tuntuu siltä kuin jokin hehku sisälläni olisi syttynyt. Vaikka olenkin edelleen järkevä esim. rahankäytössä, olen antanut itseni tuhlailla koko ekan kesäpalkkani ihanaan itseni ja poikaystävän hemmotteluun, koska rahaa on säästössä jo muutenkin. Vielä joitakin vuosia sitten olisin vain kituuttanut vaikka minulla olisi ollut miljoonaomaisuus.

Tuntuu siltä, että tämän muutoksen myötä olen alkanut saada elämääni kaikenlaista aivan ihanaa ja ihmeelistä: oman ihanan rakkaan, upeita oman alan työtarjouksia, iloa ihan arkisistakin pikku asioista....
 
Minulla iski kolmenkympin kriisi pari vuotta sitten. Minuakin ahdisti kaikki ja oli tuo "sitten kun" vaihde päällä. Minulla oli hyvä parisuhde ja hyvä mies mutta en ollut tyytyväinen. Mietin vain, onko tämä elämä nyt tässä. En halunnut nähdä asioissa mitään hyvää ja siksi tein täydellisen elämänmuutoksen. Lopetin kymmenen vuotisen parisuhteen ja muutin omilleni. Toiko se onnea? Ehkä ainut hyvä puoli on ollut se, että olen asunut omillani jonkun aikaa koska se vaihe on jäänyt minulta kokematta aikoinaan.

Nyt seurustelen miehen kanssa, josta on jo nyt tullut esiin paljon sellaisia piirteitä mitä eksässä ei koskaan tullut ja ikävä kyllä negatiivisessa mielessä. Nykyinen juo paljon ja käyttäytyy ailahtelevasti ja jopa välivaltaisesti. Olen siinä iässä että haluaisin jo rauhoittua ja perustaa perheen. Edellisen kanssa se olisi onnistunut loistavasti. Tämän nykyisen kanssa en uskalla sellaista edes ajatella. Siinä siis lopputulos minun kriisilleni. Päädyin huonompaan koska en nähnyt mitä minulla oli ennenkuin se oli myöhäistä. Nyt olen jälleen valintojen edessä, näin en halua enää jatkaa jos mies ei muuta tapojaan. Eli kahdessa vuodessa en ole saanut mitään merkittävää aikaan, vain sekoittanut asioitani entisestään.

Lopeta siis miettiminen ja ala elää tässä hetkessä ja näe se hyvä mikä sinulla on ympärilläsi. Sinulla on sanojesi mukaan ihana poikaystävä, pidä hänestä kiinni ja nauttikaa elämästä sellaisena kuin se on! Oikein hyvää kesää!
 
AP:n tarina kuulostaa tyypilliseltä sitku-mutku-syndroomalta ja sen ensimmäiseltä vaiheelta. Eli tässä ja nyt ei voi elää, vaan elämä alkaa oikeastaan sitten kun opiskelut on päätetty, maalle on muutettu, hevonen on ostettu, poikaystävä naitu jne eli ei koskaan. Ja jos sattuu sellainen vahinko, että suuri osa näistä sitku-ehdoista täytyy, siirrytään mutku-vaiheeseen. Eli opisekelut on päättyneet, mutta kun tämä ei tunnukaan omalta alalta tai hevonen on tallissa, mutta kun sillä poikaystävällä onkin allergia jne jne.
 
Tahtoisin lisätä tähän vielä sen et tuskin KENELLÄKÄÄN elämä menee niinkuin on suunnitellut. Haaveita pitää olla ja saa olla, ja pyrkimyksiä, mutta tosiaan, elämään pitää suhtautua kuten eksistentialisti kirjoitti....
 
Joo, ei ne munkaan suunnitelmat ole toteutuneet, mut hyvä niin. Tilalle on aina tullu parempi vaihtoehto, tietty sellanen jota en itse olisi osannut ajatella.

Vaikka oon näinki nuori, tunnistan itessäni taaksepäin arvioivaa ja eteenpäin jarruttavaa kolmekymppistä kriisiä. Samaistun kaiketi kolmekymppiseen aveciini, vaikka olen aina ollut "edellä aikaani". En tunne haluavani lapsia nyt, mutta viisi vuotta menee niin äkkiä, ja mitä siinä ehtii? Opiskeluun menee vielä kaksi vuotta, jatkokoulutus päälle, miten parisuhde muuttuu/ katkeaa jos muutan toiselle paikkakunnalle jne. Olen ollut perfektionisti ja ylisuorittaja lapsena, nyt osittain jo päässyt siitä eroon. Vielä on kuitenki tarve suorittaa elämä optimaalisesti ja tehokkaasti. Vauvakuumeen sain 9-vuotiaana, kun äiti tokaisi kuopustamme odottaessaan et tää on vika.

En tunne eläväni sitku-elämää. Mun elämä on nyt-jotta-sit. Nyt pitäis hoitaa se ja tää ja toi, jotta kun pääsen koulusta ym, voi perustaa sen perheen ym.

Koitetaan kaikki hapuilijat löytää itestämme vähän ZENtä ja elää NYT ilman tulevan paineita, mut ottaen tulevan huomioon. Kaikki menee rennosti eläen just niinku pitääkin.
Kuolleet kalat ui myötävirtaan mut pyristelijöiltä loppuu voimat. Luovimalla rennosti..
 
Minusta tuo sinun ajattelutapa kuulostaa vähän mustavalkoiselta ja toisaalta sellaiselta, että haluat kaiken. Joku fiksu on sanonut, että: "Mieti tarkkaan mitä haluat, sillä jos todella haluat jotain, niin myös sen saat". Viisaus piilee tuossa sanonnassa siinä, että jos saisit hevosen, teillä molemmilla olisi unelmien hyväpalkkainen työ, kaunis omakotitalo ja terveet lapset, niin et välttämättä silloinkaan olisi tyytyväinen.

Harva meistä pystyy hankkimaan ihan kaikkea mitä haluaa tai ainakaan ei pysty hankkimaan kaikkea juuri nyt. Jos haluat hevosen, niin voisiko kompromissina olla se, että hankit hevosen joidenkin muiden kanssa kimppaan? Toisaalta haluatko ihan oikeasti hevosta, koska riittäisikö sinulla todella aikaa sen hoitoon, koska opiskelu ja parisuhdekin vie aikaa? Voisitko ajatella, että sysäät sitä haavetta eteenpäin eli esimerkiksi siihen, kun lapset on hankittu ja he ovat siinä iässä, että hekin pystyvät hevosella ratsastamaan? Tai ehkä sinulle riittäisi tässä vaiheessa se ilo, että pääset ajoittain ratsastamaan jollakin vakiohevosella, johon ei tarvitse sitoutua ajallisesti ja rahallisesti niin kovin.

Jos haluat opiskella, niin sitten sinun täytyy löytää ratkaisu, jolla sen toteutat. Ota opintolainaa tai pidä välivuosi, jotta voit tehdä työtä ja sen jälkeen säästörahoilla rahoittaa opintosi. Opiskellakin voi myöhemmin, jos rahatilanne tuntuu pahalta. Itse opiskelin aikoinaan "vain" ammattikoulutasoisen tutkinnon ja myöhemmin lapset tehtyäni ammattikorkeakoulutason tutkinnon työn ohessa, koska omakotitalolaina ei mahdollistanut sitä, että 3-4 vuotta opiskelisin opintolainalla. Mieti siis, mitä haluat: suorittaa opinnot mahdollisimman pian ja sinnitellä kesätyö- yms. tuloilla vai kenties siirtää opintoja tuonnemmaksi tai yhdistää opiskelua ja työtä osa-aikaisesti jne.

Välttämättä lapsen hankkiminen opiskeluaikana ei ole huono asia, koska lapsenhoito onnistuu joskus opiskelijalta paremmin kuin työssäkäyvältä. Äitiys- ja vanhempainloman aikana saattaisi myös pystyä opiskelemaan varsinkin, jos puoliso tai esim. isovanhemmat pystyvät sitoutumaan lapsenhoitoon, jotta esim. osa-aikaopiskelu onnistuisi. Kuitenkaan ei lapsia saa tehdä vain siksi, että opiskelu onnistuisi, vaan lapsen pitää olla se päätavoite eikä mikään keino rahoittaa opiskelua tms.

Jos mies ei halua muuttaa maalle ja jos se on sinulle ehdoton edellytys, niin ymmärrät varmasti, että jommankumman pitää joustaa tai muutoin edessä on ero. Toisaalta tässäkin asiassa varmasti ymmärrät, että ihmiset kautta aikain ovat joutuneet miettimään paljon sitä, että pysyäkö kotiseudulla vai muuttaako esim. työn perässä ihan toiselle puolelle Suomea. Joillakin ihmisillä työ saattaa jopa olla sellaista, että se vaatii asuinpaikaksi maaseudun tai kaupungin (vrt. maatalouslomittaja ja pörssimeklari). Toinen asia, jota kannattaa miettiä on se, että omakotitalokin on sellainen asia, johon harva 30-vuotias pystyy (varsinkin jos on isot opintolainat), joten olisitko silloinkaan onnellinen, jos opiskeluajan taloudellinen tiukkuus muuttuisi omakotitalossa rehkimiseksi ja edelleen taloudellisesti kituuttamiseksi. Eikö omakotitalo maalla voisi olla myös joku sellainen haave, jonka voisit toteuttaa joskus (esim. lähempänä 40v ikää)? Monelle ihmiselle omakotitalo on toiveiden täyttymys, koska ovat lapsuudessaan asuneet omakotitalossa. Kuitenkin omakotitaloelämä voi olla shokki, kun helppo lapsuuselämä omakotitalossa vaihtuukin aikuisen omakotitaloelämään, jossa aikuinen on vastuussa taloudellisesti. Kyse ei ole vain lainojen maksusta vaan myös kiinteistön hoidosta yms. kaikkien muiden rutiinien lisäksi (työssäkäynti, ruokahuolto, lasten hoito ja se mahdollinen hevosenhoito).

Olen sataprosenttisen varma, että jos nyt taikasauvan heilautuksella saisit opinnot päätökseen, omakotitalon maalta, miehen hyväpalkkaisessa työssä, terveet lapset ja hevosen, niin olisit totaalisesti työtaakan alla nääntyneenä, koska työ vie aikaa ja voimia, lapset eivät hoidu kasvattamatta, parisuhdetta pitää hoitaa, hevosta pitää hoitaa, omakotitalo rapistuu sekin hoitamatta jne. Missä vaiheessa voisit olla ja levätä?

Unelmasi kuulostavat kovasti suorituskeskeisiltä, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Kuitenkin esimerkiksi elämä kerrostalossa kaupungissa voi sekin olla mukavaa. Jos kärsit kovasti nykyisessä asunnossanne, niin mitäpä jos hankitte asunnon vaikka metsän tai puiston reunamilta tai alat viettämään vapaa-aikaa enemmän luonnon keskellä, jos kerran kaipaat sellaista. Esim. pääkaupukiseudullakin Nuuksion kansallispuisto tarjoaa hienoja luontoelämyksiä ja sinne pääsee ihan julkisilla kulkuneuvoilla.

Voi olla, että olet uupunut, etkä löydä keinoa, miten ratkaista ongelmat. Mitäpä, jos otat yhden asian kerrallaan. Ei sinun ole pakko saavuttaa kaikkea kerralla. Älä vertaa itseäsi muihin, koska vain katkeroidut ja tulet kateelliseksi. Nykyään kaikki on niin kallista, että kaikkea ei normaalituloinenkaan voi saavuttaa.

Olen ollut vastaavassa tilanteessa kuin sinä. Minun piti muka elää elämäni parasta aikaa nuorena opiskelijana enkä ole koskaan ollut niin ahdistunut kuin silloin. Kuitenkin opettelemalla rentoutumista ja asioiden asettamista tärkeysjärjestykseen sekä nauttimista elämästä tässä ja nyt mahdollistaa sen, että nauttii elämästä eikä ota kaikkea niin hirvittävän tiukkapipoisesti.

Kannattaa miettiä, mikä on se seikka, minkä haluat ekaksi muuttaa. Esimerkiksi haluatko ennemmin valmistua vai hankkia lapsen? Mitä mieltä miehesi on? Milloin hän haluaisi hankkia lapsia? Nämä asiat eivät avaudu hetkessä, vaan vaativat suunnittelua. Samassa tilanteessa olevia ihmisiä on lukuisia ja sinulla sentään on kiinnostava opiskelupaikka ja hyvä parisuhde sekä unelmia. Ei siis hassumpi lähtökohta.
 
tähän, mutta:

Onko ketään muuta, joka ei unelmoi omakotitalosta? Se tuntuu olevan joillekin suorastaan ihmisen ja elämän mitta. Kokeilin sitä joskus, ja huomasin, että omakotitaloalueella asuminen ei sopinut minulle ollenkaan. Koin sen vain lievasti ahdistavana, ja onni oli suuri, kun pääsin takaisin keskustaan, jossa ei tarvita omaa autoa liikkumiseen, vaan pääsee jalan tai ratikalla.

Tuli vain mieleen, että olenko yksinäinen friikki, vai onko muita jotka ovat valinneet kaupungissa asumisen vapaaehtoisesti?
 
Tässä on toinen, jolle omakotitaloasuminen ei sovi!!! Kokeilin sitä, mutta ahdistuin, kun työtä oli niin paljon. Halusin kauniin kodin, siistit paikat jne, mutta otti päähän, kun omaa vapaa-aikaa ei olisi ollut yhtään, jos olisin halunnut pitää pihan ja kodin kunnossa. Kuitenkin lapsetkin vievät aikaa, sekä tietysti työ ja miehellekin pitäisi olla aikaa.

Ymmärrän kyllä omakotitaloasumisen hyvät puolet. Mielestäni se ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto, jos esimerkiksi työ matkoineen vie aikaa, sillä sen lisäksi tulee normaalit kaupassakäynnit, siivoukset, ruoanlaitot ja seurustelut. Omaa vapaa-aikaa jää hirvittävän vähän. Itse jossakin vaiheessa tingin jopa yöunista, mutta sen jälkeen olin entistä kärttyisempi. Omakotitalossa myös kulut olivat tosi isot ja pihan hoito tarkoitti sitä, että kovin pitkiä matkoja ei voinut huolettomasti tehdä.

Eron jälkeen muutin kerrostaloon ja tuntuu, että sain huolettomuutta asumisen osalta. Autoakaan ei ole pakko omistaa asunnon sijainnin takia. Luonnosta nautin enemmän, kun menen vaikka metsään sienestämään kuin että pitäisi kitkeä rikkaruohoja. Aikaa on selkeästi enemmän kavereiden ja harrastusten osalle kuin ennen.

Itse asiassa nyt tuntuu siltä, että kerrostalo + vaatimaton mökki parin tunnin ajomatkan päässä tai vaihtoehtoisesti rivitaloasunto omalla pihapläntillä olisivat minulle parhaat vaihtoehdot. Tietysti niissäkin voi olla omia huonoja puoliaan (esim. huonot naapurit), mutta mielestäni täydellistä asumismuotoa ei olekaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja panacea:
tähän, mutta:

Onko ketään muuta, joka ei unelmoi omakotitalosta? Se tuntuu olevan joillekin suorastaan ihmisen ja elämän mitta. Kokeilin sitä joskus, ja huomasin, että omakotitaloalueella asuminen ei sopinut minulle ollenkaan. Koin sen vain lievasti ahdistavana, ja onni oli suuri, kun pääsin takaisin keskustaan, jossa ei tarvita omaa autoa liikkumiseen, vaan pääsee jalan tai ratikalla.

Tuli vain mieleen, että olenko yksinäinen friikki, vai onko muita jotka ovat valinneet kaupungissa asumisen vapaaehtoisesti?

Muutin takaisin cityyn avioeron jälkeen. Olin eilen rättiväsynyt kauppareissun jälkeen.
Laitoin kauppakassit keittiön lattialle ja aikuinen tytär nosteli tavarat jääkaappiin.

Lakaisin illalla lattian. Söin jotain ja luin esikoisen suosittelemaa kirjaa Medici Money/Tim Parks. Selailin Anttilan kuvastoa sohvalla köllöttäen. Telkkari oli koko illan kiinni.

Aamun uutisissa kerrottiin omakotitalotulipaloista. Minua vain harmittaa kodin likaiset ikkunat. Helsingin keskustassa ikkunan pesu on jatkuva stressi. Siksi haaveilen aina muutosta takaisin lähiöön. Siellä ikkunat eivät likaannu niin nopeasti.

Helsingissä elämä heinäkuussa on ihanaa. Täällä on niin rauhallista. Töissäkin on erittäin leppoisaa. Ratikka tuli aamulla kuin tilauksesta. Kuski kuunteli Radio Suomea. Kuuntelin ihanaa musiikkia ja kahdeksan uutiset. Sitten sain Metron käteen hyvää huomenta toivotuksin.

Jos eläisin maalla, niin ei elämäni olisi sen ihanampaa. Joku haaveili tällä palstalla hevosesta. Mikä estää ostamasta hevosen pääkaupunkiseudulla. Hevosesta voi omistaa myös puolikkaan. Tutustuin aikoinaan Helsingissä naiseen, joka kävi ratsastamassa "puolikashevosellaan." Minäkin innostuin ratsastamaan, mutta sitten se jäi siihen.

Työkaverina minulla on nainen, joka puhuu aina hevosista. Hän omistaa hevostilan.

Jos jotain pitää joskus vielä hommata, hommaan hevosen, mutta miehet jätän väliin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja n22:
Koitetaan kaikki hapuilijat löytää itestämme vähän ZENtä ja elää NYT ilman tulevan paineita, mut ottaen tulevan huomioon. Kaikki menee rennosti eläen just niinku pitääkin.
Kuolleet kalat ui myötävirtaan mut pyristelijöiltä loppuu voimat. Luovimalla rennosti..

Niin kovin totta :)

Yritän mietiskellä mitkä asiat ovat elämässäni niitä tärkeimpiä. Aloitusviestissäni lataamani "unelmaelämän" saavuttamiseen saa suorittaa ihan urakalla, eikä sekään ole kivaa. Mikä on elämän tarkoitus? Nauttia siitä mitä on nyt vai tehdä niska limassa töitä miettien mitä työnteolla saa sitten joskus. Jos saa...

Elämäni kuitenkin on ihan mallillaan. Tiesinhän minä sen ennenkin, mutta se oli kai pakko kuulla jonkun muun suusta/näppiksestä. Kiitos vastauksista!

Myönnän että minulla on taipumusta elämän liialliseen etukäteissuunnitteluun. Sitten iskee ahdistus, kun suunnitelmat eivät toteudu. Ei kai muuta kuin ZENiä etsimään!

 

Yhteistyössä