Toggle sidebar

Onko neg. tunteet normaaleja raskausaikana?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja oo-o
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
O

oo-o

Vieras
Nyt menossa rv 17. Välillä olen ollut kauhuissani "mitä olen tehnytkään" ja miettinyt, miten parisuhteelle käy. Silti en vaihtaisi tätä vauvaa pois, mutta välillä tulee negatiivisiakin tunteita: suuri elämänmuutos edessä, enkä koskaan enää saa olla niin itsekäs mitä aiemmin, koko elämä menee mullin mallin. Tuntuu, että monet odottajat hehkuttaa vain sitä onnea, onko muita, joilla on ristiriitaisia tunteita?
 
Kyllä ne on ihan normaaleita noi negatiiviset tunteet.Jokainen pelkää sitä uutta suurta muutosta ja kaikki tuntuu niin hurjalle.
Onneksi ne helpottavat kyllä jossain vaiheessa sitten,viimeistään kun nyytti on syntynyt :heart:
Oikein hyvää odotusaikaa sinulle ja turhaan murehdit :hug:
 
Kyllä. Vaikka vauva ois kuin toivottu! Mullakin oli, alussa semmonen kriisi. Sitä sanotaan et varsinkin esikoisen odottajilla tosi yleistä, kuulemma aikuistumisen kriisin viimeinen vaihe. Elä huoli, kuuluu asiaan :hug:
 
Alkuperäinen kirjoittaja DaylightDancer:
Kyllä. Vaikka vauva ois kuin toivottu! Mullakin oli, alussa semmonen kriisi. Sitä sanotaan et varsinkin esikoisen odottajilla tosi yleistä, kuulemma aikuistumisen kriisin viimeinen vaihe. Elä huoli, kuuluu asiaan :hug:
Click to expand...

heh,kun musta tuntuu et mä panikoin enemmän tätä kakkosta.ykkösen kanssa odotukset oli sitä ruusunpunaista unelmaa,nyt jo tietää mihin on ittensä mennyt tunkemaan ja toisinaan miettii,että miksi.
syykin kyllä löytyy heti:kaikesta vaivastaan huolimatta ei rakkaampaa ole kuin tuo kullan muru!=)
 
Uskoakseni on ihan normaalia, tai sitten minä olen epänormaali.

Itse odotan toivottua ja yritettyä vauvaa viikolla 9. Oksennan jatkuvasti ja olenkin ollut neljän seinän jo 3,5 viikkoa. Välillä tuntuu, että tulen hulluksi, sillä en ole moneen viikkoon nähnyt ketään muita, kuin tytärtäni, miestäni ja lääkäriä. Kovien kipujen vuoksi kävin ultrassa ja siellä se meidän pieni vauvamme oli. Jostakin käsittämättömästä syystä vain jäi se upea euforinen rakkauskokemus kokematta, minkä esikosta koin, kun hänet ultrassa näin.

Tuntuu etten tunne vauvaa kohtaan oikeastaan mitään, joka on täysin hullua ja niin minun normaalia minääni vastaan. Normaalisti minä tuntisin suurta rakkautta, mutta nyt on jokin hullusti.

Myös minua on ruvennut mietityttämään se, että miten tämä toinen lapsi muuttaakin aivan kaiken ja kun esikko on jo niin iso, niin olen hullu, kun lähdin tähän rumbaan uudestaan, enkä sittenkään tiedä haluanko lapsia enemmän, kuin yhden. Jatkuvan pahoinvoinnin vuoksi esikko on jäänyt osaltani heitteille ja siitä jollakin tasolla syyllistän vauvaa ja olen hänelle asiasta "suuttunut". Kuulostaa hölmöltä, mutta jotenkin vain harmittaa esikon vuoksi :'(

Kuitenkin tiedän, että kun jokin kaunis päivä saan syliini sen pienen nyytin, niin nauran näille tunteille. Uskon tunteideni muuttuvan itseasiassa jo siinä kohtaan, kun pahoinvointi loppuu, jotta pääsen nauttimaan raskaudesta, kuten pääsin esikon kanssa tekemään.

Joten älä hätäile, et ole ainoa, joka ei osaa nauttia raskaudesta täysillä.
 
on normaalia :) yhtenä hetkenä oot onnessas ja seuraavana aivan pannarissa :D iso juttu on käynnistynyt ja sitä prosessoi sitten omassa pääkopassaan. joku fiilis, jonka sai jo käsiteltyä, voi palata myöhemmin kummittelemaan, mutta noita tulee ja menee, ei hätää! ei sitä etukäteen voi kuvitellakaan, mitä kaikkea tulee kelailtua.
hyvää odotusta sinulle!
 
Negatiiviset tunteet on sallittuja myös sitten kun se vauva on syntynyt! :) Vaikka tuntuis että kaikki tutut ja tuntemattomatkin vaan hehkuttais äitiyden onnea ja vauvantuoksuista autuutta, vauvalehdissä kukaan ei koskaan sano että välillä väsyttää ja kiukuttaa ja joskus ihan kaduttaa koko homma. Kaikki tunteet on sallittuja ja normaaleja, onnesta ahdistukseen. Sitten jos tosissaan alkaa miettiä vaunujen rekan alle työntämistä tms. on aika hakea apua.
 
mä kiukuttelin koko raskausajan kaikille. mieheni sanoi että oli ihan hirveetä tulla kotiin kun ei ikinä tienny mikä mörkö sieltä avaa oven,jos avaa :kieh: :kieh:

me tappelimme eniten koko avioliiton aikana ja sain karistettya hyvätkin ystävät välimatkan päähän ja syynä vain se et mua ärsytti ja ketutti raskaana oleminen ja koko samperin touhu..pelkäsin synnytystä kuin hullu ja inhosin sitä "loiseläintä" mun sisällä jne.. kaikkea mahdollista jotta ei vaan pystynyt mitenkään nauttimaan raskaudesta.
ehkä vikan kuukauden aikan hormonit vei voiton ja olin jo ihan siedettävä.
lapsi oli tervetullut ja rakastamme poikaa paljon,mutta raskaana oleminen oli henkisesti yhtä helvettiä.
sitä mietinkin tässä toista toivoessa että jos vois vaan skipata raskauden ja siirtyä suoraan synnyttää ja ihanaan pikkuvauva-aikaan niin se passais mulle.
 
Alkuperäinen kirjoittaja oo-o:
Nyt menossa rv 17. Välillä olen ollut kauhuissani "mitä olen tehnytkään" ja miettinyt, miten parisuhteelle käy. Silti en vaihtaisi tätä vauvaa pois, mutta välillä tulee negatiivisiakin tunteita: suuri elämänmuutos edessä, enkä koskaan enää saa olla niin itsekäs mitä aiemmin, koko elämä menee mullin mallin. Tuntuu, että monet odottajat hehkuttaa vain sitä onnea, onko muita, joilla on ristiriitaisia tunteita?
Click to expand...

niin ja pakko lisätä että mä inhosin yli kaiken sitä kauheeta lässytystä siitä raskauden ihanuudesta ja arhg.. hyvä ettet vetänyt avokämmenenllä kun joku tuli onnittelemaan tai lässyttää mahasta ja tulevasta vauvasta.. tai edes kysymään raskauskuulumisia..taisinkin kerran vastata onnitteluihin et mitä onnea tässä nyt sitten on häh?
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa