Onko muita mahdollisuuksia kuin eroaminen?

[eskarin äiti]

Kun lapsemme syntyi, minä sairastuin masennukseen ja olin toimintakyvytön vuoden päivät. Tämän jälkeen aloin hoidon turvin pikkuhiljaa parantumaan, ottaen enemmän vastuuta lapsestamme. Mies hoiti lasta kaksi ekaa vuotta, hän oli työtön silloin (minä elätin meidät säästöilläni). Lapsi meni hoitoon vanhempana, mies sai työtä ja arki alkoi rullaamaan.

Ongelma on siinä, että emme tule perheenä toimeen. Ollenkaan. Mies laiskottelee ja jättää kaiken vastuulleni tai sitten lähtee lapsen kanssa muualle jatkuvasti ja minä jään yksin. Olen ehdoittanut yhdessä olemista, mutta siitä ei tule mitään koska mies muuttuu "perässä vedettäväksi". Olen pidemmän aikaa yrittänyt keskustella asiasta, vasta tänään mies osasi sanoa, mikä on hänen mukaansa ongelma: hän ei "näe" minua äitinä.

Oloni on lievästi sanottuna loukattu ja järkyttynyt. Ei näe äitinä...mikä muukaan kuin äiti minä olen ollut?? Totta, että olin "pelistä pois" ensimmäisen vuoden kokonaan, mutta parhaani olen yrittänyt perkele vieköön . Lapsi on puolipäivähoidossa, muun ajan olen hänen kanssaan. Mies kotiutuu myöhään, syömme päivällisen ja sitten lapsi jo meneekin nukkumaan. Mitä muuta kuin äitiyttä tuo olisi??

Meillä on ollut ongelmia muutenkin, mm. kuivia kausia milloin mistäkin syystä ja masennukseni on uusiutunut vähän väliä (olen alkanut epäilemään, että se johtuisi tästä tilanteesta). Olemme tapelleet miehen kanssa paljon, myös silloin kun raha-asiat ovat olleet ok eikä ole ollut mitään erityistä syytä millekään riidalle. Meillä on molemmilla paha olla, kotona ei pysty rentoutumaan ja lapsen käytöksessä heijastuu selkeästi tämä huono olo. Hän on todella kiukkuinen hoidossa, käy muihin lapsiin käsiksi jne. Nyt menossa tutkimuksiin tämän vuoksi.

Onko tässä enää muuta mahdollisuutta kuin erota? Minä en ihan oikeasti tiedä, kertokaa te...

t. 9 vuotta yhdessä

 

[nosto]

Voisiko joku antaa mielipiteensä??

 

[näin aluksi]

No, sä kyllä otat vastuuta kiitettävästi kaikesta muusta paitsi parisuhteen hoidosta. Sä päästät miehen kuin koira veräjästä tai enemmänkin: sä ajat miehen kuin koira veräjästä. Sä et ota (pakota) miestä mukaan perhekuvioon. Millainen sun lapsuus oli? Oliko sun isä juoppo tai muuten osallistumaton?

 

[eskarin äiti]

No, sä kyllä otat vastuuta kiitettävästi kaikesta muusta paitsi parisuhteen hoidosta. Sä päästät miehen kuin koira veräjästä tai enemmänkin: sä ajat miehen kuin koira veräjästä. Sä et ota (pakota) miestä mukaan perhekuvioon. Millainen sun lapsuus oli? Oliko sun isä juoppo tai muuten osallistumaton?

Olen yksinhuoltajaisän kasvattama, eli en todellakaan mielestäni "päästä miestä kuin koiraa veräjästä". Patistan miestä olemaan lapsen kanssa jne., mutta harvoinpa tuo jaksaa tehdä arkisin muuta kuin lukea kirjan tai kaksi illalla...tekee pitkää työpäivää. Viikonloppuisin jaksaa satunnaisesti jotain, esim. käy uimassa lapsen kanssa tai vastaavaa. Liian usein siihenkin pitää "tsempata" ja tuntuu, että joudun koko ajan joko viihdyttämään lasta tai miestä.

ap

 

["niin"]

Olen yksinhuoltajaisän kasvattama, eli en todellakaan mielestäni "päästä miestä kuin koiraa veräjästä". Patistan miestä olemaan lapsen kanssa jne., mutta harvoinpa tuo jaksaa tehdä arkisin muuta kuin lukea kirjan tai kaksi illalla...tekee pitkää työpäivää. Viikonloppuisin jaksaa satunnaisesti jotain, esim. käy uimassa lapsen kanssa tai vastaavaa. Liian usein siihenkin pitää "tsempata" ja tuntuu, että joudun koko ajan joko viihdyttämään lasta tai miestä.

ap

kyllä tää musta kuulostaa siltä että sä olet äiti myös miehellesi.

ei miestä pitäisi joutua patistamaan.

harkitkaa parisuhdeterapiaa tai eroa. tasapainoinen suhteenne ei ainakaan ole ja sen olet itsekin huomannut. väliltänne puuttunee kommunikointi kyky.

 

["Vieras"]

Voisiko miehelläsi olla jokin käytöshäiriö? Ne ovat useinkin perinnöllisiä, ja voi olla se on sitten lapsellasikin...

 

["vieras"]

Ei ole kuule yhtään harvinaista tuo, että vaimon läsnäollessa mies muuttuu mukana vedettäväksi. Johtuu usein siitä, että moni vaimo ottaa automaattisesti holhoojan roolin paitsi suhteessa lapsiinsa, myös mieheensä. Miestä ohjeistetaan niin kuin lasta, kyllä siinä oma-aloitteisuus äkkiä häviää.

 

[eskarin äiti]

Kiitos vastauksista.

Miehelläni ei ole mielestäni mitään häiriötä, on kylläkin kasvanut isättömänä eikä koskaan ollut kunnon murrosikää, ehkä se sitten vaikuttaa? Lieviä asperger-piirteitä on mielestäni myös (ns. palikka-aivoisuus, ei osaa lukea ihmisiä, on tarkka omista jutuistaan vaikka muu onkin sitten sekaisin jne.), mutta ei niin että oikeuttaisivat tuota käytöstä. Usein tuntuu kuin mies pitäisi minua äitinään ja se on yököttävää.

Olen pohtinut, miksi masennukseni uusii vähän väliä. En keksi sille muuta syytä kuin tämän kotitilanteen ja jonkinlaisen tiedostamattoman pahan olon...pahinta tässä on ehkä se, että miehen kanssa ei voi keskustella vaan hän korkeintaan kuuntelee, kun minä puhun. Inhottaa kun mies "karkaa" tilanteista, jättää minut kiehumaan kiukusta ja sitten jälkeenpäin pyytää anteeksi kuin asia olisi sillä selvä.

 

["vieras"]

Miehen pitäisi nähdä sinut puolisona eikä äitinä.

 

[Kyökkisykolooki]

Miehelläsi ei ole isänmallia, johon samastua, vaan hän on kuin lapsi suhteessa äitiinsä (äiti olet tosin sinä). Ero sekoittaisi vain poikasi elämän ja pahentaisi hänen oireiluaan. Sen sijaan suosittelen ehdottomasti parisuhdeterapiaa.

 

[eskarin äiti]

Miten miehen saisi sitten olemaan oma-aloitteisempi? Marisee jo siitä että "joutuu" hakemaan lapsen hoidosta (minä vien aamulla), jos pääsee töistä aiemmin...eilen paistoi perunoita meille lounaaksi ja pyysin häntä lämmittämään kastikkeen samalla levyllä, kun on paistanut perunat. Menin hetkeksi pois ja kun tulin takaisin, mies sotki kastiketta perunoiden joukkoon..."näinhän sä pyysit tekemään". Voi elämä, missä on miehen aivot??

En ole mielestäni passannut miestä piloille ainakaan tahallisesti. Olen feministi enkä usko suorittavaan äitiyteen muutenkaan- miehellä on omat kotityönsä, minulla omani. Ikävä kyllä niistäkin saa muistutella, mies hermostuu tästä koska "hän tekee ne omaan tahtiinsa". Maailma ei tunnetusti pysähdy odottamaan, joten riitoja tulee tästäkin.

ap

 

[eskarin äiti]

Miehelläsi ei ole isänmallia, johon samastua, vaan hän on kuin lapsi suhteessa äitiinsä (äiti olet tosin sinä). Ero sekoittaisi vain poikasi elämän ja pahentaisi hänen oireiluaan. Sen sijaan suosittelen ehdottomasti parisuhdeterapiaa.

Kiitos tästä. Asiasta on puhuttu mutta ei mitään saatu aikaiseksi. Nyt lienee aika saada...

ap

 

[hfgl]

[QUOTE="vieras";24459188]Ei ole kuule yhtään harvinaista tuo, että vaimon läsnäollessa mies muuttuu mukana vedettäväksi. Johtuu usein siitä, että moni vaimo ottaa automaattisesti holhoojan roolin paitsi suhteessa lapsiinsa, myös mieheensä. Miestä ohjeistetaan niin kuin lasta, kyllä siinä oma-aloitteisuus äkkiä häviää.[/QUOTE]

Tässä mainittu kinkkinen tilanne on sitten naisen aikaansaama. Ja mies on taas viaton kyyhkynen, joka on joutunut naisen satimeen.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";24459188]Ei ole kuule yhtään harvinaista tuo, että vaimon läsnäollessa mies muuttuu mukana vedettäväksi. Johtuu usein siitä, että moni vaimo ottaa automaattisesti holhoojan roolin paitsi suhteessa lapsiinsa, myös mieheensä. Miestä ohjeistetaan niin kuin lasta, kyllä siinä oma-aloitteisuus äkkiä häviää.[/QUOTE]

Meillä mies on tollanen perävaunu. Ollu aina, kaikki nämä 15 vuotta. Alkuun, ennen lapsia se oli mukavaa, mä sain päättää kaikesta ja mies toteutti mun päähänpistojani kuin jumaloiva koiranpentu. Nyt kun ikää on enemmän ja lapset ja muu elämä alkaa olla kasassa, tahtoisi rinnalleen aikuisen miehen jolla on omaa tahtoa ja johon vois vaikka tiukan paikan tullen luottaa. Vaan ukko on ja pysyy "lapsena" jolla ei ole mielipiteitä eikä itsekunnioitusta. Jos mä olen ne tappanut niin sit se kai on mun syy. Veikkaan kuitenkin et mies on luonteeltaan aina ollut tollanen perässähiihtäjä ja minä vahvempana olen ottanut johdon.

Tilanne nyt se et olen väsynyt koko juttuun. Erota haluaisin.

 

[äiti, kerran eronnut]

Mielestäni kannattaa erota, jos
- suhde on selvästi vahingollinen itselle tai lapselle (ja sitä se on, jos ei kotona pysty lataamaan akkuja työviikkoa ja tarha/kouluviikkoa varten)
- kokee pärjäävänsä myös yksinhuoltajana

Minulle ainakin oli helpotus erota lasteni isästä. Lapset voivat huonosti tuossa suhteessa ja kotona oli järkyttävä tunnelma lähes kokoajan. Lapset reagoivat aluksi eroon kiukuttelemalla entistä enemmän ja haikailemalla ydinperheen perään, mutta vuoden sisällä pääsimme ihanaan tasapainoon, joka ei ole sen jälkeen järkkynyt.