Onko muita jotka kokee olevansa "seinäruusuna" elämässä, muiden ihmisten silmissä?

["saara"]

Olen reilu 30-v perheellinen Nainen. Minulla on kaikinpuolin hyvä mies ja kaksi ihanaa lasta. Teen hoitotyötä ja elämässä kaikki on ihan jees. Itsestä tuntuu joskus että oma habitus on näkymätön. Työpaikalla ihmiset on kavereita keskenään ja vaikka tulen hyvin juttuun kaikkien kanssa, niin kukaan ei ole lähemmin ystävänä, eikä koskaan ehdota esim. siiderille menoa tai muutakaan. Minulla on muutama läheisempi ystävä, mutta esim syntymäpäivänä ei kukaan muistanut edes tekstiviestillä. Itse yritän aina muistaa ja esim ehdottaa syömään menemistä tms.

tuntuu toisinaan että olen ihmisille vain näkymätön/ilmaa.

Monesti olen miettinyt, olenko niin arka/hiljainen/"harmaa" ihminen ettei kukaan vaan "huomaa" minua. En ole mitenkään erityisen arka, mutten mikään suupalttikaan. Tarkkailen ihmisiä yleensä ensin sivusta ennen kuin teen tuttavuutta. Minulla on vahvat mielipiteet, mutten kailota niitä kaikille vastaantuleville.

Onko muita jotka kokee samanlailla?

 

[Mitätön]

Ilmottaudun. Miesvoittoisessa työpaikassa olen pienen naisporukan ulkopuolinen. Se, joka kelpaa lounasseuraksi jos kaikki muut naiset ovat poissa. Nyt olen hoitovapaalla ja kovin yksinäinen. Kouluaikaiset ystävät asuvat eri puolilla Suomea (onneksi minulla edes on ystäviä) Täällä nykyisessä kotikaupungissa olen yksinäinen. Puistossa vaihdan muutaman sanan toisten äitien kanssa, mutta siinä se. Heillä muilla on varmaankin ns. valmis elämä ja ymmärrän kyllä etteivät he ole kiinnostuneita lähemmästä ystävyydestä.

Sydän särkyy lapsen puolesta, kun en saa järjestettyä hänelle leikkikavereita. Toivottavasti sitten aikanaan päiväkodista löytyy ystäviä.

 

["saara"]

Kiitos vastauksesta=) tuntuu että aiukuisiällä ystävyyssuhteiden solmiminen on melko hankalaa. Vaikka itse olen mielestäni ihan tavallinen, en niinkään hiljainen tai arka, mutta varmasti jollaintapaa outo...

 

[astrolabe]

:snotty:

Tuntuu toisinaan siltä, kyllä. Oon aika harmaa hiirulainen. Aika ujo ja hiljainen, jos mua ei tunne. Vetäydyn taka-alalla havainnoimaan tosi usein.

 

[Mitätön]

[QUOTE="saara";26229762]Kiitos vastauksesta=) tuntuu että aiukuisiällä ystävyyssuhteiden solmiminen on melko hankalaa. Vaikka itse olen mielestäni ihan tavallinen, en niinkään hiljainen tai arka, mutta varmasti jollaintapaa outo...[/QUOTE]

Olen huomannut saman. Olen perusluonteeltani sosiaalinen ja kiltti, voisin kuvitella olevani helposti lähestyttävä. "Entisessä elämässä" minulla oli paljon ystäviä ja tuttuja enkä olisi ikipäivänä osannut kuvitella kuinka yksinäinen minusta myöhemmin tulee. Olen nyt 38-vuotias.

Varmasti tämä nyt jo vuosia jatkunut yksinäisyys on jollain tavalla muuttanut minua, "vammauttanut" sosiaalisesti, koska nyt tuntuu että kukaan ei alkututtavuuden jälkeen haluakaan olla kanssani tekemisissä. Ilmeisesti olen jotenkin outo muiden silmissä (tai rasittava, vastenmielinen, tylsä, merkityksetön, whatever).

En minäkään ole luonteeltani arka vaan hyvinkin seurallinen, mutta ilmeisesti en enää vaan osaa olla ihmisten kanssa. Olen kyllä huomannutkin, että jossain tilanteissa menen jotenkin "lukkoon" ja se sitten näkyy toisille joko (liiallisena?) puheliaisuutena tai sellaisena outsider-olemisena. Vaikea selittää.

Sen verran huono itsetunto minulla on, etten tohdi pyyttää näitä puistossa tapaamiani äitejä lenkkikaveriksi tms. Itse asiassa muutaman äidin kanssa oltiin jo vähän enemmänkin tekemisissä, mutta ilmapiiri muuttui äkisti (en tiedä miksi) ja nyt he ilmeisesti eivät enää halua olla tekemissä minun kanssani. En toki tyrkytä seuraa enkä tunkeile, annan siis heidän olla rauhassa. Olisi vaan kiva tietää mikä meni pieleen.

 

[sidekick]

Minä taas mietin tuossa eilen, että olen melkein koko elämäni ollut aina jonkin kaksikon "se toinen". Siis se "robin" jonka tehtävä on usein ollut saada "batman" näyttämään hyvältä. Se hiljainen tuki, joka on tunnettu omana itsenään vain kun ollaan tutustuttu paremmin. Se, jonka nimi mainitaan aina jonkun toisen nimen yhteydessä.

Yläasteella se "ykkönen" oli bestikseni, sitten tuli ensimmäinen poikaystäväni, yliopiston alussa se oli taas eräs erittäin karismaattinen ja dominoiva mutta todella epävarma ystäväni, jne. Tämä kokemukseni heijastuu jo pikkaisen minun ja lapseni olemiseen: välillä tuntuu että nykyään olen oman tyttöni sidekick!

 

["Vieras"]

Minä olen aikalailla tuollainen.
Siihen kun lisää vielä sen, että olen lapseton, en ole oikeastaan olemassakaan. Välillä tuntuu vaikealle itsellenikin perustella miksi olen olemassa ja mitä merkitystä elämälläni on. Kun olen jo vanha (45 v.), välillä tulee sellainen epätodellinen olo siitä ettei millään mitä teen ole mitään merkitystä kenellekään.

 

["pollux"]

Jokin yhteinen piirre teillä kaikilla, minullakin on. MInäkin siis ilmottaudun joukkoon. Olen niitä, joilla on leikkipuistotuttuja ja 90 facebook-kaveria mutta ei ystäviä enää ollenkaan. En tiedä mikä menee aina vikaan. Jos yritän olla spontaani, en saa vastakaikua. Jos yritän jättäytyä taka-alalle, saan ollakin taka-alalla.

Yhtään kertaa en ole juhlinut synttäreitäni ystävien kanssa, enkä oikein juhlinut muutenkaan. Olen sellainen iloinen hyvänpäiväntuttu kaikille.

Mikä meitä yhdistää? Tuli mieleen, ja älkää nyt pitäkö minua omahyväisenä tai pahana, mutta oletteko te muut mukiinmenevän näköisiä? Jotenkin uhkia muille?

 

["vieras"]

Täällä ois yks. Siihen päälle vielä se, että olen luonteeltani hiljainen ja tarkkailen sivusta; vasta paremmin tutustuessa olen puhelias jne. Ystäviä ei juurikaan ole. Olen 24-v. ja elämälle on jo nyt vaikea löytää merkitystä. Helppo muiden sanoa, että hanki kavereita, kun ihmisiin tutustuminen on vaikeaa ja jopa pelottavaa. Ja todellakin tuntuu, että olen muille näkymätön.

 

["Elle"]

Minäkin tunnistan itseni osaksi tätä porukkaa! Olen mielestäni ihan seurallinen ja aktiivisesti käyn leikkipuistoissa ja kerhoissa ym. Mutta. "Oikeiden" ihmissuhteiden syntyminen tuntuu olevan mahdotonta. Tuttuja riittää, muttei kahta ystävää runsaammin ihmisiä, jotka oikesti haluaisivat tutustua ja joiden kanssa voisi jakaa ilot ja surut, järjestää illanistujaisia jne. Tunnen oloni aika usein enemmän tai vähemmän ulkopuoliseksi ja koen mukaan juttuun pääsemisen hankalaksi. Onneksi minulla on ihana mies ja omat ja appivanhemmat aktiivisesti läsnä, mutta perheen ulkopuolisia ihmisiä elämääni ei juuri kuulu, ja se joskus harmittaa. Valmistuin juuri, ja haluaisin juhlistaa asiaa, mutta kun mietin, kenet juhliini kutsuisin, tyrehtyy ajatus juhlista siihen. Kävin juhlistamassa asiaa ystäväni kanssa kahden - ja se taisi olla laadukkaampi keikka, kun väkisin pidetyt juhlat puolitutuille!!!!!
Voimia kaikille itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi tunteville - meitä näyttää olevan monia!

 

["suri"]

Minäkään en koskaan ystävysty paremmin kenenkään kanssa. Porukassa tulen toimeen kaikkien kanssa, mutta sitten lopulta jään aina yksin. Sitten olen monesti huomannut senkin, että minulle ollaan helpommin töykeitä kuin muille. Olenkin nyt alkanut miettiä tosi tarkkaan miten sanani asetan, etten vain vahingossa tulisi jotenkin väärin ymmärretyksi. En koskaan halua piikitellä ketään tai olla ilkeä, mutta ehkä en ole kovin taitava ilmaisemaan itseäni oikein ja sanon jotain väärää tai väärällä tavalla ja se tulkitaan toisin kuin olin tarkoittanut. Näin minä olen sen ajatellut, koska en mitenkään muuten voi ymmärtää miksi joskus saan tosi töykeitä vastauksia kysymyksiini tai miksi minua ei joskus edes moikata takaisin.

 

[Mitätön]

[QUOTE="Vieras";26229937]Minä olen aikalailla tuollainen.
Siihen kun lisää vielä sen, että olen lapseton, en ole oikeastaan olemassakaan. Välillä tuntuu vaikealle itsellenikin perustella miksi olen olemassa ja mitä merkitystä elämälläni on. Kun olen jo vanha (45 v.), välillä tulee sellainen epätodellinen olo siitä ettei millään mitä teen ole mitään merkitystä kenellekään.[/QUOTE]

Voi miten tuttu tunne tuo on minullekin. Itse koin vastaavia tunteita, kun yliopistosta valmistumisen jälkeen en löytänytkään töitä vaan olin yli kaksi vuotta yhtäjaksoisesti työttömänä. Silloin tuntui että koko maailma vaan lipuu ohi, minun elämälläni ja minun tekemisilläni ei ollut kenellekään mitään merkitystä. Poikaystävänikin asui toisella paikkakunnalla.

 

["höh"]

Olen huomannut saman. Olen perusluonteeltani sosiaalinen ja kiltti, voisin kuvitella olevani helposti lähestyttävä. "Entisessä elämässä" minulla oli paljon ystäviä ja tuttuja enkä olisi ikipäivänä osannut kuvitella kuinka yksinäinen minusta myöhemmin tulee. Olen nyt 38-vuotias.

Varmasti tämä nyt jo vuosia jatkunut yksinäisyys on jollain tavalla muuttanut minua, "vammauttanut" sosiaalisesti, koska nyt tuntuu että kukaan ei alkututtavuuden jälkeen haluakaan olla kanssani tekemisissä. Ilmeisesti olen jotenkin outo muiden silmissä (tai rasittava, vastenmielinen, tylsä, merkityksetön, whatever).

En minäkään ole luonteeltani arka vaan hyvinkin seurallinen, mutta ilmeisesti en enää vaan osaa olla ihmisten kanssa. Olen kyllä huomannutkin, että jossain tilanteissa menen jotenkin "lukkoon" ja se sitten näkyy toisille joko (liiallisena?) puheliaisuutena tai sellaisena outsider-olemisena. Vaikea selittää.

Sen verran huono itsetunto minulla on, etten tohdi pyyttää näitä puistossa tapaamiani äitejä lenkkikaveriksi tms. Itse asiassa muutaman äidin kanssa oltiin jo vähän enemmänkin tekemisissä, mutta ilmapiiri muuttui äkisti (en tiedä miksi) ja nyt he ilmeisesti eivät enää halua olla tekemissä minun kanssani. En toki tyrkytä seuraa enkä tunkeile, annan siis heidän olla rauhassa. Olisi vaan kiva tietää mikä meni pieleen.

Ihan täysin kuin minun näppäimistäni, ikäkin täsmää...

 

["vieras"]

Kuulun tähän joukkoon. Tulen ihan ok toimeen naapureiden jne kanssa, ihmiset tulevat kylään synttäreille jos kutsun mutta jostain syystä kukaan ei kuitenkaan kutsu mua mihinkään. En ole se kenenkään bestis, opiskeluaikainen paras kaveri vahtoi paikkakuntaa ja ollaan me tekemisissä mutta ei enää niin paljon.

Mistä päin olette? Minä Jyväskylässä.

 

[Mitätön]

"Kiva" huomata että meitä on isompikin joukko. Minulla siis erona nykyiseen tilanteeseen on se, että ennen minulla oli ystäviä joiden kanssa juhlin synttärit, valmistumiset ym. ja tehtiin yhdessä kaikkea kivaa. Se oli hyvää aikaa. Vieläkin saansynttäri onnittelut näiltä läheisimmiltä ystäviltä ja se toki riittää. Varmaan saataisiin juhlatkin pystyyn jos vielä asuisimme samassa kaupungissa kaikki. Tuntuu vaan haikealta muistella niitä aikoja nyt, kun ei ole ketään kenen kanssa käydä lenkillä, ketä kutsua kylään, kenen kanssa jutella muustakin kuin lasten kurahousuista.

Joki vika minussa nykyään on, en vaan tiedä mikä se on tai osaa pukea sitä sanoiksi. Ehkä se onkin se yksinäisyyden epätoivo, joka paistaa läpi (vaikka yritän olla cool) ja jonka vuoksi en kelpaa muille äideille ystäväksi.

Paska elämä paskassa kaupungissa.

 

[Mitätön]

[QUOTE="suri";26230144]Minäkään en koskaan ystävysty paremmin kenenkään kanssa. Porukassa tulen toimeen kaikkien kanssa, mutta sitten lopulta jään aina yksin. Sitten olen monesti huomannut senkin, että minulle ollaan helpommin töykeitä kuin muille. Olenkin nyt alkanut miettiä tosi tarkkaan miten sanani asetan, etten vain vahingossa tulisi jotenkin väärin ymmärretyksi. En koskaan halua piikitellä ketään tai olla ilkeä, mutta ehkä en ole kovin taitava ilmaisemaan itseäni oikein ja sanon jotain väärää tai väärällä tavalla ja se tulkitaan toisin kuin olin tarkoittanut. Näin minä olen sen ajatellut, koska en mitenkään muuten voi ymmärtää miksi joskus saan tosi töykeitä vastauksia kysymyksiini tai miksi minua ei joskus edes moikata takaisin.[/QUOTE]

Onpa ikävää. Minussakin taitaa olla se vika, etten aina osaa asetella sanojani oikein. Ja sitten kun oikein yritän kontrolloida itseäni (siis etten vaan sanoisi tai tekisi mitään, mistä joku voisi loukkaantua), niin tunnen muuttuvani varautuneeksi ja kireäksi ja jotenkin "ei-minäksi". En vaan enää osaa/uskalla olla oma rento itseni muiden seurassa, niin kuin ennen.

 

["kotiäiti"]

allekirjoitan täältä jotain juttuja; osittain omaa vikaa ja osittain kohtaloa: Muutin pääkaupunkiseudulle opintojen perässä ja kukaan synnyinlaupungistani ei muuttanut. No sitten opiskelukavereita kyllä löytyi, mutta työelämään siirtymisen jälkeen osa "katosi" ja parhaimmat kaverit muuttivat kotipaikkakunnilleen. Toki se vaatisi itseltäänkin aktiivisuutta saada leikkipuistotuttuja ja kyllä niitä moi-tuttuja löytyy puistostakin.

Myös minua surettaa se, ettei läheltä löydy lapselle leikkikaveria. Onneksi lasten ikäero ei ole suuri, niin on seuraa toisistaan. Viihdymme perheenä yhdessä ja yleensä teemmekin koko porukalla jotain. Muutimme vuosi sitten Espooseen, joten lähialueita tutkiessa on mennyt hyvin aikaa.

Kyllähän täällä näitä seinäruusuja näyttää olevan muitakin, mistä päin muut ovat? Mennäänkö kaikki juttelemaan seuraavan kerran, kun puistossa tms. nähdään se sama "yksinäinen" äiti lapsineen...

 

[Mitätön]

[QUOTE="pollux";26230051]Jokin yhteinen piirre teillä kaikilla, minullakin on. MInäkin siis ilmottaudun joukkoon. Olen niitä, joilla on leikkipuistotuttuja ja 90 facebook-kaveria mutta ei ystäviä enää ollenkaan. En tiedä mikä menee aina vikaan. Jos yritän olla spontaani, en saa vastakaikua. Jos yritän jättäytyä taka-alalle, saan ollakin taka-alalla.

Yhtään kertaa en ole juhlinut synttäreitäni ystävien kanssa, enkä oikein juhlinut muutenkaan. Olen sellainen iloinen hyvänpäiväntuttu kaikille.

Mikä meitä yhdistää? Tuli mieleen, ja älkää nyt pitäkö minua omahyväisenä tai pahana, mutta oletteko te muut mukiinmenevän näköisiä? Jotenkin uhkia muille?[/QUOTE]

Ja mulla ei ole niitä leikkipuistotuttujakaan (enää). Hetken aikaa jo näytti siltä, että vihdoinkin löysin äitikavereita ja lapselle leikkiseuraa, mutta nyt sitten taas ollaan oltu lapsen kanssa yksin tyhjässä puistossa päivästä toiseen.

Sinä ilmeisesti olet kaunis? Kyllä se kauneus voi jonkun toisen äidin silmissä olla jonkinlainen uhka. Minä en ole kaunis, joten siinä mielessä kukaan ei voi kokea minua minkäänlaisena uhkana tai ajatella että olisin ylimielinen. Muista meidän puiston äideistä poiketen minulla on aina meikit naamassa -en tiedä voisiko joku noin vähäpätöinen asia sitten ärsyttää jotakuta? Vaikea uskoa kyllä.

Minustakin tuntuu, että jos olen spontaani (seurallinen ja puhelias oma itseni) saan tavalla tai toisella nenilleni ja jos vetäydyn tarkoituksella sivummalle niin siellä sivussa sitten myös saan pysyä.

 

[Mitätön]

Nostan

 

["Saara"]

Ajattelin jo viestialoitukseni painuneen unohduksiin, mutta ihana yllätys kun vastauksia on tullut ja jopa nyt nostettu. Itse olin tunteja kotitöiden merkeissä joten nyt pääsin vasta koneelle.

Lohduttavaa huomata että meitä samanlailla kokevia on muitakin. En ole sitten ainoa lajissani, ettekä ole tekään=)

Joskus olen miettinyt olenko jotenkin sitten ihmisten mielestä liian aktiivinen ja paistaako musta läpi että yritän liikaa. Sitten sitä helposti kontrolloi omaa käytöstään mikä varmasti näkyy taas ulospäin ja sitten ei saa ainakaan sanottua mitään fiksua. Nuoruudessa minulla oli paljon- etenkin poikapuolisia -kavereita, mutta ne jäivät seurustelun myötä. Omasta mielestäni en ole kaunis, mutta en rumakaan.

 

["..."]

[QUOTE="pollux";26230051]Jokin yhteinen piirre teillä kaikilla, minullakin on. MInäkin siis ilmottaudun joukkoon. Olen niitä, joilla on leikkipuistotuttuja ja 90 facebook-kaveria mutta ei ystäviä enää ollenkaan. En tiedä mikä menee aina vikaan. Jos yritän olla spontaani, en saa vastakaikua. Jos yritän jättäytyä taka-alalle, saan ollakin taka-alalla.

Yhtään kertaa en ole juhlinut synttäreitäni ystävien kanssa, enkä oikein juhlinut muutenkaan. Olen sellainen iloinen hyvänpäiväntuttu kaikille.

Mikä meitä yhdistää? Tuli mieleen, ja älkää nyt pitäkö minua omahyväisenä tai pahana, mutta oletteko te muut mukiinmenevän näköisiä? Jotenkin uhkia muille?[/QUOTE]

Itse olen kokenut juuri tuon ulkonäköni esteeksi ystävystymiselle. Esim. työpaikan ihmissuhteissa minut on monesti jätetty kutsumatta jonnekin, ja myöhemmin on selvinnyt, että muut ovat ajatelleet, ettei minua kiinnosta heidän pienet juttunsa ja juhlansa. Enkä siis millään muotoa ole mitenkään ylpeä tai ylimielinen toisia kohtaan, vaan pyrin aina olemaan ystävällinen kaikille.

Nyt kun ikää on kertynyt ja naamaan tullut ryppyjä ja silmäpusseja, olen huomannut, että ihmiset uskaltavat huomattavasti helpommin lähestyä minua.

 

["..."]

Nostan

En kyllä siinä mitään näe, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Pidetään peukkuja silti.

 

["..."]

[QUOTE="...";26233223]En kyllä siinä mitään näe, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Pidetään peukkuja silti.[/QUOTE]

Mites tämä nyt tänne pujahti... piti mennä ketjuun, jossa joku tihrusteli raskaustestiä...

 

["leila"]

Täällä yksi seinäruusu!

Minulla ei ole ystäviä, eikä oikeastaan kavereitakaan. Koulussa, työssä, naapurustossa ja muualla olen se 'hyvänpäiväntuttu'. Yritän olla avoin, ja kerto omista asioistani, mutta myös kuunnella toisia. Mielestän iminulla on hyvät sosiaaliset taidot ja tulen juttuun lähes kikkien kanssa. Silti jokin tökkii, aina. Joka kerta kun olen päässyt vähän lähemmäksi uutta tuttavuutta, niin olen saanut osakseni välttelyä.

Ois kiva tietää, mistä tuo johtuu...

 

["leila"]

Ainiin, joku kysyi tuota ulkonäkoasiaa. Ehkä sillä on vaikutusta. Itse olen hyvännäköinen nainen. (En siis omasta mielestäni, kuten ei varmaan kukaan nainen. Mutta paljon on tullut muilta kommentteja ulkonäöstä, joten kait se on myönnettävä.)