Onko muita jotka ei ole oikeastaan koskaan rakastuneet ?

["AnskuK"]

Aloin miettiä tässä menneisyyttäni ja huomasin, että en ole tainnut koskaan todella rakastua romanttisesti. (Tai en edes tiedä että kykenisinkö sellaiseen)

Olen kyllä tuntenut miehiä, joista olen välittänyt todella paljon, mutta minulta puuttuu kokonaan kokemus sellaisesta jalat alta vievästä rakkaudesta, jolloin ollaan pää pilvissä ja se rakkauden kohde vaikuttaa virheettömältä unelmien prinssiltä (tai prinsessalta). Ja sellainen "teen vuoksesi mitä vaan"- tyyli puuttuu kokonaan.

No, rehellisesti sanottuna en edes tiedä haluaisinko kokea tuollaista. En nimittäin kauheasti arvostaisi itseäni jos alkaisin käyttäytyä kuin joku rakkaudenkipeä idiootti

 

[Paul Mc]

olet fiksu ja varmasti myös onnellinen. Olen sinulle todella, todella kateellinen. Pyrin jatkossa samaan mutta en uskalla lyödä vetoa että onnistuisin.

 

["hmmm"]

Selvisin nelikymppiseksi asti rakastamalla miehiäni jotenkin sisarellisesti. Sitten alkoi tuulla päässä ja iski täyspöljäksi tekevä hormonimyllerrys. Meni päin seiniä koko homma, häpesin pirusti kun olin niin hölmö ja sekopää, meinasi käydä huonomminkin. Jälkikäteen olin toista vuotta ihan järkyttynyt ja katkera ja vuosia häpesin. Mutta silti olen jotenkin sitä mieltä, että kokonaisuutena katsoen homma oli hyvä kokemus. Platon oli kuitenkin oikeassa, rakkaus kauniiseen poikaan äärrh kröhöm no eiku mieheen eikä edes niin kauniiseen ylevöityy rakastajan sielussa rakkauden syvemmäksi ymmärtämiseksi ja avartumiseksi jonkinlaiseksi yleisasenteeksi maailmaa kohtaan.

Isäni inhosi rakastuneisuuden tilaa ja piti sitä hulluuden muotona, itse häpeän ylitettyäni olen sillä kannalla, että sehän toimii loistavasti siinä roolissa, johon se tunne on tarkoitettu, sitomaan kaksi muukalaista. Ja jää siitä tosiaan jotain inhimillistymistä käteenkin. Siitä en ole oikein varma, mitä homma teki seksuaalisuudelle. Tuntuu vähän lattealta puuhalta sen yliärsyketilan jälkeen, jossa kaikki oli niin euforista ja orgasmitkin ihan eri kaliiperia. Kysy muutaman vuoden päästä uudelleen.

Ja mikä hassuinta, koko sen rakastuneisuuden ajan itse asiassa en edes ihan tarkkaan tykännyt ihmisenä sen kohteesta. Se on ehkä omituisinta. Samaistuin. Jopa niissä oksitosiineissa muistan moneen kertaan miettineeni, miten helvetissä kykenen sietämään tätä ja tuota asiaa jatkossa, kun ne kuitenkin osoittivat niin vastakkaista arvomaailmaa ja ymmärrystasoa, persoonallisuutta, harrastuksia jne. Ja kun toinen oli niin käsittämättömän neuroottinen ja vaikka ratissa ihme räyhä. Jotenkin vain selitin ne pois ja uskoin niiden muuttuvan. Toinen kun oli tietysti omissa höyryissään joustavimmillaan ja halukas omaksumaan uusia näkökulmia. Ne vain eivät tietenkään tarttuneet.