Onko muita joille lasten kanssa leikkiminen on usein pakkopullaa?

Nyt ei sitten mitään kommentteja "miksi teit lapsia jos et osaa leikkiä niiden kanssa?". Osaan leikkiä mutta leikkimiseen pitää repiä tavallista enemmän motivaatiota. Riippuu tietysti leikistä..

Olen ollut itse lapsena omituinen. En ole osannut leikkiä mitään perinteisiä sosiaalisia leikkejä tai pelejä. Kesken jonkun barbileikin saatoin ahdistua jos piti kehitellä teennäisiä repliikkejä tms. Lähinnä minua kiinnosti vain piirtäminen sekä tein kaikenlaisia kyhäelmiä. Tutkin erilaisia juttuja itsekseni ja luin kirjoja. Olen aikuisiällä miettinyt että onkohan miussa autistisia piirteitä? Siis olen kyllä sosiaalinenkin ja miulla on monia ystäviä. Ei sen puoleen, mutta tiettyihin asioihin motivaation löytäminen tuottaa toisinaan ongelmia. Ahdistun jos pitää väkisin tehdä jotain mikä ei yhtään luonnistu.

Nuo piirteet tekevät miusta äitinä epätäydellisen.

 

On ainakin minulle joskus.. tai en oikeestaan koskaan leiki. Pienimmän vaavin kanssa konttaan kyllä lattialla ja näpertelen palikkatorneja

Kurkkasin sun blogia. Olipa ihana

 

:wave: en oikeestaan koskaan leiki lasten kanssa. He leikkivät ihan keskenään..

 

On pakkopullaa mullekkin... harvemmin heidän kanssaan leikinkään, ite he touhuavat. Eri asia esim tänään sitten kun käytiin pulkkamäessä. MUn mielestä vanhempien TEHTÄVÄNÄ ei ole leikkiä lasten kanssa.

 

Miksi tänne kirjoitat, jos jo ennalta määräät millaisia kommentteja saa antaa?

 

On. Mä voin pelata muistipeliä tai afrikan tähteä jne, mut leikkiä mä en osaa. Mies hoitaa meillä leikkimisen. Mä sanon joskus lapselle että "voi kulta, etkö sä muista että äidit ei leiki" :ashamed:

 

Harvemmin tulee leikittyä, mies leikkii enemmänkin esim. legoilla, rakentelee majoja.. itse tykkään enemmän lukea, auttaa palapeleissä, pelata lautapelejä.
Mutta pääasiassa leikkivät keskenään.

 

Uskon vanhaan sanontaan "leikki on lasten työtä" - ei siis aikuisten. Tykkäsin itse lapsena piirrellä ja rakennella legoilla. Opin lukemaan 4-vuotiaana ja lukeminen on siitä lähtien ollut rakkain harrastukseni. Mutta muuten olin laiska leikkimään eikä se ole muuksi muuttunut aikuisena. Välillä on tosi puuduttavaa yrittää leikkiä oman 2-vuotiaani kanssa. Mieluummin vaan askartelisin ja lukisin hänelle kirjoja, mutta hän tykkää aktiivisemmasta puuhastelusta. Ja tietenkin rakas lapsukaiseni on juuri niitä jotka eivät tykkää leikkiä yksinään vaan äidin on oltava koko ajan mukana...

 

Nyt ei sitten mitään kommentteja "miksi teit lapsia jos et osaa leikkiä niiden kanssa?". Osaan leikkiä mutta leikkimiseen pitää repiä tavallista enemmän motivaatiota. Riippuu tietysti leikistä..

Olen ollut itse lapsena omituinen. En ole osannut leikkiä mitään perinteisiä sosiaalisia leikkejä tai pelejä. Kesken jonkun barbileikin saatoin ahdistua jos piti kehitellä teennäisiä repliikkejä tms. Lähinnä minua kiinnosti vain piirtäminen sekä tein kaikenlaisia kyhäelmiä. Tutkin erilaisia juttuja itsekseni ja luin kirjoja. Olen aikuisiällä miettinyt että onkohan miussa autistisia piirteitä? Siis olen kyllä sosiaalinenkin ja miulla on monia ystäviä. Ei sen puoleen, mutta tiettyihin asioihin motivaation löytäminen tuottaa toisinaan ongelmia. Ahdistun jos pitää väkisin tehdä jotain mikä ei yhtään luonnistu.

Nuo piirteet tekevät miusta äitinä epätäydellisen.

Käypä tekemässä testi http://www.asperger.fi/testi.htm

Ps. Kurkkasin blogiasi, voi että miten ihania kuvia sulla siellä! :heart: :heart: :heart:

 

On. Siksi mulla on lapsenhoitaja, joka jakaa leikkimisen kuormaa. Toisaalta en usko myöskään täydelliseen äitiyteen - psykologien mukaan on ihan OK, että vanhempi tekee välillä muuta, eli on läsnä ja tavoitettavissa, mutta omissa ajatuksissaan ja puuhissaan lapsen läheisyydessä. Vaateet 24/7 totaaliäitiydestä masentavat mua. Mies on muuten mua paljon parempi leikittäjä, osaa heittäytyä koko sielullaan lapsen maailmaan ja leikkii sen kanssa todella luovasti. Ehkä siksi just on hyvä että lapsella on monia eri aikuisia ja leikkitovereita.

 

Enpä oo miekään oikeestaan koskaan leikkimällä leikkiny lasten kanssa... Pelejä kyllä pelaillu ja joskus askarrellu, mutta mihkään barnileikkeihin ei miusta ole...

 

Mä ainakin vihasin jo lapsena niitä "sit tää barbi sanois......."-juttuja, en osannut, enkä halunnut leikkiä niitä leikkejä enkä osaa tai halua vieläkään. Kyllä me sitten muuta tehdään yhdessä, askarrellaan, leivotaan, siivotaan, piirretään, luetaan jne. Leikkiä saavat keskenään.

 

Mä en leiki oikeastaan koskaan lasten kanssa.

 

On. Mä voin pelata muistipeliä tai afrikan tähteä jne, mut leikkiä mä en osaa. Mies hoitaa meillä leikkimisen. Mä sanon joskus lapselle että "voi kulta, etkö sä muista että äidit ei leiki" :ashamed:

Joo, kaikenlainen konkreettinen tekeminen ja luova näpertely lasten kanssa olisi niin kivaa mutten saa poikia innostumaan sellaisista mistä itse olisin kiinnostunut. :ashamed: Autoleikit tuntuu olevan aina ja ikuisesti se juttu mikä noita kiinnostaa. Niin perinteisiä poikia... Peleistäkään en saa noita oikein innostumaan. Ainakaan nuorempaa poikaa. 7-vuotiaan kanssa pystyy jo tekemään kaikenlaista mutta sitten 4-vuotias jää ulkopuoliseksi jos ei juuri niitä ikuisia auto ja legojuttuja puuhaile.

Onneksi isänsä kanssa välillä saavat puuhailla tekniikkalegoillaan ja muuta, mut mää en ossoo. :ashamed: Saa nähä tuleeko tuon tytön kanssa olemaan enempi yhteisiä touhuhetkiä tulevaisuudessa.. Ainakin miulla ja tytön isällä melko samanlaiset tempperamentit (luovaa tutkija- ja tekijätyyppiä ) joten sinänsä mielenkiintoista nähdä millaiset geenit tytölle periytyykään vai tippuukohan kilometrin päähän omena puusta?

Pojat ovat ainakin selkeästi tulleet isäänsä. Tekniset jutut kiinnostaa eniten ja olen ihan pihalla niistä.

 

On. Mä voin pelata muistipeliä tai afrikan tähteä jne, mut leikkiä mä en osaa. Mies hoitaa meillä leikkimisen. Mä sanon joskus lapselle että "voi kulta, etkö sä muista että äidit ei leiki" :ashamed:

Joo, kaikenlainen konkreettinen tekeminen ja luova näpertely lasten kanssa olisi niin kivaa mutten saa poikia innostumaan sellaisista mistä itse olisin kiinnostunut. :ashamed: Autoleikit tuntuu olevan aina ja ikuisesti se juttu mikä noita kiinnostaa. Niin perinteisiä poikia... Peleistäkään en saa noita oikein innostumaan. Ainakaan nuorempaa poikaa. 7-vuotiaan kanssa pystyy jo tekemään kaikenlaista mutta sitten 4-vuotias jää ulkopuoliseksi jos ei juuri niitä ikuisia auto ja legojuttuja puuhaile.

Ja 4v ei hyväksy vielä sitä että mä johdattelisin leikkiä, vaan se on sitä että mun pitää pitää legoukkoa kädessä ja sanoa sillä just ne sanat ja tehdä just ne jutut mitkä 4v mulle sanelee.. 5min kuluttua alan jo haaveilla pyykkäämisestä tai tiskikoneen tyhjentämisestä..

 

En mä lattianrajassa istu, joku figuuri tai barbi kourassa, selittäen että sit tää meni sinne ja tää teki niin ja näin.

Lautapelit, ulkoilu, pallon potkiminen, yms on mun juttuja.

 

en minäkään osaa leikkiä. Paitsi korkeintaan piirrellä ja rakennella legoista. Mutta nuo tapahtuu harvoin. Leikkivät meilläkin keskenään, ei ne minua siihen kaipaa. Eri asia olisi jos olis vaan yksi lapsi.

 

:wave:

 

Enpä oo miekään oikeestaan koskaan leikkimällä leikkiny lasten kanssa... Pelejä kyllä pelaillu ja joskus askarrellu, mutta mihkään barnileikkeihin ei miusta ole...

Miulle taas mitkä tahansa pelitkään ei oikein uppoa. En tiedä mikä niissä tökkii, mutta keskittyminen niihinkin ollut vaikeeta. Pienenä kai pelien sääntöjen opettelu tuntui itsestäni hankalalta ja minua ärsytti muutenkin kaikenlaiset liian säännönmukaiset asiat. Tykkäsin mieluummin rikkoa rajoja, kokeilla uutta ja tehdä muutenkin asioita omilla säännöilläni. Häviämisen pelko myös liittyi peli-inhooni. En ole tykännyt koskaan kilpailemisesta minkään asian suhteen.

Ehkä tuo voimakas häviämisen pelko liittyy myös pitkään koulukiusattuna olemiseen...

 

Juu, ei oo mun hommia ja usein olen lapsilleni sanonutkin, että en mä mikään ohjelmatoimisto ole.

 

:wave: en oikeestaan koskaan leiki lasten kanssa. He leikkivät ihan keskenään..

samoin

 

Mutta leikkiähän voi vaikka mitä. Tai itse lasken vaikka ihan piilosilla olon leikiksi myös, ja just sellaiseksi missä pääsee itse "hengähtämään" ainakin minuutiksi pariksi... kun muksu menee piiloon.
Legoista voi rakentaa vaikka mitä, vanhanajan palikoistakin, majan voi rakentaa huoneeseen, ulkopelit... tosin onhan nyt kylmä... siis tarkoitan että miksi tuntea huonoa omaatuntoa siitä ettei nyt vaikka barbileikeistä innostu. Itse en pienenä tykännyt leikkiä kauppaa/kotia/vauvanukeilla. Todellakin ahdistuin kotileikistä. Ei kaikki tykkää kaikesta... ne meidän lapsetkaan. Askartelustakin tykkääminen riippuu (uskon) siitä mitä askarrellaan. Haaveilija-prinsessa ehkhä tykkää tehdä sen jouluenkelin, mutta rasavillimpi lapsi taas tuskin innostuu, mutta ans olla jos tehdäänkin maitopurkista sukellusvene tai veturi! Tai useammasta purkista kokonainen kaupunki. Tai askarrellaan merirosvonaamari. Piirretään aarrekartta, ja tehdään päivästä seikkailu.
Onhan niitä vaihtoehtoja. Hankalampi tietty jos ei lasta kertakaikkiaan saa johdateltua sellaiseen tekemiseen, jota itsekin jaksaisi

 

Juu, ei oo mun hommia ja usein olen lapsilleni sanonutkin, että en mä mikään ohjelmatoimisto ole.

Niin, tuppaa olemaan ainakin omilla pojillani helposti kyllästymisen vikaa. :/ Aina pitäisi olla keksimässä tekemistä, mutta jos jotain koitan keksiä niin mikään miun keksimä ei sitten kiinnosta. Loppujen lopuksi keksivät itse aina sen saman jutun mikä heitä kiinnostaa eli joko legoilla rakentelun tai jonkun auto/työkoneleikin, mutta vetävät herneen kun en aina repeä mukaan sellaiseen. Kyllä silloin tuntee olevansa huono äiti kun tuottaa pettymyksen lapsilleen. :ashamed: En osaa vaan väkisin teeskennelläkään jostain asiasta motivoitunuttta jos ei sitä motivaatiota löydy.

 

Hankalampi tietty jos ei lasta kertakaikkiaan saa johdateltua sellaiseen tekemiseen, jota itsekin jaksaisi

Tuo on nimenomaan ongelma. En tiedä onko lapseni jotenkin rajoittuneita kun en saa heitä johdateltua erilaisiin asioihin. Ideoita kyllä itselläni riittäisi vaikka mihin..

 

Juu, ei oo mun hommia ja usein olen lapsilleni sanonutkin, että en mä mikään ohjelmatoimisto ole.

Niin, tuppaa olemaan ainakin omilla pojillani helposti kyllästymisen vikaa. :/ Aina pitäisi olla keksimässä tekemistä, mutta jos jotain koitan keksiä niin mikään miun keksimä ei sitten kiinnosta. Loppujen lopuksi keksivät itse aina sen saman jutun mikä heitä kiinnostaa eli joko legoilla rakentelun tai jonkun auto/työkoneleikin, mutta vetävät herneen kun en aina repeä mukaan sellaiseen. Kyllä silloin tuntee olevansa huono äiti kun tuottaa pettymyksen lapsilleen. :ashamed: En osaa vaan väkisin teeskennelläkään jostain asiasta motivoitunuttta jos ei sitä motivaatiota löydy.

No, tällästähän tää on ja eikös se vanhemman tärkein tehtävä ollut tuottaa lapselle pettymyksiä ? Mä vaan totean noille ipanoille, et pitää miettiä itse jotakin tekemistä itselleen... No, kyllä mä välillä jotain tekemistä ehdotan, mut pääsääntöisesti saavat käyttää omaa aivotoimintaansa. :saint: