Tyttö tuossa juuri äsken selitti surullisena että hänellä ei ole kaveria tarhassa. Ja että muut tytöt kiusaa, ei päästä leikkeihin mukaan, keinumaan, liukumäkeen ja sanovat että "sä et oo mun kaveri".
Ymmärrän kyllä tytön pahan mielen, mutta suhtauduin asiaan aika rennosti. Että sellasta se on, ei aina ole kavereita, mutta sitten taas hetken päästä saattaakin olla. Että joskus sitä joutuu olla ihan yksinäänkin. Kerroin että äidilläkään ei ollut tarhassa yhtään kavereita kun muut lapset kiusasivat silmälasien takia, mutta sitten koulussa ja uudella asuinalueella niitä oli useitakin. Että ei se ole niin vakavaa.
Ja sanoin että nyt kun hän tietää kuinka paha mieli tulee siitä kun joku ei ota leikkiin mukaan, niin voi yrittää itse aina leikkiä kaikkien kanssa eikä itse olla niin ilkeä. Eikä saa kiusata ketään takaisin, silloin on yhtä tyhmä kuin se joka aloitti. Kukaan ei tykkää sellaisesta joka kiusaa ja on ilkeä.
Sitten aloin miettiä että olenkohan liian välinpitämätön, pitäisikö tällasessa tilanteessa nyt alkaa sitten oikean kaavan mukaan vauhkota ja marmattaa tarhassa että tätien pitää vahtia että meidän tytön kanssa leikitään jne.. Mä olen vaan sitä mieltä että ketään ei voi pakottaa olemaan kenenkään kaveri, ja eikai tuon ikäiset oikein vielä edes osaa olla "kavereita"? Tai että kaverit vaihtelee viikottain, jopa päivittäin? Olenko ihan väärin ymmärtänyt nää kuviot?
Sen olen tietenkin selvittänyt tytölle että jos joku oikeasti kiusaa, pitää kertoa tätille tai äitille kotona, että ketään ei saa kiusata, mutta että se, että ei leiki jonkun kanssa ei välttämättä ole kiusaamista. Sitten voi antaa olla ja leikkiä jonkun muun kanssa tai yksin.
Ymmärrän kyllä tytön pahan mielen, mutta suhtauduin asiaan aika rennosti. Että sellasta se on, ei aina ole kavereita, mutta sitten taas hetken päästä saattaakin olla. Että joskus sitä joutuu olla ihan yksinäänkin. Kerroin että äidilläkään ei ollut tarhassa yhtään kavereita kun muut lapset kiusasivat silmälasien takia, mutta sitten koulussa ja uudella asuinalueella niitä oli useitakin. Että ei se ole niin vakavaa.
Ja sanoin että nyt kun hän tietää kuinka paha mieli tulee siitä kun joku ei ota leikkiin mukaan, niin voi yrittää itse aina leikkiä kaikkien kanssa eikä itse olla niin ilkeä. Eikä saa kiusata ketään takaisin, silloin on yhtä tyhmä kuin se joka aloitti. Kukaan ei tykkää sellaisesta joka kiusaa ja on ilkeä.
Sitten aloin miettiä että olenkohan liian välinpitämätön, pitäisikö tällasessa tilanteessa nyt alkaa sitten oikean kaavan mukaan vauhkota ja marmattaa tarhassa että tätien pitää vahtia että meidän tytön kanssa leikitään jne.. Mä olen vaan sitä mieltä että ketään ei voi pakottaa olemaan kenenkään kaveri, ja eikai tuon ikäiset oikein vielä edes osaa olla "kavereita"? Tai että kaverit vaihtelee viikottain, jopa päivittäin? Olenko ihan väärin ymmärtänyt nää kuviot?
Sen olen tietenkin selvittänyt tytölle että jos joku oikeasti kiusaa, pitää kertoa tätille tai äitille kotona, että ketään ei saa kiusata, mutta että se, että ei leiki jonkun kanssa ei välttämättä ole kiusaamista. Sitten voi antaa olla ja leikkiä jonkun muun kanssa tai yksin.
