Onko mitään järkeä jatkaa tällaisessa suhteessa..

["Vieras"]

Olemme seurustelleet avopuolisoni kanssa 2 vuotta. Mies on minua 9 vuotta vanhempi. Suhteemme alku eteni vauhdikkaasti alkuhuumassa, muutimme miehen työn perässä toiselle puolen Suomea ja alusta asti puheissamme on viljelty hää- ja vauvajuttuja.

Kuitenkin alusta alkaen minusta ei ole tuntunut kuin hetkittäin, että tämän miehen kanssa todella haluan olla loppuelämäni. Miehen menneisyydestä on paljastunut muutamia asioita, mitkä saavat arvostukseni häntä kohtaan laskemaan roimasti.
Alusta alkaen olemme riidelleet todella paljon, ja ennen itkin vuolaasti riitojen aikana, sillä ne satuttivat niin paljon. Nykyään en oikeastaan tunne juuri mitään, korkeintaan vihaa ja halveksuntaa. En jaksa edes vaivautua luovuttamaan.

Mies on humalassa suuttuessaan äärimmäisen aggressiivinen verbaalisesti, ja jos suhteemme olisi kevyemmällä pohjalla, olisin lähtenyt jo ensimmäisen känniraivokohtauksen jälkeen. Viime aikoina kohtauksia on ollut yhä enemmän, ja mies on luvannut tämän vuoksi lopettaa kännäämisen.
Myös nämä raivokohtaukset ovat kuluttaneet todella paljon arvostustani miestä kohtaan.

Raivokohtausten lisäksi mies vahtii jokaista liikettäni ja rajoittaa elämääni huomattavasti.

Näiden edellämainittujen puutteiden lisäksi miehessä on paljon muitakin pikkuvikoja, samoin kuin itsessänikin.

Oikeastaan olen jo itse päättänyt vastauksen kysymykseeni; en todellakaan halua jatkaa tässä suhteessa. En pysty edes kuvittelemaan tulevaisuutta tämän miehen rinnalla, sen sijaan käytän kaiken valveillaoloaikani vapaudesta haaveiluun, kuten myös nukkumisajan sillä uneksin joka yö tulevaisuudesta ilman tätä miestä. En vain löydä tietä ulos. Olen yrittänyt nostaa kissan pöydälle, mutta kissa sysätään aina takaisin minun syliini. "No, ilmoita sitten kun tiedät haluatko erota", on mieheni päätekommentti keskusteluihin. Hän ei haluaisi erota ja kutsuu minua elämänsä rakkaudeksi. Tosin epäilen miehen olevan läheisriippuvainen, joten hän varmasti ajattelisi kenestä tahansa samoin.
Itseäni hirvittää hyppy tuntemattomaan. Rakastan olla mieheni lähettyvillä, kun meillä on kaikki hyvin. Kaipaan hänen seuraansa ja kosketustaan. Olemme viettäneet nämä kaksi vuotta todella tiiviisti yhdessä, joten vaikka nautinkin yksinolosta, tulisi se varmasti olemaan minulle todella kova paikka. Tiedän sen olevan miehelle vielä todella paljon vaikeampi asia, enkä haluaisi olla hänen pahan olonsa aiheuttaja. Valitettavasti minusta kuitenkin tuntuu, että mies on oman pahan oloni aiheuttaja, jos jään suhteeseen tehdäkseni hänen olostaan paremman.

Tulipa pitkä teksti.. Kaikkiaan taidan nyt kaivata rohkaisua päätöksen tekoon ja asioiden konkreettiseen toimeenpanoon pelkän haaveilun sijasta.

Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea, ja vielä suurempi kiitos teille, jotka jaksatte auttaa. <3

 

["Tiina"]

Tuo sun kirjotus on kun suoraan mun kynästä, entisestä elämästä. Itse lähdin ja päivääkään en ole katunut. Olisi vaan pitänyt tehdä lähtö jo paljon paljon aikaisemmin. Voimia.

 

["vieras"]

Onko sulla jotain käytännön esteitä, mikset voi vain alkaa etsiä asuntoa ja lähteä? Esimerkiksi omistuasunto tmv.? Jos ei ole, niin lähde. Älä odota miehetä "lupaa" tai siunausta erolle, mutten sä olet sen kanssa vielä eläkeiässäkin. Tuo suhde kuulostaa ihan kamalalta. Sä et myöskään ole vastuussa miehen pahasta olosta, vaikka mies ehkä koittaa saada sut näyttämään syylliseltä, kun sysää vastuun eropäätöksestä yksin sulle, sen sijaan että myöntäisi itsekin, ettei suhde toimi, tai ihan oikeasti muuttaisi käytöstään niin että suhde voisi jatkua.

 

["vieras"]

Ei sua muut pysty auttaan kuin sinä itse. Sulla EI ole MITÄÄN estettä lähteä tuollaisesta paskasuhteesta. Suhde on juuri sen arvoinen mitä se on hankalammillaan ja sun suhde on surkea.

Ja mitä sä sitä miestä ajattelet joka on tollanen äshoo? Ajattele itseäs!

 

["Aloittaja"]

Kiitos ihanista vastauksistanne, itku tuli niitä lukiessa.

Ei minua täällä oikeastaan mikään muu pidättele kuin tämä mies. Hän on saanut minut jollakin lailla niin henkisesti muserrettua ja alistettua oman nyrkkinsä alle, että rohkeus ja voimat lähtemiseen ovat ihan pohjalla.

Huomasin aloituksessani pienen ajatusvirheen, tarkoitin, että riidellessämme minulla ei ole enää edes voimia puolustaa itseäni. Tyydyn vain kuuntelemaan, kuinka huono ja häpeällinen lutka olen.
Ja puolen tunnin päästä hän pyytää itkien anteeksi sanojaan. Olen vain jo niin kovettunut näihin riitoihin, etteivät hänen ilkeät sanat eivätkä niin ikään anteeksipyynnötkään tunnu enää missään. Vahvistavat vain halua lähteä ja jatkaa elämää yksin.

 

[vieras #3]

[QUOTE="Aloittaja";29101595]Kiitos ihanista vastauksistanne, itku tuli niitä lukiessa.

Ei minua täällä oikeastaan mikään muu pidättele kuin tämä mies. Hän on saanut minut jollakin lailla niin henkisesti muserrettua ja alistettua oman nyrkkinsä alle, että rohkeus ja voimat lähtemiseen ovat ihan pohjalla.
[/QUOTE]

Mitä kauemmin sä odotat, sitä vaikeampi sun on lähteä. Pelkästään se, että se ihminen vie sulta voimat ja rohkeuden, kertoo, että sun PITÄÄ jättää se. Ei ihmisen kuulu lannistua parisuhteessa. Älä anna sen musertaa sua yhtään enempää. Jos se koittaa syyllistää sua eron takia, kertoo masentuvansa tai mitä vaan, älä edes yritä hyvitellä mitään äläkä suostu potemaan niistä jutuista huonoa omatuntoa. Jos sillä on paha olla, hakeutukoon ammattiauttajalle.

 

["mies"]

Lähde pois. Heti.

 

[Kohtalontoveri]

Täsmälleen samat kommentit kuin edellä. Itse olen elänyt vastaavankaltaisessa parisuhteessa nyt yli neljä vuotta, ja päivittäin unelmoin elämästä ilman tätä miestä. Kuten sinäkin selvästi tiedät, samoin tiedän itsekin, että ei tällaisessa elämässä ole mitään järkeä. Kaikki elämän ilo ja ns. normaaliin elämään kuuluvat asiat tuntuvat suorastaan epätodellisilta asioilta omassa elämässä. Oma mies on lisäksi ollut erittäin mustasukkainen, ja siksi olen omaa elämääni pyrkinyt kaikin tavoin rajoittamaan, ettei olisi aihetta noille känniraivareille (tai onhan niitä selvinpäinkin nähty). Nykyään en tunne miestä kohtaan muuta kuin halveksuntaa ja ällötystä, ja tiedän, etten pysty koskaan antamaan hänelle anteeksi epäoikeudenmukaisia sanoja ja tekoja. Elämäni ensimmäiset 40 vuotta ehdin pitää itseäni rehellisenä ja ihan ok ihmisenä, mutta tämän miehen mukaan olen korkeintaan valehteleva huora, jos ihmisarvoni voi nyt edes sille tasolle rankata. Viime aikoina, kun olen tuonut ääneen esiin sen, mitä sisimmässäni tunnen eli sen, että rehellisesti sanottuna en muuta odota kuin että mies löytäisi toisen naisen tai kuolisi pois, olen tietysti saanut nyt kuulla olevani samanlainen ihminen kuin tämä jälleen kerran oikeusprosessikka käsittelyssä olevan Ulvilan tapauksen epäilty ;-)

Ainoa asia, mikä itseäni pidättelee ovat taloudelliset syyt. Reilu vuosi sitten valmistunut talo, josta ei omiaan saisi pois, jos myydä yrittäisi. Lisäksi miehellä on takana erittäin riitaisa avioero, jonka perusteella en voi muuta todeta kuin että itse en jaksaisi ja kykenisi miehen kanssa eri oikeusasteissa asianajajien avustuksella eroa setvimään :-(

Komppaan siis edellisiä, lähde ihmeessä, jos vain suinkin pystyt äläkä jää odottamaan, että teillä on yhteinen lapsi tms. Elii jos taloudellisesti on mahdollista, mene äläkä katso perääsi! Kyllä maailmassa miehiä riittää ja aivan varmasti niin halutessasi kykenet löytämään miehen, jolta saat samaa kuin tuossa kuvaat saavasi hyvinä hetkinä nykyiseltäsi. Jokaisessa meissä on omat huonot puolemme, kukaan ei ole täydellinen, mutta näihin tietynlaisiin ongelmiin ei kannata jäädä odottamaan vuosikausiksi ns. parannusta. Oma kokemus valitettavasti on, että kun tuntemukset toista kohtaan ovat lähinnä halveksuntaa, ja tasaisesti toinen niitä tuntemuksia vahvistaa, tuskin koskaan pystyt siitä tilanteesta nousemaan...

 

[Kohtalontoveri]

Tarkennuksena viimeiseen lauseeseeeni: "Oma kokemus valitettavasti on, että kun tuntemukset toista kohtaan ovat lähinnä halveksuntaa, ja tasaisesti toinen niitä tuntemuksia vahvistaa, tuskin koskaan pystyt siitä tilanteesta nousemaan..."

Eli tarkoitin, että jos yrität suhdetta jatkaa, oma olotilasi korkeintaan pahenee ja nousua tuskin tulee koskaan. Itse olen romahdellut kerran jos toisenkin, henkisesti siis madellut pohjamudissa, mutta pystynyt esim. työni hoitamaan tähän vuoteen asti. Tänä vuonna olen kuitenkin joutunut ajoittain toteamaan, että jokapäiväisten rutiinien ja töiden hoitaminen ei enää välttämättä onnistu. Nyt masennuslääkitys päällä, minkä ansioista jaksaa töissä ja lasten kanssa, mutta eipä se suhtatumista mieheen paranna.

 

["Aloittaja"]

Kiitos taas vastauksistanne, niistä on uskomattomasti apua ja saan niistä voimaa päätöksentekoon. Erityisesti kiitos sinulle Kohtalontoveri ja suuri sylillinen tukea täältä! <3

Mies palasi töistä, lähden vastaanottamaan hänen tämän päivän mielialaansa.. Palaan illemmalla keskusteluun. Jospa tänään saisin lähdön aluilleen.

 

["Vieras"]

No ei kuulosta olevan mitään järkeä.

Miehesi kuulostaa ihan eräältä kaveriltani, hän tosin naispuolinen. Hän on läheisriippuvainen, rajoittava, manipuloiva, tuntuu että hän päättää tarkalleen miehensä menemiset, tekemiset jne. Mies on jatkuvasti onneton, myös tämä nainen tuntuu olevan jatkuavsti onneton, molemmat valittavat toisistaan jatkuvalla syötöllä, mutta yhdessä pysytään ja perhettä perustetaan. He liikkuvat ainoastaan yhdessä, mutta eivät tunnu koskaan tulevan toimeen, heittävän yhdessä huumoria, heillä ei kertakaikkiaan tunnu olevan koskaan hauskaa keskenään.

En vain KÄSITÄ, miksi joku jää tuollaiseen suhteeseen. Kerranhan tässä vaan eletään, menee mielestäni ihan hukkaan koko elämä..

 

[Neydan]

Ainoa asia, mikä itseäni pidättelee ovat taloudelliset syyt. Reilu vuosi sitten valmistunut talo, josta ei omiaan saisi pois, jos myydä yrittäisi. Lisäksi miehellä on takana erittäin riitaisa avioero, jonka perusteella en voi muuta todeta kuin että itse en jaksaisi ja kykenisi miehen kanssa eri oikeusasteissa asianajajien avustuksella eroa setvimään :-(

Minun vapaudellani ei ole hintaa. Ottaisin vaikka talosta persnettoa, että saisin elää onnellisena elämääni.

Olen kyllä ollut tilanteessa, jossa oli taloudelliset+ sata muuta syytä jäämiseen ja vain ahdistunut olo perusteena lähtemiselle. Kävi vähän kalliiksi, mutta on kyllä joka euron arvoinen.

 

["Aloittaja"]

Tilanne on yhä päällä meilläpäin, joskin liikkumassa edes johonkin suuntaan..
Perjantaina vietimme ihanan päivän yhdessä, kaikki tuntui olevan ihan kuin alkuaikoina. Yllättäen illalla mies kuitenkin taas suuttui todella paljon aivan järkyttävän pienestä asiasta, sellaisesta, jonka kuka tahansa muu ohittaisi muutamassa sekunnissa. Pyysin tietysti heti suuttumisen havaittuani mieheltä kovasti anteeksi ja olin hirveän pahoillani. Mies mökötti koko loppuillan, eikä puhunut sanaakaan. Menin sitten lopulta nukkumaan, ja kun aamulla heräsin, huomasin miehen nukkuneen olohuoneen sohvalla. Siitä on tullut viime aikoina yhä useammin hänen nukkumapaikkansa.
Vielä lauantaiaamunakaan mies ei sanonut sanaakaan. Hän oli lähdössä kaverinsa polttareihin koko päiväksi, ja juuri ennen lähtöön ilmoitti minulle, että haluaa erota.
Ilmoitus oli niin suuri helpotus minulle, että aloin melkein nauraa. Vastasin kuitenkin neutraalisti haluavani samaa. Keskustelimme hetken käytännön järjestelyistä jne. En pystynyt oikein keskittymään kunnolla keskusteluun, kun näin kaikki ihanat vapauden mukana tuomat asiat silmissäni.
Yhtäkkiä mies sitten taas muuttaakin mieltään; ei hän todellakaan halua erota. Keskustelimme pitkään ja yritin tiukasti, mutta kuitenkin hellästi pitäytyä kannassani - ero on paras vaihtoehto meille molemmille. Yritin avautua ja kertoa kaikista tunteistani, haluan olla täysin vapaa ja että suhteemme ei toimi. Mies ei oikein tuntunut ymmärtävän, hän yritti parhaansa mukaan esittää korjausehdotuksia suhteemme ja oli suostuvainen ihan mihin tahansa. Hän oli t-o-d-e-l-l-a katuvainen kaikesta ikävästä, mitä suhteeseemme on mahtunut.
Lopulta sanoin aivan suoraan, etten jaksa enää yrittää taistella suhteemme eteen. Mielestäni parisuhteen ei kuulu olla jatkuvaa ponnistelua ja hampaiden kiristelyä, vaan mukavaa ja helppoa yhteiseloa, johon tietysti mahtuu myös ikäviä hetkiä. Meidän koko kaksivuotinen on ollut pelkkää suurta ikävää hetkeä, jonka pieniin rakoihin on mahtunut myös niitä onnentunteita.
Mies hajosi aivan täysin ja itki monta, monta tuntia hysteerisesti.
Lopulta sovimme sitten olevamme ns. koeajalla hetken aikaa... Katsomme rauhassa tilannetta ja tunnustelemme tunteitamme, ja teemme sitten päätöksen.. Tai minä teen. Mies haluaa jatkaa, minä en halua. Olen vain liian nössö sanomaan sitä ääneen. Tuntuu, että kidutan miestä antamalla hänelle lisää toivoa suhteemme puolesta.
Kuitenkin eilinen päivä oli asioiden selvittelyn jälkeen ihana, mies oli kaikkea mitä mieheltä voi toivoa. En kuitenkaan usko, että han jaksaa yrittää kauaa. Korkeintaan pari kuukautta, ja kulissi taas hajoaa. Niin monta kertaa on kuultu, kuinka hän NYT ymmärtää, mitä hänellä on käsissään ja kuinka huonosti on minua kohdellut. Itse olen jo täysin luopunut toivosta, enkä hetkeäkään näe meitä viettämässä loppuelämäämme yhdessä. Ero on tuleva ennemmin tai myöhemmin, mutta miksi sen tekeminen on niin hirveän vaikeaa....

 

[voi rakas ihminen]

No voi helvetti. En sano muuta kuin sen, että luovu tuosta "hyppy tuntemattomaan" -ajattelusta. Olet selvinnyt hengissä ennen tuota miestä, ja selviät kyllä jatkossakin. Elät sivistysvaltiossa, jossa et joudu katuojaan tai paariaksi sen takia, että olet jättänyt miehen.
Sanoit, että melkein nauroit helpotuksesta, kun mies halusi erota. Pidä siitä tunteesta kiinni. Olen kokenut sen itsekin, ja jos pystyt nyt pitämään pääsi ja viemään eron loppuun, voin luvata, että se tunne on aivan käsittämätön, kun olet oikeasti vapaa. Tsemppiä

 

[vieras#3]

Älä kiusaa itseäsi enää "vielä yhdellä mahdollisuudella", kun tiedät jo itsekin, ettei mies ainakaan pysyvästi mihinkään muutu. Totta kai sitä voi vähän aikaa jaksaa tsempata, ettei menettäisi toista, mutta sitten kun se voi huokaista helpostuksesta, että sä olet edelleen siinä etkä lähtenyt, se palaa taas samaan. Sun on paha olla suhteessa, sulle tuli hyvä olo kun sanoi haluavasi erota. Se kertoo jo kaiken. Älä nyt rakas ihminen enää yhtään kauemmin mieti, kannattaisiko vielä yrittää! EI kannata. Ja kuulostaa siltä, että olet jo päätöksesi tehnyt, onneksi

 

["Vieras"]

Ei tod. kannata jatkaa!

 

[nkgmdgm]

Hei haloo te olette olleet vasta 2 vuotta yhdessä, ei se ole mikään pitkä aika. Jos oisitte ollut yhdessä tyyliin 15-vuotiaista asti ja olisit nyt 30 niin ymmärtäisin nuo höpötyksesi siitä ettet tiedä osaatko olla ilman miestä jne.
Lopeta suhde nyt ennen kuin olet oikeasti tuhlannut siihen elämäsi.

 

["vieras"]

Sun kannattaisi googlata narsisti, ja narsistien tuki ry. Tulet löytämään monta samanlaisessa tilanteessa ollutta, jotka kertovat kokemuksistaan. Tuollainen ihminen ei ANNA sinun lähteä, eli ihan turhaan haet vastausta mieheltä, kun päätös pitää tulla SINULTA,ja sinun PITÄÄ lähteä. Tiedät sen itsekin. Lue netistä muiden kertomuksia niin alat ymmärtämään millainen hirviö miehesi on. Hän kykenee manipuloimaan sinua jäämään, mutta kannattaako se???

 

["Leena"]

Olet tuhlannut elämästäsi jo kaksi vuotta. Sinuna en tuhlaisi enää päivääkään, vaan lähtisin pois.

Itse olin aikoinani sairaalloinen mustasukkaisen miehen kanssa reilut 2 v ja harmittaa, etten älynnyt lähteä jo aikaisemmin. Turha sitä on hakata päätä seinään, ei se jatkuvalla yrittämisellä mihinkään muutu. Normaalissa tasa-arvoisessa suhteessta ei edes tarvitse mitään yrittää, vaikka asiat sujuvat hyvin itsekseen.

 

[Kirstiliisi]

Lähteminen tulee aina vain vaikeammaksi, mitä kauemmin odottaa. Tämän olen omalla kohdallani nähnyt. Ne hyvät hetket toimii esteenä lähtemiselle. Sitten on yhteisiä taloudellisia sitoumuksia ym. Mulla lisävaikeutta toi miehen sukulaiset. Mulla ei ole juuri lainkaan sukulasia ja esim. miehen äidistä tuli mulle hyvin läheinen.

Kaikki jutut pitää kuitenkin puntaroida tarkkaan. Miten paljon oman onnen rinnalla merkkaa se, jos talous huononee. Katsoin, että ei se merkkaa niin paljon. Vapaudella ei ole hintaa. Säilytin myös yhteyden miehen äitiin eron jälkeen.

 

[Vrog]

Ajattele jos tulisit vahinkoraskaaksi. Laps sitten kuuntelis äijän känniraivoilua ja äidin huorittelua. Ja jatkais sitä omille lapsille. Lähe nyt vaan pois. Se kirpasee van kerran. Voit viel löytää paremman miehen. Miks tuhlata aikaa enää hetkeekään.

 

[hmmmm]

[QUOTE="Aloittaja";29101595]Kiitos ihanista vastauksistanne, itku tuli niitä lukiessa.

Ei minua täällä oikeastaan mikään muu pidättele kuin tämä mies. Hän on saanut minut jollakin lailla niin henkisesti muserrettua ja alistettua oman nyrkkinsä alle, että rohkeus ja voimat lähtemiseen ovat ihan pohjalla.

Huomasin aloituksessani pienen ajatusvirheen, tarkoitin, että riidellessämme minulla ei ole enää edes voimia puolustaa itseäni. Tyydyn vain kuuntelemaan, kuinka huono ja häpeällinen lutka olen.
Ja puolen tunnin päästä hän pyytää itkien anteeksi sanojaan. Olen vain jo niin kovettunut näihin riitoihin, etteivät hänen ilkeät sanat eivätkä niin ikään anteeksipyynnötkään tunnu enää missään. Vahvistavat vain halua lähteä ja jatkaa elämää yksin.[/QUOTE]

Ymmärrän täysin kun voimat on niin loppu että ei jaksa enää muuttaa elämäänsä paremmaksi. Toivottavasti saat voimia lähteä ja kuntoudut sen jälkeen varmasti. Ehkä hitaasti mutta varmasti.

 

[nelkytveejo]

[QUOTE="Tiina";29101568]Tuo sun kirjotus on kun suoraan mun kynästä, entisestä elämästä. Itse lähdin ja päivääkään en ole katunut. Olisi vaan pitänyt tehdä lähtö jo paljon paljon aikaisemmin. Voimia.[/QUOTE]

Samoin! Lähtekää kun olette vielä nuoria, menetettyjä mahdollisuuksia katuu myöhemmin ja sitten nelikymppisenä sitä on oikeasti tilanteessa, jossa eroaminen hyvästä suhteesta merkitsee melko varmasti yksin jäämistä (koska miehet ottavat mieluiten nuoria naisia).

 

[dfbgf]

Samoin! Lähtekää kun olette vielä nuoria, menetettyjä mahdollisuuksia katuu myöhemmin ja sitten nelikymppisenä sitä on oikeasti tilanteessa, jossa eroaminen hyvästä suhteesta merkitsee melko varmasti yksin jäämistä (koska miehet ottavat mieluiten nuoria naisia).

Siis huonosta suhteesta eikä hyvästä... Ajatukset sekoaa.

 

["Aloittaja"]

Hei taas ja miljoonasti kiitoksia ihanista vastauksistanne!

Olen kovasti koittanut kerätä voimia eron tekoon. Mies on alkanut jo omaksua ajatusta, että tulen vielä lähtemään. Ei silti tunnu ihan uskovan asiaa, varmastikaan siksi, että en itse uskalla vain repäistä ja lähteä. Olo on sisältä ihan tyhjä ja onneton, kaikki elämänilo on kadonnut. Päivät käyn töissä ja illat kyhjötän neljän seinän sisällä muutosta haaveillen, mies juoksee omissa menoissaan, nytkin baarissa. Pyytää kyllä minuakin mukaan, mutta en halua mennä känniraivokohtausten pelossa, ja hänkin taitaa olla onnellinen, kun pääsee yksin rälläämään. Toivoisin, että hän löytäisi jonkun muun reissuillansa tai pettäisi minua, jotta saisin hyvän syyn lähteä. Ei hän sitä kyllä minulle ikinä myöntäisi..

Muistinpa tässä anopin soitettua, että olemme sopineet viettävämme joulun tänä vuonna meidän luonamme.. Miten ihmeessä muka jaksan sinne saakka, ja jos en jaksa, kuinka kehtaan lykätä vastuun muille.. En ole vielä valmis ilmoittamaan koko suvulle erostamme, jos en pääsekään irti..

Olen niin pohjamudissa. Mies lähettelee viestejä, joissa vannoo ikuista rakkautta ja meidän selviävän kaikesta. Mutta entä jos en halua?

Entä, jos tämä mies on kuitenkin minulle se oikea? Eikö sen kuuluisi silloin tuntua siltä, eikä tältä, että on jatkuvasti pallo jalassa ja silmät selässä (siis joku vahtimassa tekemisiäni)? Entä, jos kadun lähtöäni myöhemmin?

Juuri nyt haluaisin olla vain vapaa ja itsekäs, elää omaa elämääni omien aikataulujeni ja mielihalujeni mukaan. Mutta entä, jos en enää ikinä löydäkään ketään toista, joka jaksaisi sietää myös minun oikkujani..