Onko mies tarpeeksi kiinnostunut minusta ja vauvasta?

[kuinka jaksan?]

Minua on jo alkuraskaudesta asti vaivannut mieheni tietynlainen välinpitämättömyys minua, raskautta ja vauvaa kohtaan. Olin mielessäni ajatellut odotusajan toisenlaiseksi: mies seuraisi innoissaan mahan kasvua, haluaisi tunnustella potkuja, juttelisi vauvalle jne, jne. Mutta ei!

Saan itse aina vinkata, että nyt se potkii, etkö haluaisi kokeilla. Mitään innon pilkahdusta en näe hänessä, kun käsi on vatsan päällä. Ja yleensä hän ei edes malta odottaa, että potku tuntuisi. Tämä tuntuu minusta todella pahalta:-( Koen olevani jotenkin kovin yksin... Nyt kun muutenkin kaipaisin huomiota ja hellyyttä - niin sitä en vain saa. Olen puhunut tästä hänelle kymmenet kerrat, mutta hän ei vain osaa muuttaa käytöstään.

Itse olen ottanut asioista todella paljon selvää, mutta mieheni ei lainkaan. Olettaa, että kun minä tiedän, niin infoan sitten häntä! Siis tarvitsen tukea, enkä opettajan roolia! Haluan olla varma, että heikoimpanakin hetkenä hän tukee minua ja saan olla heikko ilman että minun pitää koko ajan sanoa erikseen mitä haluan tai mitä pitää tehdä. Alan vaipua jo epätoivoon tilanteen kanssa. Vaikka mies on sanonut odottavansa lasta innolla, niin suurin pelkoni on, että itse murrun. Onko hänestä minulle riittävästi tukea? Joudunko lopulta tekemään kaiken yksin? Haluanko häntä edes synnytykseen? En halua miettiä tällaisia asioita, mutta kun todellisuus ei tunnu muuksi muutuvan ja puhe ei auta?!?

Olenko yksin näiden mietteideni kanssa vai löytyisikö kohtalotovereita? Välillä jo mietin, että olisiko helpompi olla yksin kuin tällaisessa tunneköyhässä suhteessa...

 

[vauvaperhetyöntekijä]

Malttia. Monelle miehelle raskaus ja koko lapsi on odotusvaiheessa vähän kiinnostava. Lapsi ei useinkaan konkretisoidu ennen kuin synnyttyään. 99,9% näistä odotusaikana välinpitämättömistä kavereista on lapsen synnyttyä maailman parhaita isiä. Odotusajan muutokset jäävät vain usein isiltä kokematta. Mies (tuo pieni putkiaivo) ei osaa siitä välttämättä innostua. Mies saattaa vetäytyä/olla välinpitämätön myös senkin vuoksi että kaikki on uutta ja pelottavaakin. Mies saattaa sisimmässään pohtia miten suoriutuu isänä? Pärjääkö hän? Onko riittävän hyvä? Onko sittenkään valmis? Isä kasvaa isyyteen jo odotusaikana mutta usein tämä aika on isälle pelkojen ja epävarmuuden aikaa eikä varsinkaan ekalla odotuksella mies oli useinkaan kovin innostunut. Lapsen synnyttyä tulee helpotus ja sitä myöden isyys alkaa konkretisoitumaan ja puhkeaa kukkaan.

Pidä mielessä että isyys on erilaista kuin äitiys! Isä on vanhempi erilailla kun äiti. Anna miehelle tilaa olla isä omalla tavallaan. Koita olla kärsivällinen ja ota odotuksen intoiluun mukaan kavereita ja vaikka oma äiti tai sisaruksia. Uskon että kun näet miehen vauva sylissään ekaa kertaa, ymmärrät mitä tarkoitan

 

[minä odottaja]

tiedän tunteen erittäin hyvin. Mieheni tosin oli alussa sitä mieltä että hän ei lasta välttämättä halua ollenkaan, mutta kun vaakakupissa painoi ero tai lapsi hän totesi että tehdään vaan. No, kaikki meni hyvin alussa, näin luulin, mutta moni keskeneräinen riita ja asia on nyt noussut raskauden myötä pinnalle ja kaikki on päin P****TTÄ. En todellakaan tunne, että saisin tukea hetkenä jona sitä tarvitsen, tai että jos lapsen syntymän jälkeen tulee hetkiä että sitä tarvitsen (kodin hoito ym.) niin tuntuu että en varmasti sitä saa. Kaikki vauvan tarvikkeet ym. olen hommannut yksin, neuvolat, synnytysvalmennukset ym. yksin. Tuntuu että tämä on minun oma projekti johon tuleva isä ei osallistu. On ollut myös sitä mieltä että ei lähde synnytykseen mukaan, jollei ole aivan pakko..

Itse olen henkisesti jo heikossa kunnossa koko tämän tilanteen takia. Eikä asiaa auta se että mies on työtön, mutta ei siltikään ole juurikaan minua kotiasioissa auttanut vaikka olen kolmivuorotyötä painanut ja raskaana olen. Maksan suurimman osan kaikesta, teen ruoat, siivoan, pyykkään, hoidan tulevalle vauvalle kaiken tarvittavan, käyn kaupassa ja sen minkä jaksan teen myös remonttia. Olen niin yksin.

 

[soritvaan]

. Mieheni tosin oli alussa sitä mieltä että hän ei lasta välttämättä halua ollenkaan, mutta kun vaakakupissa painoi ero tai lapsi hän totesi että tehdään vaan.

En halua hiertää veistä haavassa mutta noilla lähtökohdilla mitä oikein odotit??
Tässä tyyppiesimerkki kun painostetaan toinen semmoiseen mihin hän ei ole valmis. Voin nyt jo ennustaa että ero teille tulee. Sinun on hyvä ymmärtää miksi. Siksi kun painostit miehen johonkin mihin hän ei ollut valmis. Olet itse syypää tilanteeseen.

 

[Täällä myös yksi]

Ap:n teksti oli kuin omasta kädestäni. kaikki, mitä kirjoitit on läsnä myös meidän perheessämme. Sen vielä jotenkin kestän, ettei meilläkään mies silittele vatsaa tai juttele vauvalle eikä kysy voinnista mitään ellen itse kerro, mutta se vastuunkanto nyt ja tulevaisuudessa pelottaa. Juuri niinkuin sanoit esimerkiksi tiedonhankinnasta; minä etsin tietoa ja luen, mies- ei mitään. Hän myös ilmeisesti olettaa minun sitten opettavan häntä, kun vauva on jo talossa. Itse kun myös kaipaisin tasavertaista tukijaa ja kumppania, enkä mitään opetuslasta.

Tämä on vaikeaa. Pettymys on alkanut ulottua puoleltani jo muihinkin asioihin, jolloin minusta on tullut jo hieman katkeroitunut ja nalkuttava akka. Tuntuu, että näen jonkinlaista vastuuttomuutta kaikissa miehen asioissa. En enää tiedä kuvittelenko vain. Pelkään jääväni yksin ja joskus toisaalta ajattelen, että niin olisi parempikin.

Toivon kuitenkin, että vauvaperhetyöntekijän kirjoittamat asiat toteutuisivat meilläkin. Ymmärrän kyllä, että isäksi kasvaminen ei ole myöskään helppoa.

 

[Vauvaperhetyöntekijä]

Toivon kuitenkin, että vauvaperhetyöntekijän kirjoittamat asiat toteutuisivat meilläkin. Ymmärrän kyllä, että isäksi kasvaminen ei ole myöskään helppoa.

Kyllä ne suurimmalla osalla toteutuu. Tuolta jotain luettavaa liittyen isyyteen ja isäksi kasvamiseen:
http://www.oulunensijaturvakoti.fi/ensikoti/isyys.htm
Sillä ajatuksella että se auttaisi lisäämään ymmärrystä.

Kannattaa myös muistaa että miehillä ei useinkaan ole semmoisia kaverisuhteita kun naisilla jossa kokemuksia ja elämäntilannetta käydään syvällisesti läpi. Ei ole välttämättä ketää kelle puhua.

Moni raskaana oleva nainen haluaa jakaa raskauttaa naisena miehen kanssa. Isäksi kasvamisen kannalta olisi hyödyllistä myös tarjota sille puolisolle mahdollisuus kertoa ja jakaa odotusaikaa isän näkökulmasta.
Lähellä olemiseen ja läsnäoloon tulee tarjota mahdollisuus myös puolisona eikä vaan isänä. Monesti äiti muuttuu odotusaikana jo niin äitiorientoituneeksi että parisuhde puoli miehenä ja vaimona jää. Halutaan jakaa vain raskauteen kuuluvia asioita ja keskittyä sen myötä muuttuvaan kehoon. Se ei ole väärin mutta isä ei pääse useinkaan niin mukaan siihen. Isä ei tunne isyyttä ennenkuin vauvan synnyttyä. Siihen asti hän kokee henkisellä tasolla olevansa edelleen vain puoliso. Mies ei useinkaan osaa tai uskalla olla turhan aloitteellinen. Äiti voi olla hormonihöyryissään kovin herkkä eikä miesraasu aina välttämättä tiedä miten pitäisi tehdä että tekisi oikein. Miestä helpottaa jos pyyntönne ovat konkreettisia: "tahtoisin että otat minut syliin se auttaisi" tmv. Mies on huono lukemaan ajatuksia ja sanomattomia toiveita. Sanokaan mitä haluatte sen sijaan että luetteloidaan mitä ei haluta tai missä mies on epäonnistunut. Muistakaa sekin että miehet eivät ole useinkaan niin verbaalisia kuin naiset. Miesten voi olla vaikea pukea sanoiksi tunteitaan eikä mies useinkaan kykene semmoiseen suunnitteluhaaveiluun ("sitten kun vauva sitä ja tätä") kuin vaimonsa. Mies menee sanattomaksi ja ahdistuu. Mies elää tässä ja nyt.

Isäksi tuleminen voi pelottaa ja olla iso kriisi. Miehelle tyypillinen tapahtuma (ihan lapsesta alkaen) on tämmöisen edessä taantua. Sekin on hyvä tietää.

Jättäkää tilaa parisuhteelle. Tilaa olla vain mies ja vaimo. Antakaa miehelle tilaa kuvata odotusta isän näkökulmasta.... kokea se isänä. Tarjotkaan mahdollisuus osallistua niihin asioihin jotka odotuksessa ovat kokreettisia, ultra jne. Sallikaa miehen olla isä omalla tavallaan ja ennen kaikkea luottakaa siihen että tuo mies joka on osannut rakastaa teitä niin hyvin, osaa takuulla rakastaa myös omaa jälkeläistään kun tämän sitten ensi kerran tapaa.

Kaikkea hyvää!

 

[Asiaa!]

Vauvaperhetyöntekijä puhuu asiaa. Kunpa oisin jostain voinut lukea tällaista tekstiä oman raskauteni alussa. Oma mies ei tuntunut yhtään vastaavan sitä vauvakirjojen ja neuvolan esitteiden miestä, joka hiplailee kasvavaa vatsaa, rasvailee sitä ja läpisee sille iltakaudet. Mun kasvavasta vatsasta huolimatta hän vaan porskutti menemään samalla tavalla kuin ennenkin. Olin todella pettynyt mieheeni, itkuherkkä ja tunsin olevani tavattoman yksinäinen.

Joka käänteessä toitetaan sitä, että naisen on pidettävä mies ajan tasalla raskaudessa, ja välistä tuli tunne, että on naisen tehtävä olla sekä raskaana ja kasvaa itse äidiksi, ETTÄ kasvattaa mies isäksi. Tuntui mahdottomalta yhtälöltä käydä läpi sekä sitä omaa kasvamista, että yrittää samalla pysyä sinä samana puolisona ja ihmisenä, mitä tähän asti, ettei miesparka vaan ahdistu. Raskaus jotenkin sysää naisen vastuulle paitsi lapsen hyvinvoinnin, myös miehen hyvinvoinnin, vaikka hädin tuskin sitä pahimpina aikoina jaksaa miettiä kuin syömistä (tai oksentamista) ja nukkumista. Minusta se ei oikein tunnu reilulta.

Minä tein sitten sen ratkaisun, että lähdin pois kotoa miettimään asioita, koska tuntui että kotona en tee muuta kuin itken. Järjestin elämäni siis niin, etten ollut kotona kuin kaikkein välttämättömimmän, ja kaiken muun ajan töissä, harrastuksissa tai matkoilla. Näin miestä ehkä lauantaisin, jos silloinkaan. Se oli ihan hyvä päätös. Sain itse muuta mietittävää kuin raskaana olon ja parisuhteen. Mies, tosiaankin putkiaivo, taas ei missään vaiheessa edes tajunnut minulla olleen mitään kriisiä, ajatteli vain, että mulla on viimeinen juoksuvaihe ennen vauvan syntymää! Kun olin aikani riehunut maailmalla, olin käsitellyt nämä asiat, pettymykset ja odotukset ja päässyt niistä yli. Olin päättänyt, että tämä nyt on meidän tapa odottaa tätä lasta, enkä voi vaatia miestä olemaan mikään muu kuin hän on - se olisi paitsi henkistä väkivaltaa, myös älyllisesti epärehellistä.

Niinpä meillä palattiin normaaliin arkeen. Olin asennoitunut niin, että tämä raskaus on minun hommani, ja saan siihen tukea eniten muilta naisilta. Miehen tehtävä taas on olla se hyvä puoliso, mitä tähänkin asti. Elämä alkoi olla heti paljon helpompaa. Minusta alkoikin tuntua hyvältä, että pystyin itse selviämään tunteistani, pystyin toimimaan ja hakemaan ajatuksiini tukea ilman miestäkin ja mikä tärkeintä; muistin, että pystyn itsekin lohduttamaan ja rauhoittamaan itseäni kun olen surullinen, kipeä tai huolestunut. Jostain syystä vauvakirjat oli aivopesseet minut ajattelemaan, että raskauden aikana minustakin tulisi yksi iso vauva, joka kaipaa lohduttavaa syliä aina kun telkkarista tulee liikuttava vakuutusmainos. Eihän se niin mene...huomasin, että kaikki se tuki ja turva, mitä tarvitsen, onkin jo tässä saatavilla. Sitä vaan täytyy itse osata pyytää ja käyttää omaa harkintaa.

Kun sitten tuli aika laittaa vauvalle kaikenlaista, mies yhtäkkiä heräsikin tähän todellisuuteen jossa minä olin elänyt jo kuukausitolkulla. Ei lapsi ole hänelle vieläkään konkreettinen, mutta totuuden nimessä, enpä minäkään tiedä tästä lapsesta vielä mitään. Siinä mielessä ollaan siis tasoissa, että lapsen synnyttyä saamme molemmat tutustua häneen ihan samalta viivalta. Molemmat ollaan yhtä tumpeloita, koska olen kieltäytynyt ottamasta sitä opettajan roolia. Kyllä me nyt yksi vauveli saadaan kahdestaan hengissä pidettyä, vaikka opetellaankin asioita sitä mukaa kuin niitä tulee.

Nämä viimeiset hetket on siis meillä hyvin seesteisiä, rauhallisia ja onnellisia. Kärjistetysti voi sanoa, että luojan kiitos en vaan alkanut puhumaan tästä omasta kriisistä parisuhteen kriisinä, tai ylipäänsä ottanut sitä esille. Siitä olisi voinut tulla oikeastikin iso kriisi. Kun oman pään sai selväksi, oli sitten helppo puhua silloin tällöin miehenkin tunteista ilman isoja tunnelatauksia. En epäile hetkeäkään, etteikö miehestäni tule hyvää, vastuullista ja rakastavaa isää. Antaa hänen vain kasvaa omaan tahtiinsa, samalla tavalla kuin nyt ajattelen, että minkäin kasvan omaan tahtiini äidiksi, ei ole mitään valmista muottia johon pitäisi yrittää sopeutua.

 

[Asiaa!]

Ja ap:lle vielä; jos teidän suhde ei ennen vauvaa ollut tunneköyhä, niin ei se ole tunneköyhä nytkään. Älä panikoi vaan anna ajan näyttää. Ja jätä asioita yksinkertaisesti miehelle, jos tuntuu että häntä ei kiinnosta. Kun mies on se, joka saa tehdä päätöksiä, niin yhtäkkiä ne asiat vaan alkaa kiinnostamaan. Sinä kyllä pärjäät omien tunteidesi kanssa, kun annat niiden tulla sellaisina kuin ne on, kipeinäkin - mutta annat niiden myös mennä, etkä jää muistelemaan niitä. Loppujen lopuksi tunteet ei kerro kaikkea suhteen laadusta, koska ne on omia subjektiivisia tuntemuksia vain, jotka voi enemmän heijastaa jopa omia pelkoja ja jo koettuja pettymyksiä, mitä sitä mitä oikeasti tapahtuu. Voit olla onnellinen raskausaikana, vaikkei kaikki ole täydellistä. Minä ajattelen niin, että mun tunneherkkyys joka asiaan raskauden aikana ei olekaan tarkoitettu suunnattavaksi parisuhteeseen alunperinkään, vaan suunnattavaksi lapseen, jotta voin ymmärtää häntä paremmin sitten kun hän on syntynyt. Voi olla, ettei sun miehellä ole oikeasti harmainta aavistusta siitä, mitä sinä käytä läpi, eikä hänellä ehkä tarvitsekaan olla. Miehille suunnattu tieto edelleenkin on vaan sitä, että ole kiltti sun puolisolle ja hyvä pikku assari tässä naisen suuressa projektissa. Ei siitä mies saa oikeasti juuri kättä pitempää siihen, miten elää sitä arkipäivän odotusta.

Eli odottele kaikessa rauhassa, kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu. Raskausaika on joskus raskasta ja vaikeaa, onneksi tää ei ole se päämäärä vaan pelkkä välietappi vaan.

 

[kuinka jaksan?]

Kiitos tukevista vastauksista. Olo on jo parempi. Tämä oman ajatusmaailman kasassa pitäminen on välillä vaikeaa, mutta koetan parhaani. Täytyy yrittää nähdä positiivisia asioita ja ymmärtää, että en välttämättä todellakaan tiedä, mitä mieheni käy läpi - tilanne kun on uusi molemmille.

Ja se on kyllä totta, että kaikki neuvolan lehtiset, kirjat ja lehdet luovat aivan liikaa paineita ja sitä alkaa ajatella, että oma tilanne ei ole normaali. Ehkä lopetan tämän tiedon ahmimisen ja keskityn enemmän tähän hetkeen.

 

[minä odottaja]

"En halua hiertää veistä haavassa mutta noilla lähtökohdilla mitä oikein odotit??
Tässä tyyppiesimerkki kun painostetaan toinen semmoiseen mihin hän ei ole valmis. Voin nyt jo ennustaa että ero teille tulee. Sinun on hyvä ymmärtää miksi. Siksi kun painostit miehen johonkin mihin hän ei ollut valmis. Olet itse syypää tilanteeseen."

Sinulle soritvaan: itsehän et toki tiedä missä tilanteessa ja kuinka lapsi/eroasiaa olemme käyneet läpi, mutta ketään ei ole painostettu mihinkään eikä kukaan ole vasten tahtojaan ruennut lasta tekemään. Siinä suhteessa minä itse en ole missään määrin yksin syypää mihinkään tilanteeseen: yhtä lailla on mieheni. Ihan vain selventääkseni,ettei tilanne ole ollut noin mustavalkoinen kuten luulet.

 

[Asiaa!]

Kuinka jaksan: hyvä päätös jättää ne lehtiset lukematta. Niistähän moni on ammattimaisten mainostoimistojen toimittamia, mikä väistämättä näkyy sisällössäkin, vaikka siinä ois terveysalan ihmisten tekstejä pohjana. Turhan moni esite kirjaimellisesti mainostaa raskautta ja parisuhdetta, ja niistä puuttuu tavallisen odottajan ääni ja kokemukset täysin. Myös äitiyspakkauksen parisuhdeoppaan voit lukea hyvin kriittisin mielin.

Muita neuvoja mulla ei oikein ole, kun itse en vaan kestänyt kotoa; oma pää ei ollut hallinnassa, ja oisin varmasti jotenkin masentunut siellä kotisohvalla itseäni säälimässä. Nyt sain viettää päivät ja illat "omana itsenäni", ystävänä, oman alani ammattilaisena, harrastuksissa ja mieheni kumppanina. Olin tosi onnellinen tuon ajan, ja muistan kuinka ihana oli iltaisin päästä hotellin lakanoiden väliin kiireisen päivän jälkeen, tunnustella oman vauvan kevyitä potkuja ja mietiskellä elämää. Pian en miestä edes kaivannut jakamaan minun ja lapsen omaa hetkeä. Aina kun halusin lapsesta puhua, pystyin soittamaan äidilleni tai ystävilleni ja keskustelemaan heidän kanssaan. Miehen kanssa elettiin sit ihan tavallista elämää silloin kun nähtiin, eikä juuri vauvasta puhuttu. Mulla ei ollut tarvetta, kun sain puhua hänestä jo joka päivä, eikä mies kysynyt ikinä mitään.

Nyt tilanne on siis ihan toinen, ja muutos on tapahtunut ihan muutamassa viikossa. Synnytyssairaalaan tutustuminen ja synnytysvalmennukset ym. konkreettiset asiat tehoaa mieheen paljon paljon paremmin kuin kasvava vatsa. Ne on jotenkin niin käsin kosketeltavia, että niihin mieskin pääsee mukaan kyselemään ja keskustelemaan.

 

[asiaa-asiaa-asiaa!]

Puhut täyttä asiaa, nimimerkki Asiaa!

Voi kun itsekin olisin päässyt hotelliin tai pois kotoa raskausaikana, vinkkisi ovat todella hyviä. Minäkin luulin että illat mies höpöttelee kasvavalle vatsalle ja yhdessä suunnitellaan kaikkea. Kuinka väärässä olinkaan... Mutta totta, että kun synnytysvalmennus alkoi, miehessä näkyi muutos. Meillä konkreettisen muutoksen päivä oli päivä, jolloin olin pessyt äitiyspakkauksen ja muita vauvanvaatteita. Mies tuli töistä, kävi suihkussa ja tuli ihmeellinen ilme naamassa kylppäristä, jossa vauvan vaatteet olivat kuivumassa. Hän alkoi puhua että meille on tulossa vauva. En voinut olla hymyilemättä; No shit, Sherlock! Vastahan tässä olen 8 kuukautta vatsaa kasvattanut. Mutta mies ei tosiaankaan tajua raskautta samaan tahtiin kuin nainen, mitä nopeammin nainen sen tajuaa ja etsii jutteluseraa muualta, sen parempi. Kehotan myös heittämään kaikki typerät raskausoppaat nurkkaan, niissä on yliromantisoitu raskaus yhteiseksi asiaksi, kuvissa mies juttelee vatsalle ja heiluttaa jopa nukkea odottajan vatsalla. Ei meillä ainakaan... Nyt on enää viikkoja laskettuun aikaan ja miehessä tosiaan näkyy "tajuaminen". Säätää töissä asioita siihen malliin että voi lähteä synnytykseen koska vain ja isyysloma on sovittuna. Puolessa välissä raskautta kun yritin ehdottaa isyyslomakäytännöstä selvää ottamista, en saanut kuin äreitä katseita. Ihan tuli itku etteikö mies edes halua isyyslomaa pitää. Se vain oli vielä niin epätodellinen asia ettei mies osannut edes ajatella asiaa.

 

[Asiaa!]

Edelliselle; niin, minäkin muistan sen hetken, kun asia valkeni mun miehelle. Taisin tosiaan olla jo hyvän matkaa kahdeksannella kuulla, joten terävät hoksottimet täälläkin päässä. Meillä alkoi homma luistamaan, kun piti hankkia uusi kamera, jolla saa vauvasta kuvia ja videota (tai siis juu, kyllä tää kamera oli myös miehelle tarkoitettu viesti, että on tässä vauvajutussa jotain kivaakin, älä sure... Nyt mies on ihan innoissaan, ja taluttaa mua, vaappuvaa valtamerialusta, ylpeänä kädestä missä vaan liikutaan. Että katsokaapas tätä, meikäläinen on saamassa jälkeläisiä, en oo mikään turha mies!

Ja vauvaperheen sanastokin sujuu; lauantaina keskusteltiin siitä, että meidän pitää hankkia sellainen juttu, "johon vauvat laitetaan". Ja sit selvis, että tää hankinta on muovia, ja sitä voi kantaa. Elikkä turvakaukalon hankintaa on kovasti mietiskelty. Mikä onkin hyvä, kun niitä on jo kaksi hankittuna, heinäkuusta lähtien.

 

[yksinäinenodottajavaimo]

mutta riittääkö se hyvinkin puolustukseksi sille, että äiti jää odotusaikana(kin?) paljolti yksin huolineen. Äidin tehtävä on raskas, itselläni ainakin 1. odotus oli todella väsyttävä, siinä oli ongelmia, oli rasittava työ ja vaikea synnytys, josta toipuminen vei pitkään ja samalla piti jaksaa hoitaa lasta ja kotia. Olisin kaivannut tukea, apua ja turvaa. Sen sijaan tuntui, että saan huolehtia kaiken muun lisäksi vielä miehestäkin, hänen isäksi kasvamisestaan ja tunnoistaan. Apua kun ei saa usein kuin rautalangasta vääntämällä useampaan otteeseen ja uhkailulla.

Kukas minusta huolehti... Monta kertaa ajattelin, olisiko helpompaa yksin. Ei minulla ainakaan ole ystäviä, jotka ymmärtäisivät. useimmilla kun ei itsellään ole lapsia ja ovat vähän kateellisiakin. Äitiysvapaan he näkevät lomana. Minä olen kyllä aika väsynyt ja kotitöitä ei ehdi eikä jaksa tehdä. Niihin menee "oma aika" eikä riitäkään. Mirs kyllä tekee jotakin, kun sattuu sille päälle. Sukulaisista ei ole apua, vaikka ovat lupailleet. Kovin ovat kiireisiä ja kun tulevat auttamaan, tulevat kahville ja leikkivät hetken vauvan kanssa. En jaksaisi vieraita...

No sainpas sanottua, helpotti. Kiitos ja anteeks.

 

[ed.]

luin ketjua taaksepäin enemmän. Voi kun olisikin voinut häipyä odotusaikana jonnekin omaan rauhaan "riehumaan". Mä lähinnä nukuin kaiken mahdollisen ajan, minkä töiltä pystyin. Olin niin väsynyt ja minne ihmeeseen olisin mennyt. Ääh.

 

[Hämmästynyt]

Siis Oulussa on tehty linkin kaltainen kattava, helppolukuinen ja tarpeellinen selvitys isyydestä - eikä sitä mainita Oulun neuvoloissa kertaakaan! Käsittämätöntä. Juuri tuollaista linkkiä tässä oltais tarvittu monta kertaa raskauden edetessä. Nyt tulee kyllä annettua palautetta...

 

[edelliselle.]

Lukisin sen mielelläni, voitko laittaa miten löytyy tai suoran linkin?

 

[Taikatuu]

Hämmästynyt viittasi kai tähän linkkiin, joka mainittiin tässä ketjussa tuolla ylempänä: http://www.oulunensijaturvakoti.fi/ensikoti/isyys.htm

 

[Odottaja myös..]

Ihmiset ovat todellakin erilaisia.. Itse en silittele, lepertele ym vatsalleni ja hyvä ettei miehenikään ole sellainen. Iloisia olemme toki tulevasta lapsesta, mutta en halua erikoishössötystä raskauden aikana (en juurikaan nauti olostani, vaikka fyysisesti voin oikein hyvin). Haluan tehdä samat kotihommat kuin aikaisemminkin ja olla muutenkin kuin ennen, ainakin vielä. Mieheni kyselee vointiani ja auttelee, jos tarvitsen. Se on minusta/minulle jo hieno juttu. Neuvolakäynnit käyn itse, en vaan näe tarpeelliseksi mieheni olevan siellä (hän myös samaa mieltä). Synnytysvalmennusta ja synnytystä emme ole vielä miettineet, mies saa itse päättää. En suutu, vaikkei tulisikaan. Fyysisesti tämä raskaus on vain minun juttu, mutta sen jälkeen tilanne muuttuu yhteiseksi.
Ja ihan oikeasti, meillä menee todella hyvin ja lapsi on toivottu

 

[Asiaa!]

Hei ap, millaiset fiilikset sulla on nyt? Onko vielä paha mieli miehen suhtautumisesta, vai joko helpottaa?

 

[comme]

juu meillä tilanne oli juuri kuin ap:llä. En saanut mitään erityishuomiota raskaana ollessani eikä miestä kiinnostanut mikään lapsen tuloon liittyvä (paitsi farmariauton ostaminen).

Miehellä "isävaihde" naksahti päälle tasan tarkalleen sillä hetkellä kun vauva mätkähti synnytyspöydälle! Sen jälkeen vietti kaiken aikansa synnärillä vauvan luona ja vauvaa hoitamassa. Taisin vaihtaa synnärillä 2 vaippaa ja mies loput! Kotona sama meininki jatkui ja jatkuu edelleen vaikka esikoisemme on jo yli 2v (toista odotetaan). Lapsi on hänelle ykkönen ja minä kakkonen. Luultavasti tulevaisuudessa kolmonen! Mutta en valita. Mieheni on ihana isä ja ottaa minut ja parisuhteemme myös huomioon ihan eri tavalla kuin ennen raskautta ja lapsen syntymää.

Joten kohtalotovereille: toivoa on!

 

[mten jaksan?]

Asiaa! Tässähän tämä on mennyt päivä kerrallaan. Kait tuo on sellasta sorttia, että innostuu vasta kun vauva on syntynyt. Mukava olisi, jos se edes yhden opuksen suostuisi lukemaan, mutta en usko. Toivottavasti tuo isävaihde naksahtaa siis päälle, kuten commen-tapauksessa.

 

[kkkkkkkkkkk]

Mulla on myös odotus meneillään ja sama on ollut tilanne. Mitä tuosta Oulun linkistä olisi pitänyt löytää iloittavaa tässä tilanteessa?
"Joskus varsinkaan nuoret isät eivät näytä pystyvän muuttamaan elämäntyyliään. Vaimon kanssa on riitaa menemisistä ja valmistautuminen lapsen tuloon voi olla vähäistä. Perhevalmennuksessa ryhmän keskustelut eivät kiinnosta ja olo vaikuttaa lähinnä hämmentyneeltä. Haluttomuus muuttaa elämäntapaa isäksi tullessa voi olla yhteydessä miehen elämänvaiheeseen, jossa hän rakentaa omaa miehistä identiteettiään eikä ole vielä saanut riittävää tuntumaa omaan generatiivisuuteensa. Monissa tutkimuksissa on havaittu, että nuorena isäksi tulleet miehet ovat passiivisempia suhteessa lapsiinsa kuin vanhempana isäksi tulleet miehet."
Mulla ei ole nuorta miestä eli selitys ei löydy siitä. Ymmärtäisin asian, jos miehellä olisi ikänsä vuoksi "elämä edessään". Olen itsekin tietoisesti siirtänyt lapsen hankintaa. En olisi alle kolmekymppisenä ollut valmis.
Olen ollut mieheen todella pettynyt. Alku oli niin vaikea, että jouduin miettimään aborttiakin vaihtoehtona. Päätin kuitenkin pitää lapsen kun pystyin viimein hyväksymään ajatuksen siitä, että tarvittaessa aion olla valmis yksinhuoltajuuteen.
Mulla siis mies, joka on vakityössä, meillä omistusasunto, kaksi autoa jne. Mies on yli kolmekymppinen. Ensisijalla tällä hetkellä elämässä baarissa käynti, nettipelit ja kavereiden kanssa hengailu. Mä en oikeesti tiedä haluanko tuota ihmistä synnytykseen saatikka tunnustamaan isyyttä! Enkä todellakaan halua "ymmärtää" mieheni käyttäytymistä. Totuus lienee se, että hän ei ole missään vaiheessa oikeasti miettinyt haluaako edes isäksi. On vaan lähtenyt mukaan projektiin ehkä siksi kun "niin kuuluu tehdä". Mielestäni jos sellaisen ratkaisun tekee, että lähtee lasta yrittämään, olisi siihen pystyttävä sitoutumaan vaikka se kipeää tekeekin. Lapsen hankintaan en ole painostanut. Olisin hyvin voinut siirtää tätä vielä parilla vuodella.
Nyt mies on musta ottanut strategiaksi paeta tilanteen tuomaa ahdistusta elämällä kuin koko raskautta ei olisi (ja laskettuun aikaan 2kk). En tajua miksi ihmeessä en nähnyt tätä kypsymättömyyttä hänessä aiemmin!!!
Suututtaa tuo "ymmärrä miestä" ajattelu. Saman tien pitäisi sitten ymmärtää naista, joka ei ole valmis äitiyteen ja hilluu vaikkapa sitten baareissa. Se, että miehen juominen ei vaurioita sikiötä ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää!

 

[Asiaa!]

Olin ihan unohtanut tämän viestiketjun, mut nyt sattumalta täällä odotuspuolella surffailin...
Meillä on siis lapsi jo talossa, ja kaikki on mennyt niin hyvin, että en olisi etukäteen uskonut. Kun vauva on nyt tässä, konkreettisesti, on mieheni osoittautunut erittäin hyväksi isäksi. Kaikki hoidetaan puoliksi, ja mies on lasta kohtaan hellä ja kärsivällinen, sekä hyvin vastuuntuntoinen. Hyvä, etten odotusaikana tehnyt mitään hätiköityä, vaan jaksoin luottaa siihen, että kun tosipaikka tulee, mies on se reilu ja hellä ihminen, jollaisena hänet ennen raskautaa tunsin. Kuten onkin ollut.

Tsemppiä ap:lle, toivoa tosiaan on, vaikkei siltä tuntuisi!

 

[hgsafdgkj]

Olen täytsin samaa mieltä "vauvaperhetyöntekijän" kanssa.

Meillä myös vaivasi välinpitämättömyys minua, raskautta ja vauvaa kohtaan, ja kuin myös minäkin olin kuvitellut raskausajan toisenlaiseksi, että mies olisi enemmän mukana odotuksessa. Asiasta aina välillä mainitsin, mutten saanut mitään muutosta aikaan miehen käytöksessä.

Luulen että häntä ihan oikeasti pelotti tuleva, se isyys. Jälkeen päinkin olen vaatinut selitystä käytökselle ja on vastannut, ettei uskonut sieltä mitään lasta tulevan ennen kuin synnärillä sen itse näki. Ei siis jotenkin osannut hahmottaa tai konkretissoida sitä itselleen mahan kasvusta huolimatta. Käytös on nyt aivan toista, hyvä isä on lapselle, en olisi uskonut silloin! Lapsen kanssa ollaan aika puolet ja puolet kun olen vuorotöissä niin mies on useasti iltoja lapsen kanssa, jne. ja hyvin pärjää.

Kannattaa varmasti puhua asioista miehen kanssa, mutta ei kannata vielä kirvestä kaivoon heittää. Tsemppiä odotukseen!