Onko Mieheni Ihminen?

[Sus4nn4]

Elän avioliitossa, jota parisuhteeksikin kutsutaan. Ihmettelen yhä, että miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään - en siis ihmettele parisuhdetta itseään, vaan sen laatua. Ja voin pahoin. Otsikko kuvastaa yhtä suurinta elämäni mysteeriä. Vastatkoon ken osaa, minulla on kaikki ruumiinosat aivot mukaanlukien sen verran solmussa etten taida enää osata. Hyvät arvauksetkin käyvät mainiosti.

Taustoja: Tapasin nykyisen aviomieheni kesällä 2010. Kihlauduimme hänen aloitteestaan kolmen kuukauden kuluttua tapaamisesta ja häitä vietettiin 2011.

Olin tavatessamme kaikin puolin tasapainoinen nainen ja erostani ex-liitosta oli kulunut pari vuotta. Minulla on hyvä ja vaativa ammatti, raha-asiat kunnossa, urhelijatausta - ystäviä ja harrastuksiakin oli sopivasti, energiaa ja iloa vaikka muille jakaa. Ex-mieheni on (tai oli) parhaimpia ystäviäni, enkä ole siltoja polttavaa tyyppiä: mielestäni kaikki ihmiset ovat luottamuksen arvoisia, kaikilla meillä on omat ongelmamme ja omat vahvuutemme. Elämä on tehty oppimista varten, emmekä me koskaan ole liian "valmiita".

Intuitioni kertoi minulle heti miehen tavattuani, ettei kaikki ole kunnossa. En tajunnut miksi. Analysoin syitä ja päädyin siihen, että miehen epälooginen ja ristiriitainen käytös ja tunteet olivat se, mikä minua sisimmässäni pelotti. Käytös oli kuitenkin niin hyvin naamioitua ja aina löytyi selityksiä, useitakin, joten minua vietiin. Sain kuulla olevani yliherkkä ja aistivani aivan liikaa, eikä minulla ollut huumorintajuakaan, sillä kaikki ne oudot jututhan olivat jälkikäteen aina "huumoria". Ja sitten seurasi taas rakkaudentunnustuksia: "Kukaan ei voi rakastaa sinua yhtä paljon kuin minä." Ja minä uskoin, koska halusin, vaikka jokin sisälläni kertoi etteivät asiat ole kunnossa.

Miehessä on ulospäin kaikki kohdallaan: on ulkonäköä, miehekkyyttä, jämeryyttä, se luotettavistakin luotettavin ammatti, ahkeruutta, tunnollisuutta, analyyttisyyttä, luotettavuutta, huumoria, rentoutta, letkeitä juttuja jne. Hän hurmaa muut ihmiset helposti ja hetkessä - ainakin omasta mielestään. Katselen usein vierestä, kun muita viedään: mies pyöräyttää hetkessä esiin oman shown, jossa hänellä on pääosa, johto ja vitsien heittorooli, muille on varattu naurajien roolit. Jos muut osallistujat eivät ymmärrä nauraa, seuraa astetta isompi show ja lopulta seuraan lähes myötähäpeän vallassa kun muut nauravat vaikka väkisin, kun huomaavat ettei showsta muutoinkaan pääse eroon. Tämä sama toistuu jokaisella kaupan kassalla, palvelutiskillä jne.

Miehessä on myös toinen puoli, joka lähti tosisssaan avautumaan minulle vasta viime kesänä, vaikka aloin voimaan huonosti jo suhteen alussa, näkyvimmin heti kun olimme muuttaneet asumaan yhteen. Tilanteet kärjistyivät riidellessä aina exponentiaalisiksi käsittämättömyyksiksi. Huomaan ettei minulla riitä sanoja niitä kuvaamaan. Riidat voivat myös alkaa lähes mistä vaan, riittää että jotenkin kritisoin miestäni, tai että hän kokee minun kritsoivan itseään (vaikka oikeasti puhuisin naapurin Matista). Ensin yritin, yritin ja vielä kerran yritin. Yritin pitää oman pääni järkevästi ja siinä sivussa vääntyä solmuun, auki ja taas solmuun, mitä ikinä mies halusikaan jotta ne kauheat riidat vain loppuisivat. En ymmärtänyt riidoista oikein mitään. Vielä vähemmän ymmärsin siitä, miten riitoja ei mukamas voinut ikinä sopia, vaan viha oli ääretön ja loppumaton. Minulla oli aina sovittelijan ja anteeksipyytelijän rooli, minähän ne riidat kuulemma aiheutin omalla hankaluudellani. Mies halusi vain elää rauhallista elämää.

Ensimmäinen fyysinen väkivaltaisuus tuli miehessä esiin viime kesänä. Jälkikäteen ajatellen se ei ollut niin karmean suuri tapahtuma, mutta minuun ei ole koskaan kukaan ihminen käynyt sitä ennen väkivaltaisesti käsiksi ja minulle se tuntui karmaisevalta. Minuun tartuttiin, retuutettiin ja ranteita väännettiin nurin. Olen miestäni n. kolme kertaa pienempi hento ja pieni nainen. Soitin poliisit ja isäni paikalle. Mies pakeni lähiseudun metsiin ja vain häntä seuraamalla sain poliisipartion paikalle, miehen kyyristellessä pusikossa poliisien saaapuessa. "Jos poliisit tulee se on ero!" kuulin tuolloin. Ei raksuttanut. En tajua edelleenkään mitä tekemistä poliisien paikalle tulemisessa on eron kanssa. Metsäjuoksun aikana kuulin myös, että "tästä tuleekin jännä pahoinpitelyoikeudenkäynti kun katsotaan miten paljon sinä mua oot lyönyt" ???? - nuo kysymysmerkit kuvaavat omia ajatuksiani. Mitä, mitä, mitä?

Arvaattekin varmasti jo, ettei homma jäänyt tähän. Eikä se kyllä vasta tuosta kaikkine hulluuksineen alkanutkaan, mutta tästä tulisi romaani jos kertoisin kaiken. Poliisioperaation jälkeen kotiin palasi seuraavana aamuna marttyyrimies, joka laati saman tien avioerohakemuksen ja vaati sormuksiani takaisin. En antanut, vaan lähdin pois kotoa. Poissa ollessani mies oli käynyt upottamassa fillarini mereen ja piilottanut kaikki timanttikoruni (löytyivät puolen vuoden kuluttua hänen laukustaan). Sitten mies häipyi. Itkin kotona viikon, päälimmäisenä valtava ihmetys siitä, että mitä ihmettä oikein tapahtui. Mitä, mitä, mitä? No minä ainakin olin syyllinen, se oli miehen puheiden perusteella selvää.

Verbaalinen väkivalta oli jo on edelleen fyysistä väkivaltaa pahempaa. Juuri sellaista, ettei ihan tiedä että viiraako minulla oikeasti kun tuo aina hulluksi väittää, sanoo että "taas sun mielikuvitus laukkaa", "älä nyt hulluja puhu", "no huhhuh", "oot nyt taas kuvitellu aikamoisia" ja sitä rataa. Tuijotan takaisin epäilemättä kuin mielipuoli, sillä saatan toistaa vaikkapa miehen omia juuri sanomia sanoja ihmetyksissäni ja heti "puhun ihan hulluja". Tuntuu, että mitään totuutta ei ole. Totuudeksi eivät riitä esimerkiksi oikeat faktat tai tapahtumat, jos ne eivät ole miehelle mieluisia. Totuus on myös eri päivinä erilainen, joskus se vaihtelee saman keskustelun aikana, peräkkäisissä lauseissakin. Huimaa.

Päädyin sitten kesän lopussa sairaalaan, kun kuntoni oli laskenut rivakasti miinukselle. Olin siinä vaiheessa ollut sairauslomalla jo 4 kk, painoni oli laskenut siten että olin pelkkä luuranko (175 cm/42 kg - miehen mielestä kuulemma oikein sopiva!), eikä mikään ruoka enää pysynyt sisällä. Oksensin päiväkaupalla ja vajosin tajuttomuuteen. Mieheni katseli tuohua vierestä pari päivää: olin siis tajuton, makasin eteisen lattialla tiedottomana ja oksensin. Todettakoon nyt vielä, että mies on lääkäri. Lopulta hän soitti ambulanssin ja jälkikäteen kuulin hänen sanoneen kuskille, että "viekää se nyt pian pois sehän pilaa koko kämpän tolla oksennuksellaan".

Paranin ja palasin kotiin, vaikka siinä vaiheessa kaikki sukulaiseni ja ystäväni viestittivät jo hyvin suoraan, että pakene ja äkkiä. No enhän minä. Ja mies tietysti kertoi oppineensa ja muuttuneensa. Bullshit. Mutta minä uskoin, sillä kaikenhan se kestää, uskoo ja toivoo. Luulin edelleen, että olen tekemisissä ihmisen kanssa ja ihmisethän ovat erehtyväisiä ja oppivaisia. Kaikki kyllä järjestyy. Jep jep, ja lehmätkin lentää.

Istun tässä nyt yötä, jälleen yksi riita nimittelyineen ja kiroiluineen takana. Eteenpäin on menty siten, että minä olen ostanut n. 50 kpl ihmissuhdekirjoja, myös niitä joissa kerrotaan narsisteista ja psykopaateista. Osan niistä mies on jo ehtinyt tuhoamaan. Kolmas yksipuolinen avioerohakemus ja sen peruuttaminen on meneillään - mies vääntää hakemuksen aina isoimman raivoriidan aikana kuulemma "ihan vaan tunnekuohussa". Ja minä olen kääntynyt solmuun aina vain uudestaan, ymmärtänyt ja ymmärtänyt - ja sitten taas kuullut mikä "itsekäs kusiaivo" olen, "järjetön", sellainen "jolta saa vain paskaa", joka "jauhaa aina samoja juttuja" ja joka on se "läpipaha narsisti". Sekä tietysti "syyllinen". Syyllinen mihin? Sitä minäkin kelaan - vastauksena nousee päälimmäisenä mieleen, että varmaan ihan kaikkeen mahdolliseeen pahuuteen maailmassa, olenhan se "pahuuden ruumiillistuma".

Kuten aina ennenkin, mies nukkuu syvään ja kuorsaa omassa makuuhuoneessaan. Minulla on ihan liikaa ajatuksia ja ihmeteltävää, että pystyisin nukkumaan. Pääsen uneen vain huumamalla itseni kunnon lääkecocktaililla. Edes hetkeksi helpottaa, vaikka lääkkeistä en pidä yhtään. Vaihtoehdot vaan ovat aika vähissä. Niin, ja tietysti minä olen se "hullu", "mielisairas" ja välillä tietty ihan "raivohullu" ja "hoidon tarpeessa" - ihan vain tiedoksi niille, jotka eivät sitä jo arvanneet.

Kysymys kuuluu, että mitä helvettiä minä, kaunis, fiksu ja filmaattinen, ennen niin hyväitsetuntoinen ja vahva nainen teen tässä??? Kulissit ovat hienot, on taloa ja lääniä, mutta sisällä on niin tyhkää ja mustaa, etten ole sellaista tiennyt olevan olemassakaan. Ilmeisesti en usko vieläkään, että sellaista on olemassa. Kai minä muuten olisin jo häipynyt. Minä kai luotan, että kyllä tämä tästä kunhan nyt vaan opin ymmärtämään tuota miestä, ihan niinkuin se aina pyytää. Opin olemaan vähemmän itsekäs.

Ja mikä on tuo makuuhuoneessa nukkuva tyyppi? Onko se ihminen lainkaan? Susi ihmisen vaatteissa? Vaan eipä taida sudetkaan tehdä vastavaa lajitovereilleen.

Katselin keskikesällä sydän raastaen varista, joka yritti pelastaa toisen variksen moottoritieltä auton alta omaa henkeään uhmaten. Ei onnistunut. Itkin holtittomasti, enkä tajunnut miksi. Kunnes: minua ei kukaan pelastaisi - jos olisin niin tyhmä, että vaaraan itseni änkeäisin, niin olisin kuolemani ansainnut. Näin elävästi silmieni edessä mieheni selittävän asian rauhallisen asiallisesti ja välinpitämättömästi, ihan kuten hän aina tekee. Julmuus ja kylmäverisyys kuuluvat asiaan, muu on heikkoutta.

Ja juu, joka toinen päivä se aina kertoo oppineensa ja ymmärtäneensä kaiken, vaikka mistään ei haluakaan puhua.

Viimeisin niitti oli, kun mies eilen totesi, ettei minusta ole lastensa äidiksi, sillä olen "vääränlainen". Tämä sen jälkeen mies oli suhteen alusta alkaen painostanut lapsen hankintaan - olenhan minä hänen "unelmansa" ja "meidän lapsista tulisi maailman kauneimpia ja älykkäimpiä". Ja aina seuraavassa lauseessa tai seuraavana päivänä kiletänyt koko asian. Klassinen ei, juu, ei, juu ja vaarinhousut. Kyseenalaistin asian alusta alkaen, mutta aina kun kehtasin epäillä miehen tarkoitusperiä seurasi raivokasta huutoa siitä, että kyllä hän tietää mitä hän tahtoo ja minä en sitä tiedä. Ja hän tahtoi mitä??? Sanoi suoraan, että minun kanssa ei lapsia hankita, sillä muutoin häneltä menee oma ammatti kun jätän lapsen hoidon kuitenkin kaikkinensa hänelle. Odotti sitten että täytän 42 v. ennen kuin tuon sanoi. Ei sen puoleen ettäkö olisin hänen kanssaan lapsia oikeasti halunnut, mutta silti tuntuu niin epäreilulta. Olisin minä niitä jonkun kanssa halunnut - taisi vaan mennä juna jo ohi sillä aikaa kun tätä sotkua ihmettelin.

Karsean pitkä stoori ja silti vain niin pieni osa kaikesta. Lukekaa, ihmetelkää, haukkukaa, huutakaa, neuvokaa - ihan mitä vaan.

Kyllä minä kestän - olen näemmä suht vahvaa tekoa, vaikka minulla onkin nykyisin lääkitystä vaikka muille jakaa (post-traumaattisen stressin oireet, kilpirauhasongelmia, jatkuvasta stressistä johtuva kortisolin erityksen puute jne.), enkä enää pääse sängystä ylös kuin max. tähän koneen ääreen, joskus menee 24h ihan vain pimeässä makuuhuoneessa itkien.

Minulle saa oikein mielellään myös kirjoittaa emailitse os. [...]- jos olette kokeneet jotakin vastaavaa, tai ihan vain sanoaksenne moi - kaikki käy Kiitos!

[Viestiä on moderoitu. Sähköpostiosoitteita ei saa julkaista. Rekisteröityneet käyttäjät voivat pitää yhteyttä yksityisviestien avulla.]

 

[nainen vm.-62]

Pitkä oli kirjoitus mutta siihen voi vastata hyvin lyhyesti JÄTÄ MIES!

 

[Äärimmäinen]

Miehell' on äärimmäisen paha luonnevika. Oikeita kirjoja olet lukenut, mutta ei mies sillä muutu, ei millään muullakaan.

Toistan saman minkä edellinen. Ero on ainut pelastuksesi ja ratkaisu. Sinut on narrattu tähän suhteeseen. Ihmetellään yhdessä, miten sinä siihen jouduitkin!

 

[joo]

Aika klassinen virhe parisuhteessa on se, että yrittää ymmärtää vaikka sitten kirjoja lukemalla. Ei siinä tarvitse kuin ajatella itseään: kuinka minä voin, onko minulla kaikki hyvin?

 

[piru irti]

Ensimmäiseksi sanoisin, että tee pakosuunnitelma, sinun pitäisi päästä jonnekin naisten turvakotiin, en tiedä, onko niitä sinun asuinpaikkakunnallasi. Etsi...
Turvaa kaikki pankkikortit ja luottokortit, auton avaimet ja kalliit korut.
Miehesi taitaa olla ihan ihmishirviö, pahimman luokan psykopaatti. Olet maanpäällisessä helvetissä. En totisesti haluaisi olla hänen potilaanaan.
Kehoittaisin myös rukoilemaan, huuda avuksesi Jumalaa, Jeesusta!

 

[miten jouduinkin]

Miehell' on äärimmäisen paha luonnevika. Oikeita kirjoja olet lukenut, mutta ei mies sillä muutu, ei millään muullakaan.

Toistan saman minkä edellinen. Ero on ainut pelastuksesi ja ratkaisu. Sinut on narrattu tähän suhteeseen. Ihmetellään yhdessä, miten sinä siihen jouduitkin!

Luin ap:n viestin ja olen sanaton. En tiedä miten häntä voisin auttaa.
Lääkärit ovat ihmisiä siinä missä muutkin ja varmasti moni on väärällä alalla. Onhan noita ikäviä lehtijuttuja riittänyt.

Joskus aikoinaan moni kysyi miksi valitsin tulevan puolisoni. Ehkä jutuistani sai käsityksen, että asiat eivät olleet kohdallaan.

Ihminen erehtyy ja tuleen ei pidä jäädä makaamaan.

Köllöttelin eilen reporankana kotisohvalla ja luin uusinta srk-lehteä. Pikku-Huopalahdessa AA-tilat vaihtuvat. Lämmitti mieltä miten paikallisseurakunta tuntee avun tärkeyden ja antaa sille arvoa. En muista koskaan käyneeni ko. Al-Anon-ryhmässä.

Kun aikoinaan 90-luvun loppuvuosina hain apua sieltä täältä en ollut netin foorumeilla.
Miten helppoa nykyään onkaan tiedon saanti.

Ole ap. varovainen antaessani nimelläsi olevan sähköpostiosoitteen.
Saatat saada itsellesi uusia harmeja liialla avoimuudella.
Kun hakee apua nimettömyys on tärkein asia.

 

[Hyvätavaton]

AP kiltti, tiedät mitä sinun pitää tehdä, mutta ymmärrän että tuollaisen aivopesun, pahoinpitelyn ja rääkin jäljiltä olet lannistettu ja lähteminen tuntuu vaikealta. Vetoaisin sinuun silti, että kun kerran sukulaisesi ja ystäväsi jo ovat vedonneet sinuun, niin menet ihan kenen tahansa heistä luokse. Kuka tahansa heistä ottaa sinut varmaan vastaan jos vaan menet. Kukaan ei ylläty tai yritä puhua sinua ympäri. Toinen vaihtoehto on naisten turvakoti. Se, että kirjoitat tänne ja osaat noin hyvin jäsennellä tilannetta kertoo mielestäni siitä, että toivoa on - sinä pystyt kyllä lähtemään. Sinun ei tarvitse olla uhri enää yhtään kauempaa. Pakkaa arvotavarasi ja lähde.

 

[oppivainen]

AP kiltti, tiedät mitä sinun pitää tehdä, mutta ymmärrän että tuollaisen aivopesun, pahoinpitelyn ja rääkin jäljiltä olet lannistettu ja lähteminen tuntuu vaikealta. Vetoaisin sinuun silti, että kun kerran sukulaisesi ja ystäväsi jo ovat vedonneet sinuun, niin menet ihan kenen tahansa heistä luokse. Kuka tahansa heistä ottaa sinut varmaan vastaan jos vaan menet. Kukaan ei ylläty tai yritä puhua sinua ympäri. Toinen vaihtoehto on naisten turvakoti. Se, että kirjoitat tänne ja osaat noin hyvin jäsennellä tilannetta kertoo mielestäni siitä, että toivoa on - sinä pystyt kyllä lähtemään. Sinun ei tarvitse olla uhri enää yhtään kauempaa. Pakkaa arvotavarasi ja lähde.

alkuperäiselle.

Lähde ota mukaasi tosiaan vain rahavarat jotka saat irti. Korut ja muut arvoesineet on paras laittaa suoraan pankin tallelokeroon siksiaikaa kun tilanne on päällä. Sinulla on oikeus määrittää että aviomies ei saa sitä auki.

Mieti rauhassa paikassa johon menet mitä haluat loppuelämältäsi. Ensimmäinen poismuuttopäivästä aletaan laskea avioero aikaa.

Sukulaiset ovat hyvä apu mutta saatko siellä täyttä ymmärrystä. tuo turvakoti on siinä hyvä että saat heti ammattilaisilta apua järjestellä elämääsi ilman painostusta.
Et ole vielä liian vanha äidiksi mutta henkinen tilasi on saatava tasapainoon ensin. Moni nainen tekee lapsen yksin. Rahallisesti varmaan sinullakin on siihen mahdollisuus jos koet nyt että tärkeä unelma on jäänyt täyttymättä tuon suhteen vuoksi.
Vielä on elämää jäljellä. Usko pois.

 

[Sus4nn4]

Kiitos teille kaikille kommentoineille suuresti.

Ihan kaikesta on tässä tilanteessa apua, kun omat voimat loistavat poissaolollaan ja show sen kuin jatkuu toisen ihmisen toimesta.

Oikeassa olette: tiedän mitä tehdä, vaan en saa aikaiseksi mitään järkevää ja voimatkin ovat jo aika finaalissa.

Kiitos myös vinkeistänne nimen julkaisemisen suhteen - mutta ei hätää, minulla on sen verran järkeä vielä päässäni jäljellä, että en minä oikealla nimelläni kirjoittele, en nimimerkissäni tai sähköpostissa osoitetta antaessani.

Ehkäpä se email-osoite on julkaisukelpoinen, jos muokkaan sen seuraavaan malliin: sara.linna1(a)gmail.com

Otan mielelläni vastaan kommenttejanne edelleen, sekä tälle palstalle että meiliini. Itsestäni tuntuu siltä, että tällaisessa tilanteessa vertaistuki on kullanarvoista, tai enemmänkin.

Kun kokemuksista kertoo ihmisille, jotka eivät ole moista koskaan kohdanneet, huomaa joutuvansa vain loputtoman selittelyn pyörteisiin, eikä kukaan koskaan lopulta ymmärrä miten tässä näin kävi ja miksi annan sen jatkua (ja myönnän: niin minäkin olisin aiemmin ajatellut jos ystäväni olisi vastaavasta minulle avautunut). Lähinnä saan kuulla olevani pahemman luokan idiootti, kun olen tähän jäänyt. - Joo, niin olen, tiedän sen jo vähän liiankin hyvin, mutta ei auta. Miehen keinot manipuloida minua, tekemisiäni, sanomisiani, kokemuksiani ja tunteitani ovat käsittämättömän osuvia - tuntuu, että suurimmaksi osaksi hän tietää tismalleen mistä narusta vetää, vaikka juurihan minä päätin etten tuohon ansaan enää mene, nyt minä olen vahva ja kuljen taas omilla jaloillani... ja hups vaan - taas olen syvällä kuopassa toisen nauraessa penkereellä.

Joskus seuraan näitä miehen ihmeellisia haukkumiskampanjoita ja kotoisia roolisuorituksia vähän niinkuin etäisyyden päästä - ihan kuin katselisi filimiä. Olo on täysin epätodellinen. Mies näyttää täysin epätodelliselta - etenkin siksi, että suusta tuleva tarina on niin kovin ristiriitaista ja parin lauseen takainen asia onkin jo jotakin ihan muuta kun ollaan menty pari lausetta eteenpäin. Myös eleet, ilmeet ja kehon kieli ovat leffatasoa kaikkine mahtipontisuuksineen, suurieleisyyksineen, vääntelyineen ja silmien pyörittelyineen, joiden tarkoituksena on ilmeisesti osoittaa minulle kuinka sekaisin olen ja "daiju" & "dingelidong" (nämä kaksi ovat viimeaikaisia lempparinimityksiäni). Mies ei silti näe jutuissaan koskaan mitään vikaa, ei vaikka ristiriitaisuuden vääntäisi rautalangasta hänen eteensä. Omasta mielestään hän on totuuden torvi nro 1, oletan.

Hip Hei. Ja ihan oikeasti mukavaa & aurinkoista päivän jatkoa kaikille, jotka tänne asti luku-urakassanne pääsitte

On muuten ihan eka kerta elämässäni, kun kirjoitan yhdellekään keskustelupalstalle. Huumoria (vaikka se sarkastisuudeksi tai ironiaksi välillä pyrkiikin muuttumaan) en aio unohtaa elämässäni koskaan, vähiten kykyä nauraa itselleni.

 

[halkotonttu]

Tiedostat, että miehesi saa manipuloitua ja väänneltyä sanasi ihan miten hän haluaa ja sinä et pysty häntä tässä leikissä voittamaan. Niinpä ainoa vaihtoehto on olla menemättä mukaan leikkiin ollenkaan. Suunnittele etukäteen huolellisesti asunnon vaihtaminen ja kaikki käytännön ongelmat etkä puhu miehellesi eroaikeistasi yhtään mitään. Lähdet silloin kun hän ei ole paikalla ja jos jatkossa pitää joissain asioissa olla yhteydessä niin et ala selittelemään hänelle yhtään mitään. Jos on jotain pakko sanoa niin toista vaikka "näin nyt vain kävi" äläkä yhtään enempää. Ei saa antaa hänelle mitään tarttumapintaa mistä lähteä kampeamaan sinua takaisin.

Tietysti jokainen normaali henkilö haluaisi lopettaa suhteen aikuismaisella tavalla ja keskustella asiat läpi mutta nyt kannattaa hyväksyä se, että mies ei tule koskaan näkemään sinun näkökulmaasi kuten oletkin jo todennut. Mikään määrä keskustelua ei tule sinun ongelmaasi ratkaisemaan joten kannattaa hyväksyä se. Joten älä enää selittele hänelle yhtään mitään, äläkä itsellesikään vaan ala hiljaisuudessa järjestelemään asioitasi.

 

[Hiano miäs]

Sitä en tajua, että mies lähtee metsään karkuun ja sinä lähdet perään, vaikka juuri olet saanut selkääsi! Miksi et mennyt lääkäriin ja poliisiasemalle todentamaan vammat?

Oletkohan nyt arvottanut toisen statuksen korkeammalle, kuin oman itsekunnioituksesi? Onhan se hienoa olla lääkärin rouva, vai? Toisaalta ymmärrän, kun on vihdoin löytänyt paperilla upean ihmisen, sitä haluaa uskoa satuun.

Älä vaan jää tuohon liittoon. Raskaaksi, jos se on sun missio, voit tulla ilman aviomiehen pitämistä. 42 vuotias on tosin aika vanha äidiksi, äitiys vaatii yllättävän paljon voimia sen vauvaiän jälkeenkin.

 

[Sus4nn4]

Hyviä kysymyksiä ja pohdintoja kaikki.

Jaa, että miksi perään metsään? No siksi, että tuntui tärkeältä varmistaa, ettei mies palaa kotiin ja jatka toimintaansa silloin, kun olen itse unten mailla (vaikka tuskinpa olisin unta saanut). Lisäksi halusin, että poliisi käy paikalla tarkistamassa myös miehen väitetyt "vammat", niitä kun piti olla roppakaupalla veitseniskuista lähtien, etenkin kasvoissa. Nyt minulla on poliisipartio todistamassa ettei ollut. Tuon riidan jälkeen mies on oppinut, että ottaa kuvat kaikista mustelmistaan, siis ihan mistä tahansa tulleista, etukäteen ja jälkikäteen, jotta on sitten mitä näyttää poliisille minun väkivaltaisuuteni todistaakseen. Lieväkin pahoinpitely on perhepiirissä sattuessaan aina virallisen syytteen alainen rikos, joten oikeuteenhan me näitä päädymme puimaan ennemmin tai myöhemmin, halusimme sitä silloin tai emme. Mies on tehnyt minusta ainakin 3 kpl rikosilmoitusta, eli aika tasoissa ollaan, sillä onhan hänen pakko tehdä omansa kun kerran minäkin niitä hänestä teen - oli tapahtumainsarja sitten ihan mikä tahansa.

"Kostamaan" (miehen oma sanonta, siksi lainausmerkeissä) mies on kaikin puolin loistava. Vaaditaan joku hänelle epämieluisa teko ja taas kuulen, että "täytyyhän tää sulle kostaa, sillä ethän sä muuten mitään opi". Olen siis tosi huono oppimaan näemmä. Vai olisiko opetustyyli väärä.

Klassisen kaavan mukaan lyönnit eivät miehen mukaan tietty koskaan ole "lyöntejä", ne ovat vaan jotain "kopautuksia", vaikka ne tehtäisiin ison miehen nyrkillä. Ja jos mies oikeasti löisi, niin voisi kuulemma tappaa minut yhdellä iskulla. Senkin vuoksi en kuulemma tiedä lyömisestä tai oikeasta perheväkivallasta (jota esim. hänen potilaansa kokevat) mitään. Hyvä niin, minulla ei todellakaan ole yhtään aiempaa kokemusta minkäänlaisesta väkivallasta, ei edes väkisin koskettelemisesta. Tämä on ihan ainutkertaista ja siksikin niin uskomatonta.

Silti olen sitä mieltä, että henkinen väkivalta on paljon fyysistä pahempaa ja sitä meillä harrastetaankin pääsääntöisesti. Fyysisen puolen jutut ovat "normaalielämästämme" sivuraiteelle eksymistä. Edellä sanottujen kombinaatio tosin on aika tiukka. Mutta jos minä saisin valita, niin... En valitsisi mitään näistä, en ikinä enää.

Ja siitä puolison ammatista: epäilemättä miehen hyvä koulutus, äly, kunnianhimoisuus, analyyttisyys ja jopa se maallinen mammona vetivät puoleensa, sitä en lähde kieltämään. Olen ihan normaali ja normaalisti ajatteleva ihminen tuolta osin. Olen itsekin akateemisesti koulutettu, ammattini on se toinen jota lähes yhtä usein parrasvaloihin nostetaan mukamas niin hienona tms. potaskaa. Ei siinä mitään hienoa ole: tarkkaa, vastuullista ja rankkaa työtä, jossa venytään niin illasta kuin aamustakin välillä yötä myöten. Jakkupuvutkin olen jättänyt kaappiin jo ajat sitten, ne vain ahdistavat. Rahallisesti en siis tarvinnut miestä elättämään tai avustamaan itseäni. Yhtä hyvin olisin kai voinut ihastua vaikka älykkääseen roskakuskiin (joka sitten yhtä huonolla tsäkällä olisi myöhemmin paljastunut vastaavanlaiseksi). Ei tämäkään mies mitään näkyvämpiä merkkejä kaltoinkohtelusta tuonut esiin vielä ekan vuoden aikana: asiat alkoivat tulla pintaan vasta yhteen muutettuamme ja naimisiin mentyämme. En usko, että siinä miehen ammatissa siis lopulta piilee mitään sen kummempaa jujua, joka olisi se ratkaisevin tekijä niin parinvalinnassa kuin luonteen määrittelyssäkään.

Ihminen todennäköisesti usein luulee, että koulutus ja sivistys kertovat jotakin arvokasta ja olennaista toisesta ihmisestä. Mutta niin ei todellakaan ole, ei ainakaan missään viimekädessä oikeasti merkityksellisessä mittakaavassa. Horiskoon seuraava mieheni (jos sellaista tulee) ilman mitään sivistyssanoja vaikka että 1 + 1 on 5, kunhan hänellä on sydän, pää ja omatunto, sekä muuhunkin kuin omaan itseensä suuntautuvaa empatiakykyä.

 

[Sus4nn4]

Lisään vielä edelliseen, että naimisiin mentyämme mieheni totesi minulle leveän aurinkoisesti hymyillen, että "Eikös ole hienoa olla nyt tohtorinna?".

Taisin jäädä tuijottamaan suu auki takaisinpäin ja mutisin jotakin että "en nyt ole ehtinyt tuota edes ajatella". Enkä siis oikeasti ollut ajatellut. Mistä ikinä tämä kertookin, niin nyt tuon muistaessani ja edellistä kirjoitusta lukiessani pistää ihan naurattamaan.

Vähän niinkuin että "Huhuu, hei, me eletään tällä vuosikymmenellä, ei jossain 50-100 vuoden takana"

 

[minne oli kiire]

Tapasin nykyisen aviomieheni kesällä 2010. Kihlauduimme hänen aloitteestaan kolmen kuukauden kuluttua tapaamisesta ja häitä vietettiin 2011.

Minä en sitten lakkaa ihmettelemästä näitä pika-avioliittoja. On tunnettu hädin tuskin muutama kuukausi kun jo muutetaan yhteen, kihlaudutaan ja avioidutaan ja sitten aletaan ihmetellä, kun se puoliso ei olekaan sellainen kun luultiin ja kun toisesta paljastuukin uusia - ja joskus ikäviä - puolia. Ihan totta, mihin voi olla sellainen kiire, ettei ehdi kunnolla edes tutustua siihen ihmiseen jonka kanssa aikoo viettää loppuelämänsä? "No kun me oltiin niin rakastuneita" on teinien vastaus. Kyllä aikuisella ihmisellä pitäisi siinä suuressa rakkauden huumassakin olla malttia ja järkeä harkita ja miettiä ja odottaa ja tutustua toiseen ennen naimisiin menoa, eikä rynnätä suin päin alttarille ensimmäisestä mielijohteesta. Pitäisi malttaa sen verran, että ottaisi selvää onko se toinen todella sellainen jonka kanssa sopii yhteen.

Tästä nyt ei varmasti ollut mitään apua, mutta pakko oli sanoa, koska aloittajallekin olisi takuulla ollut hyötyä siitä odottamisesta ja harkitsemisesta jos vain olisi malttanut sen tehdä. Toivottavasti siihenkin tulee vielä joskus tilaisuus.

 

[Wiltsu]

Minä en ymmärrä, mitä sinä, susanna, loppuviimeksi haluat.

Haluatko lähteä pois vai haluatko saada miehen tajuamaan typeryytensä ja muuttumaan? Minulle tuli juttusi luettuani sellainen tunne, ettet halua lähteä, vaan saada miehen "parantumaan". Olet sitä mieltä ja toivot - ei ei ei, vaan todellakin USKOT - että älykäs ja koulutettu ihminen lopulta huomaa, miten idioottimaisesti käyttäytyy ja sitten elämästänne tulee auvoista ja ihanaa perhe-elämää lapsineen kaikkineen. Heti sitku ootte tehneet ne 30 rikosilmoitusta toisistanne.

Tunnen itseni täysin avuttomaksi ja alan kohta itkee kiukusta.

Jos tähän vekottimeen saisi äänen, kalisuttaisin miljoonaa kongia korviesi edessä:
HERÄÄ!!!!!!!

 

[piru irti]

Minä en ymmärrä, mitä sinä, susanna, loppuviimeksi haluat.

Haluatko lähteä pois vai haluatko saada miehen tajuamaan typeryytensä ja muuttumaan? Minulle tuli juttusi luettuani sellainen tunne, ettet halua lähteä, vaan saada miehen "parantumaan". Olet sitä mieltä ja toivot - ei ei ei, vaan todellakin USKOT - että älykäs ja koulutettu ihminen lopulta huomaa, miten idioottimaisesti käyttäytyy ja sitten elämästänne tulee auvoista ja ihanaa perhe-elämää lapsineen kaikkineen. Heti sitku ootte tehneet ne 30 rikosilmoitusta toisistanne.

Tunnen itseni täysin avuttomaksi ja alan kohta itkee kiukusta.

Jos tähän vekottimeen saisi äänen, kalisuttaisin miljoonaa kongia korviesi edessä:
HERÄÄ!!!!!!!

Minäpä ymmärrän oikein hyvin Sus4nn4a, olen itsekin elänyt samankaltaisessa parisuhteessa, kyllä jokainen rakastava vaimo uskoo ja toivoo, että tilanne paranisi, mies muuttuisi....
Rakkaus on sellaista, kaiken se uskoo, kaiken se toivoo, kaiken se kestää jne., mutta loppuu se usko ja toivokin, kun tarpeeksi kauan tulee vain ryöpytystä, halveksuntaa, henkistä pahoinpitelyä, hylkäämistä. Koulutus ei perheväkivallassa merkkaa paljon mitään, korkeasti koulutettu henkilö, esim lääkäri/tohtori voi ola täysin luonnevikainen ihminen, omassa työssäni olen nähnyt lääkäreitä, jotka olivat täysiä narsisteja ja alkoholisteja (monet menettivät lopulta lääkärinoikeutensa).
Mitä tästä kaikesta 7 v. mittaisesta, maanpäällisestä helvetistä opin, on se, että psykopaatteja, alkoholisteja, ym. luonnehäiriöisiä ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Opin myös paljon ihmisen pahuudesta, itse olen onnellinen, että minusta tuli entistä tasapainoisempi ja voimakkaampi ihminen. Enkä ole menettänyt iloani ja positiivisuuttani.

 

[ajatuksia]

Mulle tulee tästä aloitteesta sellainen mielikuva, että ap haluaa vain mässäillä kaikilla kamaluuksilla mihin tuo mies pystyy, mutta mitään aikomustakaan ei ap:llä ole lähteä tuosta suhteesta. Onko hän masokisti vai mitä?

Tai onko tarkoitus, että me täällä osoitetaan ne normaalit tunteet ap:n puolesta, jotka tuossa tilanteessa pitäisi tulla, kun hän ei itse pysty tuntemaan normaalisti? Kukaan vähänkään normaali ihminen ei tuohon suhteeseen jäisi sekunniksikaan, vaan lähtisi nyt heti, minne vain, koska mikä tahansa paikka on parempi!

Aika turhalta tuntuu antaa neuvoja, joita ei sitten kuitenkaan noudateta, tai sääliä, kun itse kuitenkin päättää tuohon jäädä. Vai onko tarkoitus se, että herätetään meissä normaalit tunteet, sääli ja halu auttaa, ja sitten ei itse tehdä mitään tilanteelle? Vai pitääkö meidän tuntea täällä avuttomuutta, vai minkä tunteen siirrosta on kysymys?

Sanon sulle ap, että oma on elämäsi. Jos siihen vielä haluut jäädä, niin sittenhän jäät. Ei sua kukaan voi pakottaa käyttämään järkeäsi tai itsesuojeluvaistoasi, kun et näköjään itse halua!

 

[Wiltsu]

Mitä tästä kaikesta 7 v. mittaisesta, maanpäällisestä helvetistä opin, on se, että psykopaatteja, alkoholisteja, ym. luonnehäiriöisiä ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi.

Sä et sit ymmärtänyt mun kirjoittamastani viestistä yhtään mitään?

Mitä kauemmin susannaa ymmärtää, sitä kauemmin hän tuossa suhteessa roikkuu.

 

[Muorikki]

Olen itse ollut vuosikymmenet melkein vastaavassa avioliiitossa, ei ehkä noin rankassa, mutta lähimain.

Minunkin mieheni oli vastaavanlainen showmies, aina kaupan kassoilla tai tuttuja nähdessä alkoi esittää koomikkoa, jatkoi niin kauan että kaikkien piti nauraa, myös minä tunsin suurta myötähäpeää katsellessani sitä touhua. En vieläkään ymmärrä miksi ihmiset nauravat tuollaiselle ääliölle.

Kerran sitten riidan tullen minäkin suutuin ja haukuin häntä tuosta pelletouhusta ja kysyin miksi pitää joka kassaneiti saada nauramaan jne...Yleensä en suutu mistään, tai nuorempana en uskaltanut. Sen riidan jälkeen hän on ottanut opikseen, ei enää lirkuttele joka kassalle, ei ainakaan minun aikana.

Nuorempana hän pahoinpiteli usein minua, annoin anteeksi kun myöhemmin aina itki.
Aina oli syy minussa, vaikka en olisi mitään tehnytkään, milloin oli mustasukkainen, en tiedä mistä, milloin joku muu syy. en kertonut kenellekään väkivallasta ennenkuin sitten sain tarpeekseni ja hankin uuden miehen (-sala) joka sitten paljastui vuosien kuluttua, mutta antoi minulle iloa vuosiksi. Sitten aikanaan mies joutui hetkeksi hullujenhuoneelle, nyt vasta minullekin selvisi että hän on todella mielisairas. Nyt lääkityksen avulla on rauhoittunut ja on ihmismäisempi.

Neuvoni sinulle; haali salaa kaikki mahdollinen raha ja arvoesineet, mitkä vain voitkin ja hanki salaa asunto toiselta paikkakunnalta, häivy sitten hänen elämästään ja pian. Kyllä sen lapsenkin voit tehdä alle 45-vuotiaana, kunhan vain pidät kiirettä. älä tuollaisen mielisairaan miehen kanssa lapsia edes ajattele. Kai olet jo tajunnut että hän on mielisairas?

 

[aia]

Koulutus ei perheväkivallassa merkkaa paljon mitään, korkeasti koulutettu henkilö, esim lääkäri/tohtori voi ola täysin luonnevikainen ihminen,

NIIN totta! Olenkin aina ihmetellyt, kun tämäntyyppisissä kuvauksissa ensiksi luetellaan miten "koulutettu, sivistynyt, seurallinen ja sosiaalisesti fiksu" tuo fyysisesti/henkisesti/molemmin tavoin väkivaltainen ihminen on...näillä meriiteillä ei ole mitään merkitystä.

 

[aieai]

Kuinka kauan aiot olla vielä tuon sairaan miehesi kanssa? Onko tarkoituksesi katsoa häntä vanhuuteen asti? Aiotko kuluttaa koko jäljelläolevan elinikäsi masokistina?

Olet vielä suht nuori, en ymmärrä miksi et lähde, kun ei ole lapsiakaan. Onneksi ei ole lapsia, millainenhan isä tuo sadisti olisi lapsille. Oletko miehen kanssa sen vuoksi kun hän on lääkäri? uskon että löydät kunnon miehen kunhan vain rohkaiset mielesi ja lähdet tuosta sairaasta suhteesta.

 

[tsykolooky]

Missä viipyvät ellipalstan kyökkipsykiatrit diagnooseineen?
Vain aloittajan kommentissa vilahti sana "narsisti"

Missä muut asiantuntijat, jotka huomaavat narsistin jopa omassa roskiksessaan?

Herätys, saatana - mummot!

 

[Sus4nn4]

Siis ymmärrän todellakin pointtinne. Ja miksipä minä tässä kirjoittelisinkaan, jos olisin jo ajat sitten saanut riuhtaistua itseni pois tästä varsin sairaasta kuviosta.

Totta kai olen tiennyt jo reilut vuoden päivät, että ei hyvä, ei tästä mitään tule. Sen lisäksi luulin myös tuntevani itseni: en ole koskaan ollut miesten suhteen mitään riippuvaa tai takertuvaa tyyppiä ja olen aina osannut päättää suhteet siinä vaiheessa, kun järki on sanonut, että tämä ei nyt vaan toimi. Minua on myös aina ennen kohdeltu parisuhteissani hyvin tai jos olen nähnyt merkkiä muusta, olen häipynyt.

Olen jättänyt elämäni aikana taakseni monta aivan ihanaa miestä. Jokin vain ei minulle heidän kanssaan synkannut tarpeeksi hyvin yhteen pitemmällä tähtäimellä - omasta mielestäni.

Juuri edellä mainituista syistä olenkin nyt kuin se lehmä, joka yrittää lentää ilman siipiä. Mätkähtelen koko ajan maahan niin että sattuu, mutta silti kuvittelen ilmeisesti saavani ne siivet jostain.

Se siis tässä on koko homman pointti, että kyllä minä tiedän että lähteä olisi pitänyt jo aikapäivät sitten. Aina ajattelin, että jos minuun joku koskee, saati sitten lyö ja lähtee kostoretkille, niin minähän häivyn viivana ovesta saman tien enkä palaa.

No, nyt sitten osui kohdalle se elämäni ensimmäinen mies, joka toteutti painajaisuneni. Ja juuri sitä miehestä en pääse eroon sitten millään, vaikka valehtelematta olen n. 99 kertaa tehnyt päätöksen siitä, että nyt riitti. Päätös on kestänyt maksimissaan viikon ja sitten olen taas palannut takaisin nykysuhteeseeni.

Jokin hyvin kieroutunut logiikka tähän siis pätee. Tuntuu ihan siltä, että juuri sen logiikan haluaisin ymmärtää - josko sen ymmärtäminen sitten vapauttaisi minut jatkamaan tästä eteenpäin omaa elämääni omaan suuntaani.

Kerron toki itselleni, ettei minun mitään enää tarvitse ymmärtää, mutta minkäs teen kun joku päätöksenteon kannalta tärkeä osa aivoissani on täysin toista mieltä. Vaikka minä kuinka sille selitän, että "juokse", "pakene", "unohda koko tyyppi heti", tai järkevämmin että "hanki uusi asunto", "pakkaa kamat", "tilaa muuttoauto kun mies on töissä" jne. niin ei.

Olen lukenyt paljon kirjoja ymmärtääkseni (kuten jo aiemmasta kävi ilmi): ensin ymmärtääkseni mieheni käytöstä ja nykyisin lähinnä ymmärtääkseni omaa käytöstäni.

Luulen löytäneeni hyviä vastauksia: ihmisen aivojen hypotalamukseen tallentuvat ns. tunnemuistot ja kokemus siitä mitä rakkaus on jo lapsena. Aikuisuudessa ihminen ammentaa parisuhteissaan juuri tästä "tunnemuistolaatikosta" käytännössä suoralla automaatiolla, voimatta itse hirveästi vaikuttaa asiaan ainakaan ennen kuin tiedostaa mitä laatikossa todellisuudessa on. Lapsuuteni oli ihan hyvä, mutta koska täydellisiä vanhempia ei ole olemassakaan (siksi, että me kaikki olemme "vain" inhimillisiä ihmisiä ja teemme virheitä), mahtuu lapsuuteni toki myös huonoja kokemuksia - tai ainakin sellaisia, jotka pieni lapsi kokee pelottaviksi siksi, että on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja heidän rakkaudestaan/hyväksynnästään.

Jossakin lapsuuteni vaiheessa olen oppinut jonkun tasoisesti rakkauden malliksi ns. "kylmää - kuumaa" - mallin, sellaisen jossa välillä tullaan oikein lähelle ja sitten taas mennään pois täysin saavuttamattomiin. Sitähän tämä nykyinen mieheni juuri tekee, hyvin äärimmäisellä tavalla.

Kuten ainakin kaikki vastaavaan suhteeseen jämähtäneet tietävät, niin miehellä on paljon erittäin hyviä hetkiä ja juuri ne minut tähän ovat koukuttaneet jäämään. Aina kun hän epäilee voivansa menettää minut, tai sitten ihan muuten vaan, muuttuu hän maailman rakastettavimmaksi puolisoksi joka rakastaa, palvoo ja ihailee minua kaikin mahdollisin tavoin. Ainakin niin kauan kun en pyydä mitään - minun tarpeeni ja toiveeni ovat miehelle vaikea asia, se on tullut jo selväksi.

Olen myös kertonut, että ihailua ja palvontaa en tarvitse, otan mieluummin vastaan ihan todellista elämää ja todellisia asioita, aidosti, rehdisti ja todesti kerrottuna. En tarvitse ketää "ylentämään" tai "kohottamaan" itseäni. Em. ilmaisut ovat mieheltä: hän sanoo, että jos hän nyt joskus mitätöi ja alentaa, niin kyllähän hän sen edestä minua "kohottaakin". ----- Ja tässäpä piilee juuri se ongelma, luulen: mies on omissa ajatuksissaan niin kaikkivoipainen, että hänellä on ilmeisesti omasta mielestään valta ylentää ja alentaa muita ihmisiä, ihan oman mielensä ja valintansa mukaan siten kuin se hänelle sopii. Se on mieheni elämänhallintalogiikka ja -kaava, ellen nyt ole täysin erehtynyt.

Miehen viesti on siis seuraava: a) ole nätisti ja kiltisti niin saat kehuja ylenmäärin, mutta b) jos erehdyt kärkeväksi, hankalaksi tai kerrot ihan mistä vaan arkisesta ongelmasta tai (mikä kaikista pahinta, olen huomannut) kerrot oikeista tunteistasi, tarpeistasi, toiveistasi tai kokemuksistasi vaikka ne eivät olisi aina hyviä ja täysin tyydytettyjä, niin sen tunnet kyllä nahoissasi siten, että seuraavaa kertaa ei saisi tulla.

Syy siihen, miksi tänne kirjoitin lienee se, että kaipasin ihan mitä tahansa kommentointia tilanteeseeni. Taisin se aloitusviestissäni sanoakin.

Tällaisessa tilanteessa on nimittäin niin eksyksissä jossakin sysimustassa ja pimeässä metsässä, jonne muut ihmiset eivät edes näe ja josta on turha huudella, sillä kukaan ei kuule. Siltä se tuntuu. Omat ajatukset ja tunteet täysin solmussa ja voimat olemattomissa. Yritän silti ajatella järkevästi ja ekan kerran elämässäni päätin kokeilla mitä siitä seuraa, kun tällaiselle palstalle kirjoittaa.

Minulla ei ole mitään vaateita tai odotuksia teille tähän ketjuun kirjoittaneille/kirjoittaville. Ihan jokaisen kommentin luen suurella mielenkiinnolla ja rakennan samalla uutta todellista totuutta pääni sisällä. Totuutta, jonka toivon johtavan minut eräänä kauniina tai myrskyisenä päivänä pois tästä ihmissuhteesta, kauas pois ihan toisenlaiseen elämään. Takaisin omaan elämääni.

Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille niille, jotka ovat jollain tasolla samanlaisessa tilanteessa kanssani tai haluavat muuten vain oppia elämästä, ihmisistä ja itsestään lisää iltalukemiseksi kaikkia Paula Salomaan ja Kimmo Takasen kirjoja. Niissä ei surkutella, että "voi voi, kylläpäs on kauheeta ja luonnehäiriöisen/narsistin/psykopaatin kanssahan nyt kaikki hajoaa eikä siihen mikään auta", vaan annetaan ihmiselle keinoja tajuta oma osuutensa koko sopassa ja ottaa vastuu omasta elämästään.

Olen sillä tiellä parhaillaan. Tai ainakin toivon kovasti olevani. Vielä reilu vuosi sitten ei olisi tullut mieleenikään avautua näistä asioista minnekään webbipalstoille, ajattelin vaan että kauheita erehdyksiä miehen puolelta ja just kohta se muuttuu takaisin normaaliksi & ihanaksi omaksi itsekseen taas.

Salomaan ja Takasen kirjojen lisäksi suosittelen yhtä lämpimästi myös sadun muotoon kirjoitettua Marcia Gradin kirjaa "Prinsessa joka uskoi satuihin". Kirja on satu juu, mutta paljon niitä lapsuuden satuja opettavampi ja uskomattoman paljon toivoa antava. Lapsuuden saduissahan se prisessa sai aina prinssinsä + puoli valtakuntaa ja sitten elettiin onnellisena loppuelämä (tai sitten ei, mutta satu päättyi aina siihen . Oikeassa elämässä on myös muita vaihtoehtoja, miljoona erilaista, ja lopulta omasta elämästään päättää aina vain se sitä omaa elämäänsä elävä ihminen itse.

----- Kaiken yllä sanomani olen siis tajunnut, jollakin tasolla, ja nyt odottelen että tajuamiseni muuttuu konkreettisiksi teoiksi. Teoiksi jotka minä itse teen, päätöksiksi joista minä itse vastaan. Jokainen neistä nimittäin vastaa omasta elämästään ja valinnoistaan täysin itse. Ihan kaikesta ja ihan koko kokonaisuudesta. -----

Elämäntiellä voi näköjään vaan osua kohdalle ihmisiä, jotka suistavat terveenkin ihmisen täysin jorpakkoon. Ja jorpakossa pysytään juuri niin kauan, kunnes ihmisen tajuntaan iskeytyy riittävän konkreettisena toteamus siitä, että tämä ei ole minun jorpakkoni, voin valita jotakin ihan muuta. Elämäni on muualla.

 

[jorpakosta ym.]

Nettiyhteyteni pätkii ja minulla on kiire liikuntatunnille. Mutta ehdin kirjoittaa muutaman minuutin ja voin palata asiaan myöhemmin.

Elämäsi on melko samantapaista kuin minulla sinun ikäisenä. Luin siihen aikaan paljon kirjoja ja luen vieläkin jonkin verran. Saduista olen aina pitänyt, mutta en perinteisistä. Ei minua tarvise kenenkään pelastaa. Pelastan itse itseni.

Törkeintä sinulla ap. on voida hyvin. Miehesi on mikä on ja maailmassa riittää kaistapäisiä tyyppejä.

Kun kirjoittaa avoimella nettifoorumilla ei koskaan tiedä kenen kanssa vaihtaa ajatuksiaan.

Olen joskus miettinyt karman lakia. Kerran eräs kirjojaan kauppaava mies selitti minulle asian.
Hän on viipynyt jossain munkkiluostarissa ja kirjoittanut siellä kirjan.

Uskon siihen, että kaikella on jokin tarkoitus. Aikoinaan viihdyin ellien kristallipallopalstalla.
Mutta älä hurahda noin vaikeassa elämäntilanteessa henkimaailman asioihin.
Pysy jalat tiukasti maan pinnalla ja selkiytä arkielämäsi.

Aloitin aamuni sitruunakakun leipomisella. Nyt menen jumppatunnille ja sitten jotai muuta kivaa.
En taatusti haluaisi elää vaikean miehen kanssa.

Elin huippuhankalaa elämää kauan sitten juopon liikemiehen ja kahden alaikäisen tyttären kanssa.
Olen selvittänyt pääni miksi roikuin vaikeassa suhteessa viimeiseen tappiin asti.

Nyt olen huolestunut Suomen taloustilanteesta. Kuuntelin äsken Iiro Viinasen haastattelun Radio Novalla.

Kun pää on näin skarppi niin harmittaa etten suunnannut energiaani oikeisiin asioihin.
Sitä minulle aikoinaan sanoin Pasilan naispoliisi, käräjäoikeuden naistuomari ja liuta muita ammattiauttajia. Mutta jos kirjoituksistani on ollut jotain apua elleille niin ei kaikki kouhotus mennyt hukkaan.

Elämästäni saisi jonkintasoisen kirjan tai elokuvan. Mutta ei ihminen hädässä niitä tarvitse.
Tarvisee vain hieman vertaistukea ja siihen netti on ollut hyvä konsti.

Nyt tämä reistaileva rakkine kiinni ja tanssitunnille. Aikoinaan harrastin liikuntaa enemmänkin.

 

[jo isoäiti]

Nyt täytyy muistaa, että ihmiskunnassa elää otuksia joilla ei ole aivokopassa piuhat ihan paikallaan. Näitten ihmisten oikkuja ja tekosia ei kannata kauhean kauan ihmetellä tai etsiä vikaa omasta itsestään. Siinä vain sairastuu itse niin kuin esimerkki tapauksessa on käynyt.

Olen itse eronnut liitosta jossa miehellä oli luonnevika, riippuvuus vieraista naisista, peleistä ja alkoholista. Koska tajusin, että hänellä ei ollut kaikki piuhat ihan kytkettynä oikein en koskaan riidellyt hänen kanssaan. Olisi tullut turpaan. Eronkin hoidin kierästi enkä syyllistänyt häntä erosta. Näin säilytimme asialliset välit lastemme takia ja nämä välit ovat pysyneet.

Tällaisen viallisen kytkennän omaavan ihmisen kanssa täytyy pelata hänen omaa peliään, että hänestä pääsee eroon ilman, että täytyy pelätä sitä, että oma turvallisuus kärsisi.

Kerro, että hän on ihana mies eikä hän ole ansainnut tällaista naista rinnalleen vaan hän ansaitsee parempaa, että haluat eron sen vuoksi. Syötä edellä mainitun kaltaista potaskaa jota hänen sairas mielensä suoltaa ulos. Kuulostaa kornilta ja epäoikeudenmukaiselta mutta se saattaa toimia.

Toivon todella, että oman itsesi takia lähdet suhteesta. Maailmassa on ihania naisia kunnioittavia normaaleja miehiäkin olemassa. Olen sen itse omakohtaisesti kokenut.