Onko lapsen syntymä ollut se maailman ihanin tapahtuma, että jo laitoksella olette olleet ihan haltioissanne?

Aika jännää tosiaan miten ihmiset on erilaisia.

Mulla ei ole vielä lapsia mutta alkaa yritys ensi kuussa. Kun siskoni sai lapsensa mä rakastin heitä välittömästi synnytyslaitoksella. Molempia. Ja rakastin heti. Ei olleet edes omia.

Tiedän että kun omat lapset syntyy olen ihan bimbo rakkaudesta.

Mulla rakkaus ja herkkyys on pinnassa että ei sitä säästellä.

Toisen siskon lapsen saaminen vähän jännittää sillä hän on kylmä tyyppi. Määräilevä,komenteleva ym. Ei edes käy katsomassa toisen siskon lapsia,eikä todellakaan tunne mitään rakkautta heitä kohtaan,lähinnä valittaa. Että sellasta.

 

Just käytiin poikakaverin pariskunta kavereiden luona joilla pieni vaavi syntynyt toukokuussa. Molemmat ovat vieläkin aika pihalla. Isä puhuu ettei tunne oikein yhteyttä ja äitikin on ihmeen kömpelö lapsen kanssa. Mäkin olin sata kertaa äidillisempi kuin äiti itse. Ja kun syötiin ja vauva itki otin lapsen reippaasi syliin ja söin samalla ja ne katto ihan ihmeissään. Vauva oli iloisena mukana. Vanhemmat oli vähän että ai noinkin voi tehdä. Äiti oli just valittanut ettei pysty tekee kotona mitään vauvan kanssa jne.

Mulla yritys päällä,ei vaan ole vielä tärpännyt. Ja uskon että laitoksella olen kyllä kyynelehtimässä. Sen vaan tietää.

 

Mulla ei ollut myöskään vauvan syntymän jälkeen mitään ääretöntä rakkauden tunnetta pikkuista kohtaan, enemmänkin vain hoivavietti. Sitten kun vauva oli noin 2-3 päivän ikäinen, niin sillon mulle tuli sellanen rakkauden tunne, ihmettelin että se on ollut mun mahassa ja nyt se sitten on siinä ja tapittaa mua, äitiään <3

Peesi tälle. Minulla oli synnytyksen jälkeen lähinnä vahva hoivaamistarve ja että saisin pidettyä tytön turvassa. Vaikka onhan se osaltaan sitä äidinrakkautta. Hemoglobiini oli matala synnytyksen jäljiltä ja olin hieman pöllämystynyt pari päivää. Kun sitten sairaalasta kolmen vuorokauden jälkeen päästiin pois, tunsin vasta kunnolla rakkautta lastani kohtaan. Nyt viisivuotias on niin rakas, ettei sitä voi sanoiksi pukea. :heart:

 

Kyllä! Lasta oli toivottu pitkään ja menettämisen pelko seurasi synnytykseen saakka. Olin pohtinut paljon myös sitä, että mitä jos minusta ei tunnukaan miltään vauvan synnyttyä. Olin tavallaan henkisesti valmistautunut siihen, kun olin niin paljon kuullut juttuja siitä, miten rakkaus syntyy vasta ajan kanssa. Etenkään kun en raskausaikana vielä uskaltanut, enkä osannut oikein luoda mitään suhdetta masussa olevaan. Olin vain raskaana, en tavallaan edes tajunnut, että sieltä ihan oikeasti voisi syntyä ihminen. Mutta siis kyllä, olin / olimme molemmat miehen kanssa aivan haltioissamme siitä sekunnista lähtien, kun lääkäri sanoi, että pää on pihalla. Ihan tulvahti se tunne.

 

Aika jännää tosiaan miten ihmiset on erilaisia.

Mulla ei ole vielä lapsia mutta alkaa yritys ensi kuussa. Kun siskoni sai lapsensa mä rakastin heitä välittömästi synnytyslaitoksella. Molempia. Ja rakastin heti. Ei olleet edes omia.

Tiedän että kun omat lapset syntyy olen ihan bimbo rakkaudesta.

Mulla rakkaus ja herkkyys on pinnassa että ei sitä säästellä.

Toisen siskon lapsen saaminen vähän jännittää sillä hän on kylmä tyyppi. Määräilevä,komenteleva ym. Ei edes käy katsomassa toisen siskon lapsia,eikä todellakaan tunne mitään rakkautta heitä kohtaan,lähinnä valittaa. Että sellasta.

toivottavasti näin on. Itsekin olen äärimmäisen herkkä ja lapsirakas. Kuvittelin rakastavani lastani oitis ja varauksetta. Mut niin ei käynytkään. Alkuun päällimmäinen tunne oli huoli, väsymys ja olin ihan sumussa hormoneista. Rakkaus tuli päälle vasta kotona viikkojen ja kuukausien kuluessa. Hormonit on ihmeellisiä asioita! Nyt odotan toista ja en todellakaan säikähdä sitä jos rakkaus ei sytykään heti.

 

Itse synnytys oli mahtava kokemus ja sain siitä paljon voimia, mutta sitä tulosta en alussa osannut rakastaa. Tyttö tuntui olevan vielä osa minua. Päivä päivältä kuitenkin tunteet kehittyivät ja nykyään meinaan joka päivä pakahtua rakkaudesta pikkuiseen :heart: Siinä alussa en osannut tai halunnut olla tytöstä fyysisesti erossa ja oli ihan hoitaa häntä, imettää ja kantaa, mutta en mieltänyt häntä heti erilliseksi ihmiseksi.

 

Jännää, että heti valtavaa rakkautta tunteneet kokevat itsensä "onnekkaiksi". Minäkin nimittäin koen itseni erittäin onnekkaaksi, koska saan olla poikani äiti. Tätä onnekkuuden tunnetta ei yhtään vähennä se, että aluksi olin melko pihalla ja valtava rakkauden tunne kehittyi vasta kotona.

 

Mulla oli molemmat synnytykset senverran kovaa menoa etten osaa ajatella niitä maailman ihanimpana hetkenä. Esikon tulo maailmaan oli senverta karu tapahtuma etten viitti sitä tässä edes ruotia tai menee koko päivä, ja toinen tuli myös erittäin kipeesti ulos ja teki taas semmosta jälkee että ei naurattanu.
Silloin kun on kokenut kovia ja kroppa on aivan risa niin ei jaksa ja kykene heti lillumaan rakkauden pilvissä. Niin yksinkertaista ja selvää.
Rakastin molempia jo mahassa todella paljon mutta kyllähän se varsinainen rakastuminen ja tutustuminen tapahtuu vasta kun näkee sen persoonan ja alkaa tuntemaan sitä.
Toki rakastin lapsiani heti kun syntyivät ja olisin tehnyt nitä vain että niillä on hyvä olla ja turvaa mutta en tod vellonut heti euforisessa tilassa.
Jotka siihen kykenee, hyvä niille. Heillä ei ole synnytykset olleet sitten kovin rankkoja tapahtumia vaan ihan tavallisia synnytyksiä ja hyvä että on. Niinhän se pitäis olla muttei kaikilla ole.
Nämä asiat tietää kun kokee.

 

Kyllä vauva oli kovin söpöläinen ja hänestä kovasti olin heti alusta alkaen huolissani ja kiinnostunut (äidinrakkautta?) mutta kyllä hän osasi olla erittäni vaativa ja itsekäs vaatimuksineen. Kova huuto alkoi heti kotiin päästyämme ja hiljaista oli vain oikeastaa silloin kun vauva nukkui tai söi pätkittäin. En olis ikinä arvaanut miten vaativaa ja mehut vievää on hoitaa pientä vauvaa.
Nykyään rakastan ehkä paljon enemmän, kolme vuotta on jo kulunut ja yöllä saadaan jo nukkuakin

 

Itse synnytys oli mahtava kokemus ja sain siitä paljon voimia, mutta sitä tulosta en alussa osannut rakastaa. Tyttö tuntui olevan vielä osa minua. Päivä päivältä kuitenkin tunteet kehittyivät ja nykyään meinaan joka päivä pakahtua rakkaudesta pikkuiseen :heart: Siinä alussa en osannut tai halunnut olla tytöstä fyysisesti erossa ja oli ihan hoitaa häntä, imettää ja kantaa, mutta en mieltänyt häntä heti erilliseksi ihmiseksi.

Mulla oli vähän samanlainen tunne, että tuli ihan automaattisesti halu hoitaa ja suojella, mutta tuntui että tähän nyyttiin täytyy vielä tutustua pitkä aikaa. Ja menikin hetki ennen kuin tunsin itseni äidiksi ja tunnistin sen ihan oikean rakkauden sieltä muiden tunteiden joukosta.