Onko lapsen syntymä ollut se maailman ihanin tapahtuma, että jo laitoksella olette olleet ihan haltioissanne?

Mulle ei. Se synnytys on jotain ihan kamalaa ja sitten päädyttiin sektioon joka oli minulle itselleni helpotus, tiesin että tää loppuu kohta. Ekan kerran kun lapsen näin, niin ei mulla mitään tunteita ollut, katselin pari päivää sitä lasta ja ajattelin, että pitäisikö mun nyt olla kamalan onnellinen, kun ei oikein tuntunut miltään. Mä tosin olen aina ollut järki-ihminen, jolla ei suuret tunteet heilahtele.

Lapsen kasvaessa tuohon kyllä kiintyy enemmän ja enemmän.

 

No ei ollut heti mitään wow-tunteita. Mulla kans sektio, enkä oikein voinut uskoa että se nyytti siellä oli mun lapseni, kun vihdoin 4h päästä hänet näin.

Isommat tunteet heräsivät vasta ajan kanssa. Nyt (lapsi 1,5-v) huomaa kuinka päivä päivältä rakastaa enemmän :heart:

 

Oli se. Siitä huolimatta että kesti kauan,meni mönkään ja päädyttiin leikkuriin. Se ruttunaama siinä rinnalla vei heti mennessään.

 

No hyvä, että olet alkanut kiintyä lapseen, jokaisella on omat tapansa ja tunteensa kuka niistä voi sanoa mikä on oikein tai väärin ja kenelle.

Minulle on varsinkin toinen synnytys ollu kanssa aika kamala, mutta olen ollut todella liikuttunut saatuani lapsen syliini kummallakin kerralla. Esikoisen kohdalla oli kyllä alussa varsinkin kotiin päästyä käsittämätön paniikin tunne, että minä olen oikeasti viimekädessä vastuussa tuosta toisesta elämästä, mutta meni ohi miehen tuella.

 

Kyllä, sitä tunnelmaa siellä synnyttäneiden osastolla ei voi sanoin kuvailla <3 4 kertaa kokenut ja meidän lapsiluku täynnä nyt mutta haikeudella ajattelen

 

Rakkaus on kasvanut vasta ajan myötä! Toki vauvakin hellytti vähän, mutta ei kannata huolestua, jossei se heti sydäntä vie. Synnytystapakin vaikuttaa, vaikka ikävä myöntää. Mullakin eka oli sektio ja kakkonen syntyi nopeasti alateitse ja silloin jo itse synnytys oli riemullinen tapahtuma.

 

Mä olin niin sekaisin laitoksella, etten osannut olla oikein millään mielellä =) Nyt kun lapsi on kaksivuotias, on hän maailman tärkein asia maailmassa. Pikkuvauvana häneen vasta tutustui ja rakastui.

 

ei, synnytys oli aivan kamala, minä kipeä sen jälkeen viikkoja ja lapsi sairaalassa täynnä piuhoja ja letkuja.
En minä muista paljoakaan lapsen ensimmäisestä elinvuodesta mutta sen muistan että se ei ollut ihanaa.

 

Kyllä molemmat synnytyikset on olleet maailman ihanimmat tapahtumat. Esikoisen kohdalla tosin sitä oli silti aika "hämmentynyt" varmaan pari-kolme ekaa kuukautta, että mihin sitä on lusikkansa lyönyt.

 

no omistani olen ollu aina enemmän tai vähemmän haltioissani, ja kyllä se siltä kuulostaa, että suurin osa kavereistakin on ollu, kun vauvan synnyttyä ne soittelee niitä "tää on nii-in sulonen ja ihana..."puheluita, joita nyt on vaikee ymmärtää, kun omat lapset jo isoja, eikä todellakaan minkäänsortin vauvakuumetta pukkaa!

 

Ei ollut. Lähinnä olin ihan pöllämystynyt, ja todella kipeä alapää haittasi onnen tunteita ensimmäiset pari viikkoa. Niin tai kyllä häntä katselin tosi usein kun hän nukkui, ja mietin, miten kaunis voikaan vauva olla. Mutta kyllä siihen liittyi paljon väsymystä, osaamattomuuden tunnetta ja kipua.

En kyllä koskaan olettanutkaan, että niin pitäisi välttämättä olla, enkä ottanut mitään paineita siitä, että pitäisi olla jotenkin ylionnellinen.

Lapseen rakastun päivä päivältä enemmän, nyt täytti 2 vuotta ja vieläkin vaan se rakkaus kasvaa. :heart:

 

No just se, että en saanut lasta heti luokseni. Vasta heräämön jälkeen edes näin hänet kunnolla.

Toivon että tuleva vauva syntyisi alakautta ja nämä tunteet pääsisivät heräämään heti

 

No ei todellakaan, lähinnä olin järkyttynyt koko synnytyksestä ja meni lähes vuosi että oikeasti voin sanoa rakastavani esikoista. Tosin tähän varmasti liittyy synnytyksen jälkeinen masennuskin. Nyt toisen syntymä oli jo paljon miellyttävämpi kokemus, mutta ei kuitenkaan sellain wow-elämys tai edes mitenkään erikoisen ihanaa. Mutta toiseen rakastuminen on kyllä käynyt pikavauhtia.

 

mulla on kaks synnytystä takana ja varsinkin ekan kanssa muistan kuinka istuin yksin huoneessa osastolla heti synnytyksen jälkeen ja tuijotin vauvaa ja olin ihan oikeesti että jaaha, mikä tässä nyt on niiiin hienoa. En ole kummassakaan synnytyksessä itkenyt tmv, se on se synnytys kamalaa tuskaa ja sen jälkeen on nyytti joka vaan on.

Eli en todellakaan ole kokenut mitään WOW-elämystä. Se on sitten tullut ihan ajan kanssa.

 

Mä lähinnä ihmettelin. Ihmetyksestä olin ymmyrkäisenä, en niinkään onnesta. Synnytys oli niin pitkä ja vaikea (käytännössä 2,5 vrk, päättyi sektioon), että kesti ihan jokusen hetken tajuta, että se helvetti on ohi ja selvittiin molemmat (+mies) elävänä joskaan ei kolhuitta siitä koettelemuksesta.

Suunnaton rakkaus tuli sitten ajan kanssa. Muistan, että pojan ollessa parikuinen kaiketi yhtäkkiä tajusin, että hei, tämä on oikeasti mun, eikä vaan hoidossa. Kukaan ei hae sitä pois ja on kokonaan mun vastuulla, miten se selviää elämään... se oli huikea, totaalinen tunne, johon sekoittui onnen lisäksi vastuuseen liittyvää pelkoakin.

Mutta näistähän ei saa ääneen puhua, äitiyden pitää tuntua vain ja ainoastaan auvoisalta ensiminuutista lähtien.

 

Eka synnytys oli kova kokemus ja vei minut pariksi päiväksi vuoteeseen. En voinut hoitaa vauvaa, kun en saanut itseäni edes veskiin. Pikkuhiljaa tulivat tunteet ja ne vaan vahvistuu ajanmyötä (nti 10v). Toinen ja kolmas synnytys helpompia ja heti olen ollut myyty. Uni ei ole maittanut ja olen vaan istunut/maannut ja ihastellut niitä nykeröneniä.

 

Rakkaus on kasvanut vasta ajan myötä! Toki vauvakin hellytti vähän, mutta ei kannata huolestua, jossei se heti sydäntä vie. Synnytystapakin vaikuttaa, vaikka ikävä myöntää. Mullakin eka oli sektio ja kakkonen syntyi nopeasti alateitse ja silloin jo itse synnytys oli riemullinen tapahtuma.

Eihän siihen tosiaan mitään tiettyä kaavaa ja aikaa ole. kukin kokee omalla laillaan ja ajallaan.

 

Oli se vaikkei kaikki mennyt ihan niin kuin olisi unelmoinut. Esikoisesta jouduttiin yllättäin kiireelliseen sektioon ja seuraavana päivänä kuultiin lapsen kehitysvammaepäily. Siltikin - tai ehkä juuri siksi? - nuo sairaalassa vietetyt päivät herättivät niin suuria tunteita ja isointa rakkautta ja suoejelunhalua mitä olisin kuvitellut ikinä pystyväni tuntemaan.

Kuopuksen kohdalla mentiin vähemmän värikkäissä merkeissä ja lähtökohtaisesti väsyneempinä (pieni esikoinen myös hoidettavana) eikä tunteet silloin olleet yhtä voimakkaat, mutta silti rakastuin vauvaan heti ja koin sen omakseni. Siis heti kun selvisin siitä ihmetyksestä miten kummassa vastasyntynyt voi olla noin iso...

 

ei tosiaan. Olin ihan sekaisin ja tunteet lasta kohtaan oli kamalan ristiriitaiset. Rakkaus syntyi viikkojen ja kuukausien myötä.

 

Esikoisen synnyttyä olin sairaalassaoloni ajan jotenkin ihan pihalla. Synnytyksen rajuus hirvitti jälkeenpäin, olin heikossa hapessa menetettyäni paljon verta ja hormonit hyrräsivät järkyttävällä tavalla. Vauva oli lisäksi hyvin itkuinen salista asti ja koliikkihuutoa kesti lähes 3 kk:n ikään asti :| Kaikesta henkisestä sekamelskasta huolimatta tunsin myös voimakasta rakkautta ja ihastusta pieneen ihmiseeni ja koin valtavaa tarvetta suojella häntä.

Kuopuksen synnytys oli tavallaan rajumpi ja kipeämpi kokemus, mutta fiilikset olivat paljon seesteisemmät kuin esikoisen kohdalla. Ihastelin pyöreäsilmäistä vauvaa ja olin jotenkin eteerisissä tunnelmissa

 

No ei tosiaan ollut, kesti kuukausia ennen kuin todella kiinnyin lapseeni ja aloin rakastamaan häntä. Nyt 1v8kk ja koko tunneskaala käytössä.

 

mulla on kaks synnytystä takana ja varsinkin ekan kanssa muistan kuinka istuin yksin huoneessa osastolla heti synnytyksen jälkeen ja tuijotin vauvaa ja olin ihan oikeesti että jaaha, mikä tässä nyt on niiiin hienoa. En ole kummassakaan synnytyksessä itkenyt tmv, se on se synnytys kamalaa tuskaa ja sen jälkeen on nyytti joka vaan on.

Eli en todellakaan ole kokenut mitään WOW-elämystä. Se on sitten tullut ihan ajan kanssa.

Veit sanat suustani...paitsi että yhden tytön äiti olen..
ja tosiaan, vei varmaan pari kuukautta rakastua ja tutustua pieneen, aluksi se vaan oli semmonen ja sitä piti syöttää ja hoitaa.

 

Kyllä oli. Kun esikoinen syntyi, en ollut itsekään uskoa, kuinka nopaesti hyvin voimakas äidinrakkaus syttyi. Jos ei nyt ihan synnytyshetkellä niin ihan parissa tunissa. Vaikka yleensä en ole edes mikään vauvaihminen. Kakkosen ja kolmosen kohdalla tunne ei heti laitoksella ollut ehkä aivan yhtä voimakas, mutta aivan yhtä paljon noitakin kahta nyt rakastan

 

Minulla on takana kaksi ihanaa synnytystä, mutta esikoiseen en hullaantunut heti - meni varmaan parisen kuukautta ennen kuin kypsyin rakastamaan vauvaa täysillä, sitä ennen elin vain jossain synnytyksen jälkeisessä huumassa. Minulla se wow-tunne liittyi lähinnä omaan suoriutumiseen eli siihen, että olin synnyttänyt vauvan. Nyt toisen lapsen vasta saaneena huomaan, että rakkaus vauvaan syttyi samantien - mekanismi ikään kuin oli jo olemassa ja kytkeytyi päälle! Molemmat tytöt äärimmäisen rakkaita :heart:

 

Lapsiraukat, jos edes äiti ei rakasta alusta asti. En voi käsittää. Sitä lastahan pitäisi rakastaa jo kun se on mahassa, eikä se kovin yhtäkkinen tapahtuma ole jos 9kk ollaan raskaana ja valmistaudutaan. Ja sitten ihmetellään kun lapset voivat pahoin jos oma äitikin joutuu opettelemaan rakastamista.