Onko koskaan tehnyt mieli ravistaa vauvaa?

Esikoinen valvotti ensimmäiset elinvuotensa (asperger, ehkä jotain tekemistä asian kanssa..). Elin sen ajan alituisessa univelassa, kävin töissä, tein kotityöt, valvoin yöt, heräsin taas aamulla töihin unenpöperössä. Muistan, että kun lapsella oli 1.ikävuoden täytyttyä aivan hirveä vaihe, olisin monta kertaa tahtonut jättää lapsen niille sijoilleen ja häipyä. Lyödä oven kiinni perässä ja painua niin kauas, ettei kukaan löytäisi, halusin hypätä sillalta jäiseen jokeen, loikata ensimmäisen rekan alle... olin niin totaalisen väsynyt, että teki mieli kuolla pois.

Tekikö mieli ravistaa lasta? En muista, että kertaakaan tuona aikana olisi tehnyt mieli ravistaa tai satuttaa lasta millään tavalla, mutta kyllä teki mieli jättää lapsi ja totaalinen uupumus oli sitä luokkaa, että teki mieli itse kuolla pois. Mutta hyvähän tuosta tuli. Ihana suorastaan :heart:

 

No mielessä kyllä kävi ja muitakin ajatuksia sillon mustimpina aikoina. Mutta koskaan en mitään tehny hänelle. Ei ollu sellanen tyytyväinen ja silleen vaan vaativa ja vähäuninen. Huus ja valvoi. Äideillä on ja saa olla tunteet ja ne rehelliset ajatuset, mutta se raja menee siinä että niitä ei toteuta. Jos, niin ollaan pahemmassa jamassa kun normiväsyny.

 

[QUOTE="harmaa";29464292]On tehnyt. Yön pitkinä tunteina teki mieli heittää vauva pihalle huutamaan tai vaikka seinään, ihan sama. Kunhan olisi ollut hiljaa.
En sitä koskaan tehnyt, tietenkään. Ajatuksesta on valtavan pitkä matka tekoon. Annoin itselleni luvan haluta tehdä vaikka mitä, se ei lasta vahingoita.
Hengissä on molemmat lapset vieläkin ja hyvinvoiviakin, onnellisia pieniä ihmisiä. Enkä suostu häpeämään tolkuttoman valvomisen aiheuttamia vuosien takaisia ajatuksiani.[/QUOTE]

samanlaisia tunteita koliikki esikoisen kanssa...onneksi kolme seuraava on oleet helpompia tapauksia

 

Ei ikinä, mutta minulla ei ole kokemusta koliikkivauvasta tai muuten ns. hankalasta tapauksesta.

 

Tuo vauva on vasta 4,5kk enkä oikeastaan muista. Väittäisin että ei ole koskaan käynyt mielessä, lähinnä mielessä kävi se että tapan kohta itteni. Koliikki oli ensimmäiset 3kk ja vauva itki yötä päivää. Siihen vielä päälle refluksi ja edelleen itketään toisinaan. Mutta en kyllä muista että olisin halunnut satuttaa vauvaa. Uhkasin vaan miehelle tappavani kohta itteni jos hän ei auta.. Onneksi nuo ajat ovat ohi, tuntuu jo pelkästään nuo ajatukset pahalta..

 

<a href="www.fi">l</a>

 

Google

 

Ei ole tullut kyllä mieleenkään koskaan satuttaa omia lapsia. Mutta esikoisen koliikin ollessa kivasti päällä tuli pari kertaa väsyneenä huudettua takas, että turpa kiinni. En ole siitä ylpeä, mutta enpä kyllä osaa hävetäkään. Onneksi mies oli talossa ja jatkoi kun huomasi, että mulla ei voimat riitä.

 

Mun on helppo sanoa, että ei ole tehnyt mieli ravistaa, koska mulla on helppo vauva.

Mutta sen verran tämäkin on huutanut, että samalla tavalla, kuin muutama muukin on kirjoittanut ketjuun, tajuan, että joku saattaa niin tehdä, jos on todella itkuinen lapsi, ja tilanne kärjistyy. Minunkin on todella edes vaikea ajatella/hyväksyä mitään lapsiin kohdistuvaa satuttamista, mutta mielestäni se ei liity nyt kysymykseen, ajatus teosta ei ole sama kuin teko.

Koliikki ym. Vaativien/suuritarpeisten vauvojen vanhemmille ihan valtavasti jaksamista, ja tosiaankin, pyytäkää sitä apua, ennenkuin tilanne kärjistyy!

 

Ei. Mutta synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastaneena ymmärrän oikein hyvin tollasiakin tunteita. Ja en siis tarkoita, et pitäisi varsinaisesti kärsiä sjm:stä tunteakseen noin. Joskus teki mieli lahjoittaa vauva ensimmäiselle vastaantulijalle ulkona.

 

On tehnyt koliikkikaksosten kanssa. Ihana exäni ei pitänyt silti isyyslomaansa silloin, kun olisimme häntä tarvinnut

 

Voin kyllä myöntää, että olen "huutanut" turpa kiinni.

 

On kokemusta lähellä piti -tilanteesta. Ei ollu ihan keskivertovauva eikä apua tai ymmärrystä herunu kotiovien ulkopuolella mistään. En hyväksy missään nimessä ravistelua tai muutakaan pahoinpitelyä tai ruumiillista kuritusta, mutta ymmärrän kyllä tilanteen miten siihen tahtomattaan voi joutua vaikka kaikkensa antaa.

 

[QUOTE="Ken guru";29464584]
Ja vielä
Että kyllähän mua siis ärsyttää joskus vauvan jatkuva itku ja se ettei nuku kun liikkeessä jne. Viimeksi eilen illalla ärsytti isostikin kun tuo 1 v on niin vaikea laittaa nukkumaan ja nukahtaa lopulta niin myöhään ettei itselle jää yhtään omaa aikaa.
[/QUOTE]


Niin sä turhaudut ja avaudut tuosta. kerro se 2, 3-6:kk:lla joka ilta tahi päivä joka päivä putkeen...
siihen vielä puoliso reissus tai yh.

 

Ei tosissaan, mutta jollain tavalla ymmärsin kans miten joku niin epätoivoiseen tekoon päätyy.

Mä otin vauvan tiukasti syliin ja pompin tasajalkaa.

 

mieli, enkä ole ravistellut, esitän sinulle vasta kysymyksen: Tekeekö sinun mieli ravistella vastaantulevia ihmsiä?

"Tekee mieli" on kyllä niin väärä kuvaus tässä yhteydessä. Vain sadistin tekee mieli satuttaa ketään. Mutta "ahdistuneena/tuskastuneena/epätoivoisena ajatellut ravistavasi" kuvannee ennemmin tilannetta, jossa vauvan itku vie ajatukset siihen pisteeseen, että miettii vain millä sen saisi loppumaan.

Vauvan itkunhan kuuluukin vaikuttaa ainakin äitiin syvästi, jotta vauva saa vastakaikua. Joten ymmärrän, jos äärimmäinen itku ja äidin väsymys kohdatessaan saa ajattelemaan epätoivoisiakin tekoja. En ymmärrä, jos ne lähtee toteuttamaan. Ajatus teosta on kuitenkin eri asia kuin suunnitelma tekemisestä saati teko. Itselläni se ajatus oli lähinnä valaiseva ymmärrys, miksi joku saattaisi ravistelua kokeilla itkun hiljentämiseen.

Yhdelle tulee mieleen ravistaminen, toiselle raivoaminen, kolmannelle hylkääminen/pakeneminen (jättää vauvan yksin itkunsa kanssa). Jos ei tilannetta enää kestä, niin toki tuo viimeinen on pienin paha. Onneksi minulla on mies, joka hoitaa tasapuolisesti eikä ole itkulle niin yliherkkä. Ikävin tilanne monella kirjoittajalla, joka jää yksin koliikkilapsensa kanssa selviämään.

 

[QUOTE="pirkko";29464830] Google [/QUOTE]

Asia selvä.

 

Njaa ei oo ainnu pahoinpitely käydä mielessä, mutta oon ajatuksissani saattanu ajatella et "oo jo saatana hiljaa", enkä nyt tiedä onko tuo nyt hyvä juttu, mutta ravistaminen ei oo käyny mielessä.

 

Ei ole tehnyt mieli. Tosin näistä neljästä kolme on ollut helppoja (=tavallisia?) vauvoja ja yksi vain todella vaativa.

Jos nyt olisi noin vaativa vauva niin ehkä tulisi mieleenkin, näin jälkeenpäin kun on enää vaikea käsittää miten tuosta ajasta tuli selvittyä ja vielä niin hyvin. Tällä hetkellä ei enää olisi samanlaisia voimavaroja käytössä.

Mutta se huutava vauva oli ainoa kenen kanssa itkin ja miehen kotiin tullessa/herätessä saatoin ekana työntää vauvan hänen syliinsä ja sanoa että nyt mun on ihan pakko päästä yksin lenkille tms.