Onko kenenkään vauvalel raivoava mies pystynyt tekemään parannusta?

[ap]

voi muuttua.
mun mies oli todella herkkä suuttumaan sillon ku esikko oli vauva....keskusteltu ollaa vain näin perheen kesken,ja kyllä minä huomauttelin miehelle miten voisi hoitaa asian tyylikkäämmin.
joillain miehillä kestää isäksi kasvu vähän pitempään ja silloin olisi hyvä saada vaimolta vähän neuvoja ja tukea....ja ihan auttaa noissa tilanteissa jotka tuntuvat olevan vaikeita.
mun miehestä on kasvanut oivallinen isä millä on yllättävän paljon maltillisuutta,nyt kun hän tietää miten käsitellä tiettyjä tilanteita.

mutta en nyt sano että kaikki siihen pystyy,riippuu vähän miehen omasta halustakin....

Miten pystyit tukemaan raivoavaa miestä? Tiedän, että isäksi kasvamisen prosessi on ollut ja on vaikea, mutta on vaikea tukea agressivistä miestä. Jos toinen sanoisi, että "minä en hallitse tilannetta" niin olisi helpompi puhua ja lähestyä.

pistän miehen ulos tupakalla tai muualle omiin oloihin rauhoittumaan.sitten kun tilanne on tasaantunut ja mies valmis kuuntelemaan niin silloin voi hyvin kertoa miehelle miten olisi hoitanut asian paremmin.jos on yliherkkä mies ja ei haluu kuunnella nii keskustelkaa iltaseksin jälkeen,se onnistuu aina.
mies ei tunnusta tai tunnista tilannetta milloin ei hallitse raivoaan,muutakun ehkä vasta jälkeenpäin.
aihetta voi vähän kierrellä ja kaarrellakkin,keskustelkaa joskus vaikka toiveista,esim:mitä toivotte lapsenne muistavan lapsuudestaan,rakastavaa perhettä vai tiukkaa kuria ja huutamista?

kekselijäisyyttä tämä vaatii,mutta tiesin aina että miehestäni on isäksi....enhän muuten hänen kanssaan lapsia olisi halunnut....

Kuulostaa aikalailla meidän tilanteelta. Miehessä on paljon hyvää ja on hoitanut lasta paljon hyvinkin. Olen yrittänyt näitä "otan asiat saunan lauteilla vaivihkaa esille" -tyyppisiä ratkaisuja. Saattaa toimia hetken. Eniten on auttanut se, että olen uhannut lähteä.

 

[ap]

Ihan lapsen turvallisuuden vuoksi hakeutuisin perheterapiaan. Kuulostaa siltä, että vakavien keskustelujen paikka olisi.

Ollaan jo jonossa. Olisin vain kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia.

Mä ite saatan olla tollanen suuttuessani. Ja olen suuttunut pienellekin vauvalle. Ja mulla on ongelma, vihan hallinnassa aika isoja puutteita. Olen hakenut apua ja toivottavasti vihan hallintani paranee..

Ppydätkö jälkeenpäin anteeksi? Kaduttaako sinua heti tilanteen jälkeen? Vai onko asiasta huomauttanut joku ulkopuolinen?

Pyydän anteeksi, mutta siinä voi mennä aikaa. Ja ulkopuoliset ovat huomautelleet käytöksestäni. Ymmärrän sen itsekin miten tyhmää ja lapsellista se on mutta en ole vielä oppinut uusia käyttäytymismalleja. Viha leimahtaa niin yhtäkkiä että en edes kerkeä ajatella sitä. Sanat vaan syöksähtää suusta.

Oletko jo tavannut terapeuttia yms? Tarkoitan, että oletko kokenut että siitä voisi olla apua?

Olen kerran ehtinyt käydä. Ja ei nyt ihan vielä mitään apua ole tullut mutta olen toiveikas. Mulla on myös masennusta taustalla. Ja munkin kotiolot ovat aika järkyttävät. Isäni oli jonkin sortin raivohullu.

Kiitos asiallisista kommenteistasi. Toivottavasti tilanne helpottaa! Todella hienoa, että pystyt myöntämään tilanteen. Paljon tsemppiä matkaan :wave:

 

[vieras]

Entä jos äiti käyttäytyy lasta kohtaan tuolla tavoin? Mitä silloin pitäisi tehdä?

Minä olen äiti ja käyttäydyn noin. Olen hakenut apua.

Millaista apua olet siis hakenut? ja mitä kautta lähdit apua hakemaan?

 

[vieras]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

 

[ap]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

Lähdöllä uhkaaminen on aina viimeinen keino. Ja se on ollut käytössä. Nimenomaan siksi, että lapsen hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Nyt mies on suostunut parisuhdekeskusteluun mihin ei aiemmin ole ollut suostuvainen.

Ja olen itse aika epäileväinen, että tietyts asiat voivat muuttua. Toisaalta elämä on yllättänyt ennenkin sillä, että se ei ole aina niin mustavalkoista.

 

[mamma]

totta turiset ap!
olen uhannut lähteä lapsen kanssa jos hän ei kuuntele ja yritä käyttää hyväkseen neuvojani.
vähitellen on rauhoittunut,se ei ole mikään yhden yön prosessi.
vuosien varrella on mies rauhoittunut,ja nyt kuopuksen taaperoiässä mies ei hermostu mistään....mäki hermostun useemmin.
se on koko perheelle iso kasvun paikka kun ensimmäinen lapsi syntyy,jos on hyvä liitto ennestään niin olen sitä mieltä että kyllä kaikesta voi selvitä yhdessä myös lapsen tulosta perheeseen.
yhdessä nyt jaatte rakkautta toisillenne ja jutelkaa ilman syyllistämistä,yksi päivä kerrallaan.
meillä oli kyllä niin ,kun esikko oli pieni niin en jättänyt miestä koskaan yksin lapsen kanssa....tiesin ettei hän hallitse tilanteita ja varsinkin pieni epävarmuuskin laukaisee raivon.vähitellen ollaan opeteltu yhdessä.jos koko perhe on kotona ni me syödään kaikki ateriat yhdessä,aamupalasta iltapalaan.siinähän mies oppii siinä sivussa ruokailutilanteet.vaipanvaihdon suoritin aina siellä missä mieskin oli,näki väkisinkin miten sekin asia tapahtuu.
toivottavasti onnistut miehen kasvattamisessa,se on vaikeempaa kuin lapsen kasvattaminen.
mies jäi ensimmäistä kertaa lapsen kanssa yksin koko päiväksi esikon ollessa 2v,mutta itsekkin olin hoitovapaalla niin kauvan ettei se haitannut.

 

[ap]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

Siis muiden huono käytös ei todellakaan ole puolustus tai oikeutus! Ajattelin vain, että koska sitä näkee niin siitä saisi keskustelua aikaiseksi.

 

[vieras]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

En mä tarkoittanutkaan, että se olisi puolustus miehelle. Mutta mietin vaan sitä, että jos äiti käyttäytyy lasta kohti noin, niin pitäisikö silloin erota ja lapset jää miehelle?

Taustalla voi olla monia asioita vaikuttamassa käytökseen, esim. masennus.

 

[ap]

totta turiset ap!
olen uhannut lähteä lapsen kanssa jos hän ei kuuntele ja yritä käyttää hyväkseen neuvojani.
vähitellen on rauhoittunut,se ei ole mikään yhden yön prosessi.
vuosien varrella on mies rauhoittunut,ja nyt kuopuksen taaperoiässä mies ei hermostu mistään....mäki hermostun useemmin.
se on koko perheelle iso kasvun paikka kun ensimmäinen lapsi syntyy,jos on hyvä liitto ennestään niin olen sitä mieltä että kyllä kaikesta voi selvitä yhdessä myös lapsen tulosta perheeseen.
yhdessä nyt jaatte rakkautta toisillenne ja jutelkaa ilman syyllistämistä,yksi päivä kerrallaan.
meillä oli kyllä niin ,kun esikko oli pieni niin en jättänyt miestä koskaan yksin lapsen kanssa....tiesin ettei hän hallitse tilanteita ja varsinkin pieni epävarmuuskin laukaisee raivon.vähitellen ollaan opeteltu yhdessä.jos koko perhe on kotona ni me syödään kaikki ateriat yhdessä,aamupalasta iltapalaan.siinähän mies oppii siinä sivussa ruokailutilanteet.vaipanvaihdon suoritin aina siellä missä mieskin oli,näki väkisinkin miten sekin asia tapahtuu.
toivottavasti onnistut miehen kasvattamisessa,se on vaikeempaa kuin lapsen kasvattaminen.
mies jäi ensimmäistä kertaa lapsen kanssa yksin koko päiväksi esikon ollessa 2v,mutta itsekkin olin hoitovapaalla niin kauvan ettei se haitannut.

Olen tenhyt samaa. Jos oli pakko saada tauko lapsenhoitoon niin soitin ulkopuolista apua. En jättänyt miehelle. Kiitos rohkaisustasi. Haluaisin uskoa, että hyvät puolet veisivät voiton tässä tilanteessa.

 

[äkkipika]

p: täällä kohtalotoveri, itsekin olen miettinyt että apua olisi ehken hommattava. Vihanhallinnassa ongelmia ja lisäksi olen jonkinlainen täydellisyyden tavoittelija. Huono yhdistelmä.
AP: tavallaan siis ymmärrän miestäsi, mutta väärin tekee tuossa tilanteessa kuten minäkin. Mutta se turhauttaa kun haluaa että toisella hyvä olo (esim. söisi tarpeeksi) mutta homma ei onnistu niinkuin suunnitteli.

 

[ap]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

En mä tarkoittanutkaan, että se olisi puolustus miehelle. Mutta mietin vaan sitä, että jos äiti käyttäytyy lasta kohti noin, niin pitäisikö silloin erota ja lapset jää miehelle?

Taustalla voi olla monia asioita vaikuttamassa käytökseen, esim. masennus.

Vähän huonokin vanhempi on lapselle parempi kuin ei äitiä tai isää lainkaan. Aika usein lapselle voi selittää asioita. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyn lapselle kiroilun. Mutta jos äiti on kyvytön niin silloin ilmanmuuta lapsi isälle. Tässä asiassa on vaikea vetää "kyvyttömyyden rajaa".

Luulen, että omalla miehellänikin on masennusta yms taustalla. Onhan se tutkittu juttu, että dopamiinin eritys aihetuuttaa impulsiivisuutta. Ja serotoniini-dopamiini on tärkeä tekijä masennuksen takana.

 

[mamma]

totta turiset ap!
olen uhannut lähteä lapsen kanssa jos hän ei kuuntele ja yritä käyttää hyväkseen neuvojani.
vähitellen on rauhoittunut,se ei ole mikään yhden yön prosessi.
vuosien varrella on mies rauhoittunut,ja nyt kuopuksen taaperoiässä mies ei hermostu mistään....mäki hermostun useemmin.
se on koko perheelle iso kasvun paikka kun ensimmäinen lapsi syntyy,jos on hyvä liitto ennestään niin olen sitä mieltä että kyllä kaikesta voi selvitä yhdessä myös lapsen tulosta perheeseen.
yhdessä nyt jaatte rakkautta toisillenne ja jutelkaa ilman syyllistämistä,yksi päivä kerrallaan.
meillä oli kyllä niin ,kun esikko oli pieni niin en jättänyt miestä koskaan yksin lapsen kanssa....tiesin ettei hän hallitse tilanteita ja varsinkin pieni epävarmuuskin laukaisee raivon.vähitellen ollaan opeteltu yhdessä.jos koko perhe on kotona ni me syödään kaikki ateriat yhdessä,aamupalasta iltapalaan.siinähän mies oppii siinä sivussa ruokailutilanteet.vaipanvaihdon suoritin aina siellä missä mieskin oli,näki väkisinkin miten sekin asia tapahtuu.
toivottavasti onnistut miehen kasvattamisessa,se on vaikeempaa kuin lapsen kasvattaminen.
mies jäi ensimmäistä kertaa lapsen kanssa yksin koko päiväksi esikon ollessa 2v,mutta itsekkin olin hoitovapaalla niin kauvan ettei se haitannut.

Olen tenhyt samaa. Jos oli pakko saada tauko lapsenhoitoon niin soitin ulkopuolista apua. En jättänyt miehelle. Kiitos rohkaisustasi. Haluaisin uskoa, että hyvät puolet veisivät voiton tässä tilanteessa.

usko rakkauteen.
lapsi ei siitä kärsi vaikka äiti hoitaa lasta yksin kunnes mies kasvaa.
niin kauvan kun itse uskot miehesi olevan hyvä mies ja tulevaisuudessa hyvä isä niin jatka samaan malliin.
ihmiset eroaa niin helposti nykyään,oletetaan että ihminen pitäisi osata olla äiti/isä jo heti kun lapsi tulee maailmaan ja sitten erotaan kun kumppanin taidot ovat täyttä pettymystä.
en usko että meidänkään vanhemmat ovat olleet kaikkein parhaimpia vanhempia meidän synnyttyä.

 

[ap]

totta turiset ap!
olen uhannut lähteä lapsen kanssa jos hän ei kuuntele ja yritä käyttää hyväkseen neuvojani.
vähitellen on rauhoittunut,se ei ole mikään yhden yön prosessi.
vuosien varrella on mies rauhoittunut,ja nyt kuopuksen taaperoiässä mies ei hermostu mistään....mäki hermostun useemmin.
se on koko perheelle iso kasvun paikka kun ensimmäinen lapsi syntyy,jos on hyvä liitto ennestään niin olen sitä mieltä että kyllä kaikesta voi selvitä yhdessä myös lapsen tulosta perheeseen.
yhdessä nyt jaatte rakkautta toisillenne ja jutelkaa ilman syyllistämistä,yksi päivä kerrallaan.
meillä oli kyllä niin ,kun esikko oli pieni niin en jättänyt miestä koskaan yksin lapsen kanssa....tiesin ettei hän hallitse tilanteita ja varsinkin pieni epävarmuuskin laukaisee raivon.vähitellen ollaan opeteltu yhdessä.jos koko perhe on kotona ni me syödään kaikki ateriat yhdessä,aamupalasta iltapalaan.siinähän mies oppii siinä sivussa ruokailutilanteet.vaipanvaihdon suoritin aina siellä missä mieskin oli,näki väkisinkin miten sekin asia tapahtuu.
toivottavasti onnistut miehen kasvattamisessa,se on vaikeempaa kuin lapsen kasvattaminen.
mies jäi ensimmäistä kertaa lapsen kanssa yksin koko päiväksi esikon ollessa 2v,mutta itsekkin olin hoitovapaalla niin kauvan ettei se haitannut.

Olen tenhyt samaa. Jos oli pakko saada tauko lapsenhoitoon niin soitin ulkopuolista apua. En jättänyt miehelle. Kiitos rohkaisustasi. Haluaisin uskoa, että hyvät puolet veisivät voiton tässä tilanteessa.

usko rakkauteen.
lapsi ei siitä kärsi vaikka äiti hoitaa lasta yksin kunnes mies kasvaa.
niin kauvan kun itse uskot miehesi olevan hyvä mies ja tulevaisuudessa hyvä isä niin jatka samaan malliin.
ihmiset eroaa niin helposti nykyään,oletetaan että ihminen pitäisi osata olla äiti/isä jo heti kun lapsi tulee maailmaan ja sitten erotaan kun kumppanin taidot ovat täyttä pettymystä.
en usko että meidänkään vanhemmat ovat olleet kaikkein parhaimpia vanhempia meidän synnyttyä.

Ihminen ottaa aina sen viestin vastaan mihin haluaa itse uskoa. Kiitos sinulle :heart:

 

[mamma]

totta turiset ap!
olen uhannut lähteä lapsen kanssa jos hän ei kuuntele ja yritä käyttää hyväkseen neuvojani.
vähitellen on rauhoittunut,se ei ole mikään yhden yön prosessi.
vuosien varrella on mies rauhoittunut,ja nyt kuopuksen taaperoiässä mies ei hermostu mistään....mäki hermostun useemmin.
se on koko perheelle iso kasvun paikka kun ensimmäinen lapsi syntyy,jos on hyvä liitto ennestään niin olen sitä mieltä että kyllä kaikesta voi selvitä yhdessä myös lapsen tulosta perheeseen.
yhdessä nyt jaatte rakkautta toisillenne ja jutelkaa ilman syyllistämistä,yksi päivä kerrallaan.
meillä oli kyllä niin ,kun esikko oli pieni niin en jättänyt miestä koskaan yksin lapsen kanssa....tiesin ettei hän hallitse tilanteita ja varsinkin pieni epävarmuuskin laukaisee raivon.vähitellen ollaan opeteltu yhdessä.jos koko perhe on kotona ni me syödään kaikki ateriat yhdessä,aamupalasta iltapalaan.siinähän mies oppii siinä sivussa ruokailutilanteet.vaipanvaihdon suoritin aina siellä missä mieskin oli,näki väkisinkin miten sekin asia tapahtuu.
toivottavasti onnistut miehen kasvattamisessa,se on vaikeempaa kuin lapsen kasvattaminen.
mies jäi ensimmäistä kertaa lapsen kanssa yksin koko päiväksi esikon ollessa 2v,mutta itsekkin olin hoitovapaalla niin kauvan ettei se haitannut.

Olen tenhyt samaa. Jos oli pakko saada tauko lapsenhoitoon niin soitin ulkopuolista apua. En jättänyt miehelle. Kiitos rohkaisustasi. Haluaisin uskoa, että hyvät puolet veisivät voiton tässä tilanteessa.

usko rakkauteen.
lapsi ei siitä kärsi vaikka äiti hoitaa lasta yksin kunnes mies kasvaa.
niin kauvan kun itse uskot miehesi olevan hyvä mies ja tulevaisuudessa hyvä isä niin jatka samaan malliin.
ihmiset eroaa niin helposti nykyään,oletetaan että ihminen pitäisi osata olla äiti/isä jo heti kun lapsi tulee maailmaan ja sitten erotaan kun kumppanin taidot ovat täyttä pettymystä.
en usko että meidänkään vanhemmat ovat olleet kaikkein parhaimpia vanhempia meidän synnyttyä.

Ihminen ottaa aina sen viestin vastaan mihin haluaa itse uskoa. Kiitos sinulle :heart:

olehyvä,mikään tässä elämässä ei ole helppoa,mutta muutenhan eläminen olisi tylsää.

 

[vieras]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

En mä tarkoittanutkaan, että se olisi puolustus miehelle. Mutta mietin vaan sitä, että jos äiti käyttäytyy lasta kohti noin, niin pitäisikö silloin erota ja lapset jää miehelle?

Taustalla voi olla monia asioita vaikuttamassa käytökseen, esim. masennus.

Vähän huonokin vanhempi on lapselle parempi kuin ei äitiä tai isää lainkaan. Aika usein lapselle voi selittää asioita. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyn lapselle kiroilun. Mutta jos äiti on kyvytön niin silloin ilmanmuuta lapsi isälle. Tässä asiassa on vaikea vetää "kyvyttömyyden rajaa".

Luulen, että omalla miehellänikin on masennusta yms taustalla. Onhan se tutkittu juttu, että dopamiinin eritys aihetuuttaa impulsiivisuutta. Ja serotoniini-dopamiini on tärkeä tekijä masennuksen takana.

Anteeksi jo etukäteen jos kommenttini pahastuttaa, toivon paljon, että saatte asiat kuntoon.

Mutta tämän kommenttisi pohjalta yrität ymmärtää miestäsi, mutta et käytöksen vaikutusta lapseen. Vaikka selittäisit kuinka lapselle, ei se paikkaa arpia jos kyse on jatkuvasta ongelmasta. Kyseessä ei ole impulsiivisuus lapsen kannalta vaan henkinen väkivalta, joka voi olla yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta. Siksi kehoitin miettimään, missä rajasi menee. Pääasiallinen ongelma ei ole varmasti kiroilu vaan henkinen väkivalta, mitä miehesi lasta kohtaan tekee.

Ajattelen hyvin eri tavoin tästä, koska olen se aiemmin kirjoittanut henkistä väkivaltaa harjoittaneen isän lapsi. Olen kokenut itse, miten lapsi voi joutua maksamaan kun äiti vaan haluaa uskoa isän muutokseen ja arki pysyy pystyssä äidin voimin ja äidin sovittelulla.

Mutta kuten sanottu, toivon, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

 

[mamma]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

En mä tarkoittanutkaan, että se olisi puolustus miehelle. Mutta mietin vaan sitä, että jos äiti käyttäytyy lasta kohti noin, niin pitäisikö silloin erota ja lapset jää miehelle?

Taustalla voi olla monia asioita vaikuttamassa käytökseen, esim. masennus.

Vähän huonokin vanhempi on lapselle parempi kuin ei äitiä tai isää lainkaan. Aika usein lapselle voi selittää asioita. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyn lapselle kiroilun. Mutta jos äiti on kyvytön niin silloin ilmanmuuta lapsi isälle. Tässä asiassa on vaikea vetää "kyvyttömyyden rajaa".

Luulen, että omalla miehellänikin on masennusta yms taustalla. Onhan se tutkittu juttu, että dopamiinin eritys aihetuuttaa impulsiivisuutta. Ja serotoniini-dopamiini on tärkeä tekijä masennuksen takana.

Anteeksi jo etukäteen jos kommenttini pahastuttaa, toivon paljon, että saatte asiat kuntoon.

Mutta tämän kommenttisi pohjalta yrität ymmärtää miestäsi, mutta et käytöksen vaikutusta lapseen. Vaikka selittäisit kuinka lapselle, ei se paikkaa arpia jos kyse on jatkuvasta ongelmasta. Kyseessä ei ole impulsiivisuus lapsen kannalta vaan henkinen väkivalta, joka voi olla yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta. Siksi kehoitin miettimään, missä rajasi menee. Pääasiallinen ongelma ei ole varmasti kiroilu vaan henkinen väkivalta, mitä miehesi lasta kohtaan tekee.

Ajattelen hyvin eri tavoin tästä, koska olen se aiemmin kirjoittanut henkistä väkivaltaa harjoittaneen isän lapsi. Olen kokenut itse, miten lapsi voi joutua maksamaan kun äiti vaan haluaa uskoa isän muutokseen ja arki pysyy pystyssä äidin voimin ja äidin sovittelulla.

Mutta kuten sanottu, toivon, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

ihan hyvin aateltu,mutta en tiädä onko toikaan nyt reiluu,kaikki tai ei mitään.
onko se parempi että on yhteishuoltajuus ja lapsi on vuoroviikoin raivoavan isän luona,ilman että äiti voisi ehkäistä tilannetta tai kääntää raivoa uhkuvan isän muualle raivoamaan.
ap:n perheessä tilanteet on helppo pitää valvottuina,ja apua kannattaa aina ensin hakea ennen lopullista eroa.
ei kannata antaa liian helposti periksi,kohta lapsella olisi muuten rikkinäinen perhe ja kaksi kotia....toinen on koti missä on äkkipikainen isä....

 

[ira]

minusta ei ole kysymys mistään isäksi kasvamisesta vaan siitä, ettei ole kasvanut AIKUISEKSI. aikuinen ihminen ymmärtää, että lapsi on lapsi, ja pystyy käyttäytymään sen mukaan. kyllä pitää osata olla isä tai äiti jo, kun lapsi tulee maailmaan. ei lapsella ole aikaa odotella, että isä tai äiti kypsyy.
enkä tarkoita tällä, että pitää olla täydellinen, mutta tuollainen ap:n kuvaamaa käytöstä ei kenenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan.

 

[vieras]

Samaa voi olla totta kai äideilläkin, mutta ei se minusta silti ole puolustus antaa miehen käyttäytyä lasta kohtaan noin.

Lähtemisellä uhkaaminen ei minusta ole ikinä toimiva keino parisuhteessa. Se on kiristämistä ja johtaa harvoin todelliseen muutokseen.

Jos parannusta alkaa todella tapahtumaan niin se on hienoa, mutta kannattaa muistaa, että ylensä tällaiset maneerit ovat omasta lapsuudesta opittuja ja niitä erittäin vaikea muuttaa ilman vuosien terapiaa ja todellista halua. Sinun täytyy miettiä kuinka pitkälle olet valmis uhraamaan lapsesi hyvinvointia, missä menee rajasi. Sitä ei voi ulkopuolinen sanoa. On varmasti myös vaikeaa jos ei voi luottaa lapsen isään. Lapsen kasvaessan se tulee vain vaikeammaksi.

En mä tarkoittanutkaan, että se olisi puolustus miehelle. Mutta mietin vaan sitä, että jos äiti käyttäytyy lasta kohti noin, niin pitäisikö silloin erota ja lapset jää miehelle?

Taustalla voi olla monia asioita vaikuttamassa käytökseen, esim. masennus.

Vähän huonokin vanhempi on lapselle parempi kuin ei äitiä tai isää lainkaan. Aika usein lapselle voi selittää asioita. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyn lapselle kiroilun. Mutta jos äiti on kyvytön niin silloin ilmanmuuta lapsi isälle. Tässä asiassa on vaikea vetää "kyvyttömyyden rajaa".

Luulen, että omalla miehellänikin on masennusta yms taustalla. Onhan se tutkittu juttu, että dopamiinin eritys aihetuuttaa impulsiivisuutta. Ja serotoniini-dopamiini on tärkeä tekijä masennuksen takana.

Anteeksi jo etukäteen jos kommenttini pahastuttaa, toivon paljon, että saatte asiat kuntoon.

Mutta tämän kommenttisi pohjalta yrität ymmärtää miestäsi, mutta et käytöksen vaikutusta lapseen. Vaikka selittäisit kuinka lapselle, ei se paikkaa arpia jos kyse on jatkuvasta ongelmasta. Kyseessä ei ole impulsiivisuus lapsen kannalta vaan henkinen väkivalta, joka voi olla yhtä tuhoisaa kuin fyysinen väkivalta. Siksi kehoitin miettimään, missä rajasi menee. Pääasiallinen ongelma ei ole varmasti kiroilu vaan henkinen väkivalta, mitä miehesi lasta kohtaan tekee.

Ajattelen hyvin eri tavoin tästä, koska olen se aiemmin kirjoittanut henkistä väkivaltaa harjoittaneen isän lapsi. Olen kokenut itse, miten lapsi voi joutua maksamaan kun äiti vaan haluaa uskoa isän muutokseen ja arki pysyy pystyssä äidin voimin ja äidin sovittelulla.

Mutta kuten sanottu, toivon, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella.

ihan hyvin aateltu,mutta en tiädä onko toikaan nyt reiluu,kaikki tai ei mitään.
onko se parempi että on yhteishuoltajuus ja lapsi on vuoroviikoin raivoavan isän luona,ilman että äiti voisi ehkäistä tilannetta tai kääntää raivoa uhkuvan isän muualle raivoamaan.
ap:n perheessä tilanteet on helppo pitää valvottuina,ja apua kannattaa aina ensin hakea ennen lopullista eroa.
ei kannata antaa liian helposti periksi,kohta lapsella olisi muuten rikkinäinen perhe ja kaksi kotia....toinen on koti missä on äkkipikainen isä....

Miten voi saada yhteishuoltajuuden jos ei lapsesta pysty huolehtimaan ja käyttäytyy aggressiivisesti? No, kai kaikki on mahdollista Suomessa.

Olen lämpimästi avun hakemisen kannalla myös. Pointtini on se, ettei kannata vuosia uhrata lapsenkin hyvinvointia, vaikka oman olisi valmis uhraamaan.

Meissä naisissa on usein sellainen ymmärtämis-syndrooma, että olemme valmiita ymmärtämään sokeutumiseen saakka. En haluaisi, että ap:lle tai kellekään muulle kävisi niin. Töitä täytyy tehdä suhteen eteen, mutta vanhempana pitää pystyä myös asettamaan lasten hyvinvointi omien intressien edelle.

 

[vieras]

minusta ei ole kysymys mistään isäksi kasvamisesta vaan siitä, ettei ole kasvanut AIKUISEKSI. aikuinen ihminen ymmärtää, että lapsi on lapsi, ja pystyy käyttäytymään sen mukaan. kyllä pitää osata olla isä tai äiti jo, kun lapsi tulee maailmaan. ei lapsella ole aikaa odotella, että isä tai äiti kypsyy.
enkä tarkoita tällä, että pitää olla täydellinen, mutta tuollainen ap:n kuvaamaa käytöstä ei kenenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan.

Mutta... mutta...

Vanhemmuus yllättää monet. Se on loppujen lopuksi raskasta ja vaatii paljon. Eräskin tuntemani ihminen oli pitkään toivonut lasta, ja sen saatuaan on pari kertaa minulle todennut, että sitovuus ja yövalvomiset yms. ovat paljon raskaampaa kuin mitä hän osasi kuvitella. Vaikka vauva on rakas ja toivottu. En sitten tiedä, miten saisi riisuttua ne "ruusunpunaiset lasit" jo etukäteen. Väsymys tekee paljon.

En minäkään hyväksy ap:n miehen käytöstä, ja hänen kohdallaan taitaa olla kyse muusta kuin väsymyksestä.. Ja lapsen paras toki on etusijalla, mutta jos vanhempi itse on innokas korjaamaan tilannetta, mielestäni mahdollisuudet siihen ovat olemassa.

 

[leijona76]

Asiallisia vastauksia pliis.

Eli: Miehen empatiakyky vauvaa kohtaan tuntuu olevan jossain aivan lepikössä. Tänään piti olla mun aamu nukkua. Herään siihen kun lapselle huudetaan, että "Oot sitten syömättä!!!". Laskee lapsen lattialle ja sanoo, että "Turhaa siinä nyt huudat. Olisit saatana syönyt".
Ja tiuskuu raivona mulle sen jälkeen, että "Mä en enää syötä tuota. Saa olla syömättä kun ei kerran syö". Saattaa huutaa itkevälle lapselle, että "Nyt turpa kiinni".

Täällä saa koko ajan olla varpaillaan, että mitä tapahtuu: räjähtääkö äijä jos lapsi saa kohtauksen....

Onko kukaan päässyt tilanteen yli? Tätä on jatkunut aina.

Kuulostaa tutulta. Meillä tilanne jo eri kun vauva-aikana. Pääasiassa mies pärjää ja jaksaa pojan kanssa, harvoin enää hermostuu liiaksi. Uskallan jo luottaa. Tie on ollut pitkä ja kivinen, mutta terapia jne auttaneet ja miehen kasvu isänä. Koskaan ei ole lapseen käsiksi käynyt, mutta sitä karjuntaa jne on ollut siinä määrin etten aikanaan lainkaan heitä kaksin jättänyt. Sen huomaa lapsestakin että isäsuhde on parantunut.

 

[?]

ihan hyvin aateltu,mutta en tiädä onko toikaan nyt reiluu,kaikki tai ei mitään.
onko se parempi että on yhteishuoltajuus ja lapsi on vuoroviikoin raivoavan isän luona,ilman että äiti voisi ehkäistä tilannetta tai kääntää raivoa uhkuvan isän muualle raivoamaan.
ap:n perheessä tilanteet on helppo pitää valvottuina,ja apua kannattaa aina ensin hakea ennen lopullista eroa.
ei kannata antaa liian helposti periksi,kohta lapsella olisi muuten rikkinäinen perhe ja kaksi kotia....toinen on koti missä on äkkipikainen isä....[/quote]

Aika karmaiseva ajatus sekin, että korttitalo pysyy pystyssä vain koska perhettä valvotaan.

 

[mamma]

ihan hyvin aateltu,mutta en tiädä onko toikaan nyt reiluu,kaikki tai ei mitään.
onko se parempi että on yhteishuoltajuus ja lapsi on vuoroviikoin raivoavan isän luona,ilman että äiti voisi ehkäistä tilannetta tai kääntää raivoa uhkuvan isän muualle raivoamaan.
ap:n perheessä tilanteet on helppo pitää valvottuina,ja apua kannattaa aina ensin hakea ennen lopullista eroa.
ei kannata antaa liian helposti periksi,kohta lapsella olisi muuten rikkinäinen perhe ja kaksi kotia....toinen on koti missä on äkkipikainen isä....

Aika karmaiseva ajatus sekin, että korttitalo pysyy pystyssä vain koska perhettä valvotaan. [/quote]

niin kauan kun on rakkautta niin on toivoa,ilman rakkautta suosittelen eroamista.

 

[ira]

minusta ei ole kysymys mistään isäksi kasvamisesta vaan siitä, ettei ole kasvanut AIKUISEKSI. aikuinen ihminen ymmärtää, että lapsi on lapsi, ja pystyy käyttäytymään sen mukaan. kyllä pitää osata olla isä tai äiti jo, kun lapsi tulee maailmaan. ei lapsella ole aikaa odotella, että isä tai äiti kypsyy.
enkä tarkoita tällä, että pitää olla täydellinen, mutta tuollainen ap:n kuvaamaa käytöstä ei kenenkään lapsen pitäisi joutua kokemaan.

Mutta... mutta...

Vanhemmuus yllättää monet. Se on loppujen lopuksi raskasta ja vaatii paljon. Eräskin tuntemani ihminen oli pitkään toivonut lasta, ja sen saatuaan on pari kertaa minulle todennut, että sitovuus ja yövalvomiset yms. ovat paljon raskaampaa kuin mitä hän osasi kuvitella. Vaikka vauva on rakas ja toivottu. En sitten tiedä, miten saisi riisuttua ne "ruusunpunaiset lasit" jo etukäteen. Väsymys tekee paljon.

En minäkään hyväksy ap:n miehen käytöstä, ja hänen kohdallaan taitaa olla kyse muusta kuin väsymyksestä.. Ja lapsen paras toki on etusijalla, mutta jos vanhempi itse on innokas korjaamaan tilannetta, mielestäni mahdollisuudet siihen ovat olemassa.

muttamutta tuota vanhemmuus yllättää -asiaakin toitotetaan joka puolella. ihmiset ei vaan AJATTELE eivätkä tutki itseään. tunnetasolla varmaan yllättää, mutta kun näitä asioita pitäisi olla jo mietittynä etukäteen ennen lapsen syntymää.
kyllä siitä puhutaan, miten käytännön asiat hoituu, muttei henkisestä valmistautumisesta.

 

[ammattilainen]

Sinulle tämän ketjun aloittaja: Hakekaa apua ja äkkiä, tavanomainen pari- tai perheterapia ei riitä, jos siihen ei yhdistetä erityistä vauvaperhetyötä. Kuvailemassasi tilanteessa on tutkimusten ja kliinisen kokemuksen mukaan kyse siitä, että vauvanne herättää miehessä ne omat lapsuuden kauhun, avuttomuuden ja laiminlyönnin tunteet ja siksi hän käyttäytyy ulkopuolisen silmin käsittämättömällä tavalla. Tilanne on vauvan kannalta äärimmäisen uhkaava ja voi vaikuttaa mm. turvallisen kiintymyssuhteen muotoutumiseen ja vauva voi jopa traumatisoitua. Kokeneen vauvatutkija ja lapsispsykoterapeutti Mirjam Kallandin mukaan avoimen vihamielinen suhtautuminen vauvaan ennakoi vauvaan kohdistuvaa pahoinpitelyä ja tälläisessa tilanteessa vauvaa ei saisi jättää missään nimessä tällaisen vanhemman tai vanhempien seuraan. Suomessa pahoinpidellään viikoittain vauvoja ja äärimmillään vauvat kuolevat vammoihinsa (esim. TYKSin tuore seurantatutkimus vuodelta 2008) - toivottavasti teidän vauvanne ei ole yksi näistä! Fyysien pahoinpitelyn lisäksi myös henkinen väkivalta ja kuvaamasi toiminta miehesi taholta vahingoittaa vauvaa. Tämä vaikuttaa mm. lapsen aivojen ja hermoston kehitykseen. Ottakaa kiireesti yhteyttä lähimpään ensi- ja turvakotien liittoon ja kyselkää sieltä mahdollisuuksia päästä mukaan vauvaperhetyöhön. Tosin teillä ei riitä, että vain sinä kävisit vauvan kanssa jossakin päiväryhmässä, vaan te tarvitsette kotona tehtävää koko perheen vauvatyötä. Jos haette apua ajoissa, tilanne on vielä pelastettavissa. Ammatti-ihmisenä ja vuosia vauvaperheiden kanssa työskennelleenä voin vakuuttaa, että tarvitsette apua ja että ette ole onglemanne kanssa yksin.

 

[vieras]

ihan hyvin aateltu,mutta en tiädä onko toikaan nyt reiluu,kaikki tai ei mitään.
onko se parempi että on yhteishuoltajuus ja lapsi on vuoroviikoin raivoavan isän luona,ilman että äiti voisi ehkäistä tilannetta tai kääntää raivoa uhkuvan isän muualle raivoamaan.
ap:n perheessä tilanteet on helppo pitää valvottuina,ja apua kannattaa aina ensin hakea ennen lopullista eroa.
ei kannata antaa liian helposti periksi,kohta lapsella olisi muuten rikkinäinen perhe ja kaksi kotia....toinen on koti missä on äkkipikainen isä....

Aika karmaiseva ajatus sekin, että korttitalo pysyy pystyssä vain koska perhettä valvotaan.

niin kauan kun on rakkautta niin on toivoa,ilman rakkautta suosittelen eroamista.[/quote]

Monissa sellaisissakin kodeissa on ollut 'rakkautta', joissa lapset ovat vaikeasti trautamatisoituneet. Rakkaus kantaa pitkälle mutta ei kannata sekoittaa rakkautta ja riippuvutta, toivoa ja todellisuutta. Rakastaako ihmistä sellaisena kuin hän on vai sellaisena, jollaiseksi hänen toivoo ja uskoo muuttuvan?

Ja tässä puhutaan ilmeisesti vain vanhempien välisestä rakkaudesta? Entä se pieni lapsi?

Amattilaiselle kiitos asiallisesta tekstistä. Henkisestä väkivallasta on vain askel fyysiseeen ja lapsen kannalta molemmat ovat pahoja.