Onko itku merkki siitä, että lapsi ei kestä komentamista?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Johanna"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
J

"Johanna"

Vieras
Olen huomannut, että jos arjessa ohjeistan tai neuvon, tai houkuttelen ja komennan lastamme, lapsen ITKU on se, joka ohjaa hyvin voimakkaasti tekemisiäni.

Esimerkki:

Olen leikkipuistossa lapsi A:n kanssa. Sanon, että nyt on aika lähteä kotiin. Lapsi tiuskaisee ärtyneenä takaisin, että "ei vaamana, haluaa leikkiä vielä". Selitän rauhallisesti, että nyt on aika mennä, ja otan lapsen esim. syliin, ja hän saattaa sätkiä ja potkiakin, mutta kannan hänet rauhassa kotiin ja aloitan iltavalmistelut.

Olen leikkipuistossa lapsi B:n kanssa. Sanon, että on aika lähteä kotiin. Lapsi inahtaa puoliuhmakkaasti että se ei käy. Kun alan selittää rauhallisesti, että nyt on aika lähteä, lapsi murtuu lohduttomaan itkuun, kyyneleet valuvat pitkin poskia ja hän on selvästi murheen murtama, hän sopertaa että leikki on vielä kesken. Peräännyn hämmentyneenä ja sanon, että voimme olla puistossa vielä hetken kunnes leikki on valmis. Vähän ajan päästä yritän uudestaan, ja kun lapsi antaa "luvan" lähdemme kotiin.

Havahduin yksi päivä kun muistin yhtäkkiä omasta lapsuudestani että en itkenyt juuri koskaan. Monesti vanhempani asettivat joitakin rajoja jotka tuntuivat pahoiltakin, mutta koska minulla itku ei ollut herkässä, menin "vanhempien ehdoilla".

Kumpi siis on oikein? Onko itku merkki siitä että päätös on liian ankara ja lapsi ei kestä sitä? Vai voiko itkevän lapsen "ylitse kävellä"?

Ja toiselta kantilta: onko oikein sille ei-itkevälle lapselle, että hän ei saa koskaan raivoamalla läpi tahtoaan kun itkevä saa? Voiko lapsesta, joka ei itke, tuntua yhtä pahalta kuin siitä joka itkee? Voiko ei-itkevä lapsi olla yhtä "hauras" kuin itkeväkin?

Korostan että en tarkoita tässä krokotiilin kyyneleitä eli tekoitkua! Eli meillä ei lapset itke sellaista tekoitkua, vaan kyse on aidosti suruitkusta, pettymysitkusta.
 
Toiset reagoivat pettymykseen kiukulla, toiset itkulla. Miksi sen kiukuttelevan yli sitten kävelet ja itkulla reagoivan taas et? Aika epäreilua minusta, ei se itkevä lapsi rikkoudu, hänellekin voi selittää asian rauhallisesti ja sitten toimia.
 
Itku saattaa olla lapsen viimeinen vaihtoehto, jos hän ei osaa kiukutella vastaan ja odottaa itkulla saavansa tahtonsa läpi. <-- Em. tilanteissa vanhemman kannattaa pitää alkuperäinen päätöksensä, mutta ei tule olla liian ankara lapselle (huuto, vihamielisyys, väkivalta).

Itku voi olla keinotekoista (aidon oloista), jos sen tarkoitus on ohjata emoa/emää/äitiä. Tästä on olemassa ihan 100% varmaa tutkimustulosta. Jopa pienet vauvat tekoitkevät, kun haluavat huomiota, tai ovat eri mieltä.

Toisissa tilanteissa itku saattaa tulla pelosta/kivusta/mielen pahoittamisesta.
 
Itse reagoin itkulla moneenkin asiaan, iloon, suruun, harmitukseen, kiukkuun, ikävään jne. Se on vaan mun tapa.
Ja ihan varmasti moni kokee samat tunteet yhtä voimakkaana vaikka eivät kyyneliä vuodattaisikaan.

Että luultavasti jos oma lapsi itkisi kuvailemassasi tilanteessa, niin kotiin lähtisimme kyynelistä huolimatta.
 
Niin, tätä juuri pohdin.

Esimerkiksi jos on riita vaikka teini-iässä ollut perheenjäsenen kanssa, niin olen huomannut että uskallan sanoa vastaan niin kauan kunnes toinen osapuoli murtuu itkuun. Eli itku on se "raja", jossa tulkitsen tilannetta niin, että nyt ollaan liian pitkällä.

Kuulisin lisää mietteitä asiasta! Eli saako lasta komentaa vaikka tämä itkee murheen murtamana? Onko se ok vai onko se "lyödyn lyömistä"?
 
Vanhemman yksi tärkeimmistä tehtävistä on opettaa lapsensa kestämään pettymyksen tunteita. Pidä siis päätöksesi. Muuten opetat lapsellesi, ettei sinua tarvitse totella ja tulevaisuudessa sinulla ei ole mitään auktoriteettia ja määräysvaltaa lapseesi.
 
Vähän kysymyksen ohi: Jos lapsi lähtee reippaasti leikkipuistosta, kun on tiennyt lähdöstä etukäteen ja antaa itse sille "luvan", miksi et aina kertoisi lapselle vähän etukäteen, että lähdette kohta ja voi esim. leikkiä leikin loppuun, laskea vielä pari kertaa tms. Moni lapsi tarvitsee vähän aikaa sulatella asiaa lähdöstä, mutta kun saa sen ajan, lähteminen sujuu helposti. Minusta turhaa tappelua vaatia lähtöä heti, jos sen voi saada sujumaan helposti yhteisymmärryksessä.

Tätä voi miettiä omalle kohdalle: Olisi tosi ärsyttävää, jos joku tulisi aina käskemään lähtemään heti ja jättämään tekeillä oleva asia kesken, vaikka ei olisi mitään itse lähtöä vastaan.
 
[QUOTE="V ieras";29845792]Itse reagoin itkulla moneenkin asiaan, iloon, suruun, harmitukseen, kiukkuun, ikävään jne. Se on vaan mun tapa.
Ja ihan varmasti moni kokee samat tunteet yhtä voimakkaana vaikka eivät kyyneliä vuodattaisikaan.

Että luultavasti jos oma lapsi itkisi kuvailemassasi tilanteessa, niin kotiin lähtisimme kyynelistä huolimatta.[/QUOTE]

Kiitos - tämä tavallaan halusinkin kuulla. :)

Minun on vaikea pitää kantani jos lapsi itkee, koska pelkään että olen liian ankara. Mutta, olen huomannut että jos lapsi saa itkemällä minut seisomaan vielä sen kymmenen minuuttia leikkipuistossa, muutun monesti kuitenkin äreäksi ja lapsi kyselee monesti että "mikä äiti sua vaivaa". Eli oikeasti mieleni tekisi olla se johdonmukainen mutta pelko itkun vahingollisuudesta on estänyt tämän johdonmukaisuuden ja sitten se purkautuu kuitenkin muuten.
 
[QUOTE="Johanna";29845793]Niin, tätä juuri pohdin.

Esimerkiksi jos on riita vaikka teini-iässä ollut perheenjäsenen kanssa, niin olen huomannut että uskallan sanoa vastaan niin kauan kunnes toinen osapuoli murtuu itkuun. Eli itku on se "raja", jossa tulkitsen tilannetta niin, että nyt ollaan liian pitkällä.

Kuulisin lisää mietteitä asiasta! Eli saako lasta komentaa vaikka tämä itkee murheen murtamana? Onko se ok vai onko se "lyödyn lyömistä"?[/QUOTE]

Joku tuossa jo sanoikin, että toiset ihmiset itkee herkemmin kuin toiset. Ei se silti tarkoita, että ne itkemättömät kestää mitä vaan. Tämähän on kulttuuristakin osin, esim miehiä yhä kannustetaan jo aika nuoresta asti olemaan itkemättä.
 
[QUOTE="viera";29845805]Vähän kysymyksen ohi: Jos lapsi lähtee reippaasti leikkipuistosta, kun on tiennyt lähdöstä etukäteen ja antaa itse sille "luvan", miksi et aina kertoisi lapselle vähän etukäteen, että lähdette kohta ja voi esim. leikkiä leikin loppuun, laskea vielä pari kertaa tms. Moni lapsi tarvitsee vähän aikaa sulatella asiaa lähdöstä, mutta kun saa sen ajan, lähteminen sujuu helposti. Minusta turhaa tappelua vaatia lähtöä heti, jos sen voi saada sujumaan helposti yhteisymmärryksessä.

Tätä voi miettiä omalle kohdalle: Olisi tosi ärsyttävää, jos joku tulisi aina käskemään lähtemään heti ja jättämään tekeillä oleva asia kesken, vaikka ei olisi mitään itse lähtöä vastaan.[/QUOTE]

Kiitos, ja oikeassa olet. Esimerkkini oli vain sellainen raakaversio jotta varsinainen aihe tuli paremmin esille, ja toki varoittelen heitä etukäteen.
 
Joku tuossa jo sanoikin, että toiset ihmiset itkee herkemmin kuin toiset. Ei se silti tarkoita, että ne itkemättömät kestää mitä vaan. Tämähän on kulttuuristakin osin, esim miehiä yhä kannustetaan jo aika nuoresta asti olemaan itkemättä.

Toisaalta, ei sekään, että "itkee kaikesta" tarkoita, ettei "kestäisi" paljon enemmän, jos yrittäisi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja älkää nyt höpsikö;29845820:
Toisaalta, ei sekään, että "itkee kaikesta" tarkoita, ettei "kestäisi" paljon enemmän, jos yrittäisi.

Eikähän se itku edes sinällään tarkoita ettei kestäis ko asiaa. Vaan voi olla vaan, että näyttää tunnetilansa sillä itkulla.
 
Mikä on sitä herkkyyttä mistä tässä puhutaan?

Mun äiti sanoo mun olleen aina herkkä lapsi ja jollain tapaa olen varmaan sitä aikuisenakin. Otin aina kaiken negatiivisen palautteen kovin raskaasti. Käytännössä se ei kuitenkaan tarkoittanut että olisin itkenyt kun en saanut tahtoani periksi vaan tottelin jo pienimmästäkin kehoituksesta. Sisaruksille äiti joutui usein pitämään saarnoja ja suuttumaankin kun eivät uskoneet, mulle ei tarvinut. Jos olin jostain eri mieltä perustelin kantani.

Olen helposti itkevä ja liikuttuva kun vaikka luen kirjoja tai katson leffoja, juttelen jonkun läheisen kanssa. Muuten olen aina viimeiseen asti purrut huulta ja yrittänyt olla itkemättä.
 
Joku tuossa jo sanoikin, että toiset ihmiset itkee herkemmin kuin toiset. Ei se silti tarkoita, että ne itkemättömät kestää mitä vaan. Tämähän on kulttuuristakin osin, esim miehiä yhä kannustetaan jo aika nuoresta asti olemaan itkemättä.

Tämäkin oli helpottavaa ja hyvä kuulla, tavallaan tätäkin halusin täältä sanottavan! :)

Mutta, mistä sitten näkee mitä lapsi (tai aikuinen) kestää?

Jos yksi lapsi ei vuodata kyyneleitä niin herkästi vaan vetäytyy, millaisista merkeistä näkee että lapselta on vaadittu liikoja?

Esimerkki: olemme lähdössä miehen kanssa talon rakennustyömaalle ja jätämme lapset tutulle hoitajalle. Toinen lapsi itkee murtuneena, toinen nojailee ovenpieleen vaimeana. Itse tulkitsen herkästi että se itkijä on se, joka ei kestä erossaoloa, ja se vaimea taas pärjää, ja herkästi ehdotan että "otetaan tuo (itkevä lapsi) mukaan".
 
[QUOTE="Vieras.";29845830]Mikä on sitä herkkyyttä mistä tässä puhutaan?

Mun äiti sanoo mun olleen aina herkkä lapsi ja jollain tapaa olen varmaan sitä aikuisenakin. Otin aina kaiken negatiivisen palautteen kovin raskaasti. Käytännössä se ei kuitenkaan tarkoittanut että olisin itkenyt kun en saanut tahtoani periksi vaan tottelin jo pienimmästäkin kehoituksesta. Sisaruksille äiti joutui usein pitämään saarnoja ja suuttumaankin kun eivät uskoneet, mulle ei tarvinut. Jos olin jostain eri mieltä perustelin kantani.

Olen helposti itkevä ja liikuttuva kun vaikka luen kirjoja tai katson leffoja, juttelen jonkun läheisen kanssa. Muuten olen aina viimeiseen asti purrut huulta ja yrittänyt olla itkemättä.[/QUOTE]

Kiitos kun jaoit kokemuksesi :)

Luulen että puhumme samasta herkkyydestä! Nimenomaan siitä, että lapselle jää paha olo, ahdistuu tai oireilee, ottaa raskaasti palautteen, eli jää sinne "aallonpohjalle".

Esimerkkisi vahvisti sitä että totteleva ja näennäisesti tyyni lapsikin voi olla siellä aallonpohjalla ja taas herkästi itkevä ei välttämättä olekaan tai nousee siitä parkumisen jälkeen nopeasti.

Tästä oli paljon apua, kiitos!
 

Yhteistyössä