J
"Johanna"
Vieras
Olen huomannut, että jos arjessa ohjeistan tai neuvon, tai houkuttelen ja komennan lastamme, lapsen ITKU on se, joka ohjaa hyvin voimakkaasti tekemisiäni.
Esimerkki:
Olen leikkipuistossa lapsi A:n kanssa. Sanon, että nyt on aika lähteä kotiin. Lapsi tiuskaisee ärtyneenä takaisin, että "ei vaamana, haluaa leikkiä vielä". Selitän rauhallisesti, että nyt on aika mennä, ja otan lapsen esim. syliin, ja hän saattaa sätkiä ja potkiakin, mutta kannan hänet rauhassa kotiin ja aloitan iltavalmistelut.
Olen leikkipuistossa lapsi B:n kanssa. Sanon, että on aika lähteä kotiin. Lapsi inahtaa puoliuhmakkaasti että se ei käy. Kun alan selittää rauhallisesti, että nyt on aika lähteä, lapsi murtuu lohduttomaan itkuun, kyyneleet valuvat pitkin poskia ja hän on selvästi murheen murtama, hän sopertaa että leikki on vielä kesken. Peräännyn hämmentyneenä ja sanon, että voimme olla puistossa vielä hetken kunnes leikki on valmis. Vähän ajan päästä yritän uudestaan, ja kun lapsi antaa "luvan" lähdemme kotiin.
Havahduin yksi päivä kun muistin yhtäkkiä omasta lapsuudestani että en itkenyt juuri koskaan. Monesti vanhempani asettivat joitakin rajoja jotka tuntuivat pahoiltakin, mutta koska minulla itku ei ollut herkässä, menin "vanhempien ehdoilla".
Kumpi siis on oikein? Onko itku merkki siitä että päätös on liian ankara ja lapsi ei kestä sitä? Vai voiko itkevän lapsen "ylitse kävellä"?
Ja toiselta kantilta: onko oikein sille ei-itkevälle lapselle, että hän ei saa koskaan raivoamalla läpi tahtoaan kun itkevä saa? Voiko lapsesta, joka ei itke, tuntua yhtä pahalta kuin siitä joka itkee? Voiko ei-itkevä lapsi olla yhtä "hauras" kuin itkeväkin?
Korostan että en tarkoita tässä krokotiilin kyyneleitä eli tekoitkua! Eli meillä ei lapset itke sellaista tekoitkua, vaan kyse on aidosti suruitkusta, pettymysitkusta.
Esimerkki:
Olen leikkipuistossa lapsi A:n kanssa. Sanon, että nyt on aika lähteä kotiin. Lapsi tiuskaisee ärtyneenä takaisin, että "ei vaamana, haluaa leikkiä vielä". Selitän rauhallisesti, että nyt on aika mennä, ja otan lapsen esim. syliin, ja hän saattaa sätkiä ja potkiakin, mutta kannan hänet rauhassa kotiin ja aloitan iltavalmistelut.
Olen leikkipuistossa lapsi B:n kanssa. Sanon, että on aika lähteä kotiin. Lapsi inahtaa puoliuhmakkaasti että se ei käy. Kun alan selittää rauhallisesti, että nyt on aika lähteä, lapsi murtuu lohduttomaan itkuun, kyyneleet valuvat pitkin poskia ja hän on selvästi murheen murtama, hän sopertaa että leikki on vielä kesken. Peräännyn hämmentyneenä ja sanon, että voimme olla puistossa vielä hetken kunnes leikki on valmis. Vähän ajan päästä yritän uudestaan, ja kun lapsi antaa "luvan" lähdemme kotiin.
Havahduin yksi päivä kun muistin yhtäkkiä omasta lapsuudestani että en itkenyt juuri koskaan. Monesti vanhempani asettivat joitakin rajoja jotka tuntuivat pahoiltakin, mutta koska minulla itku ei ollut herkässä, menin "vanhempien ehdoilla".
Kumpi siis on oikein? Onko itku merkki siitä että päätös on liian ankara ja lapsi ei kestä sitä? Vai voiko itkevän lapsen "ylitse kävellä"?
Ja toiselta kantilta: onko oikein sille ei-itkevälle lapselle, että hän ei saa koskaan raivoamalla läpi tahtoaan kun itkevä saa? Voiko lapsesta, joka ei itke, tuntua yhtä pahalta kuin siitä joka itkee? Voiko ei-itkevä lapsi olla yhtä "hauras" kuin itkeväkin?
Korostan että en tarkoita tässä krokotiilin kyyneleitä eli tekoitkua! Eli meillä ei lapset itke sellaista tekoitkua, vaan kyse on aidosti suruitkusta, pettymysitkusta.
