Onko ihan normaalia lapsen reagointia??!!

Kohta 4v tyttö ja sellainen draamakuningatar etten ole toista tavannut.
MITÄÄN et voi pyytää tai käskeä tekemään tai flippaa heti välittömästi eikä ainakaan tee mitään. Etuilee muita ja kun komentaa omalle paikalleen, saa hirveet raivarit. Saattaa itkee tunnin putkeen.
Mielialat heittelee oikeesti ihan skitsolla tavalla. Samassa lauseessa saattaa huutaa, raivota ja kiljua ja sit tapittaa silmiin ja selittää naureskellen jotain.
Koko ajan saa sen kans olla varpaillaan ettei napsahda. Ei se kellekään mitään tee, siis satuta tai lyö tai mitään, mutta saa vaan hirveitä raivareita.
Ihan sellasista asioista, että pyydät sitä syömään, pyydät tai käsket vessaan, pyydät tai käsket pukemaan/riisumaan.. Mitään ei sais pyytää/käskee vaan kaiken pitäis tulla likan omalla tahdilla ja omasta alotteesta. Tosi raskasta kikkailla koko ajan sen kanssa.
On siis mun nuorin lapsi viidestä ja kukaan muu ei ole ollut tuollainen...
Neuvolassa yleensä istuu hiljaa eikä suostu vastaamaan mihinkään. Kotona pulisee kun papupata. Koska mä huolestun tosta?! Onko vaan uhmaa? Aina likka on vähän kiikkerä ollu, mut nyt n.puolen vuoden sisään menny ihan överiks toi touhu..

 

Voi ei, kuulostaapa raskaalta. Toivotaan, et se on joku ohimenevä vaihe. Onko elämässä tapahtunut mitään isoja muutoksia? Osaako hän itse jutella tai kertoa raivarin mentyä ohi, et miks on niin vaikeeta?

Mulla on neljä lasta ja oon välillä ihan ihmeissään meidän 2 ja1/2 vuotiaan pojan kans. Aina on ollu kova itkeen, mut nyt saattaa olla ihan sellasia päiviä, et aamusta iltaan mennään IHAN yhtä kurkkusuorana huutoa. Todella rasittavaa!
Ja meilläkään ei muut oo ollu tuommosia.
Sekin ottaa päähän ku hän osaa käydä pissalla potalla hienosti ja niin halutessaan pysyy kuivana päivän. Nyt on pitänyt koko vessa homma melkein unohtaa kun ei vaan huvita mennä pissalle ja houkuttelut ei auta, eikä väkisinkään voi viedä.

 

Eh... Ei kuulosta täysin normaalilta. :/ Menisin kyllä lääkäriin ja koittaisin päästä neurologin/psykologin juttusille.. Onko mielenterveysongelmaa suvussa?

 

ei oo mielenterveysongelmia suvussa...
oon koittanu likan kaa puhua ja jutella ja kysellä, mutta eipä siitä juuri irti saa.
tänään syötiin uunimakkaraa ja likka laittas ketsuppia hernekeittoonkin. ruuttasin sit mitään kysymättä ketsuppia lautasen reunalle ni %¤&#/ mitkä pultit. lähti karjuen ruokapöydästä. ja minä huusin perään että ole ilman sitten. ja likkahan oli ilman. söi makkaransa sitten kun muut söi välipalaa.
meidän neuvolantäti jäi eläkkeelle ja siellä on sellanen virkaintonen kirjaviisas nuori nainen nyt joka saa aivastuksestakin jonkun diagnoosin aikaseks. jotenkin ei heti huvittas sille ruveta näitä puhumaan...
päikyssä likka ihan samanlainen, tosin raivarit lievempiä, mutta silti. sielläkin hoitajat nyt kesäloman jälkeen huomanneet totaalisen muutoksen siitä miten herkkä tosta on tullu. koko ajan saa olla varpaillaan. siellä oli käyny kelto ja todennu et vaikuttaa vaan astetta raskaammalta uhmalta....

 

Kirjat Ihmeelliset vuodet sekä Kiukkukäsikirja antavat tilannetajua lapsen raivon käsittelyyn. Voimia, tiedän millaista tuo on. Aika helpotta ja lempeä suhtautuminen.

 

ihan perus ei tartte keittiödiagnoosia tms

 

Onko jotain erityistä muutosta tapahtunut? Teillä kotona tai sitten lapsen hoidossa? Jotain johon lapsi oireilee.
Oletko kysynyt lapselta?

Jotain neurologista poikkeamaa voisi olla. Aistiyliherkkyksiä? Tai sitten vaan sitä uhmaa.

 

Jostain syystä suurperheiden nuorimmat ovat usein tuollaisia, omapäisiä, kai se jotenkin tulee että on nuorin ja monta hoiatjaa, äitillä joku ikuinen vauvakuume. Saanut usein periksi, isompien pitää antaa aina periksi.

 

Ei tuo normaalilta kuulosta, mutta tunnen pari tuollaista persoonaa ja se on kai vaan heidän persoona sellainen vähän rankahko.
Käyttäytyvät tosin ulkopuolisille ihmisille ihan hyvin, eli läheisilleen vaan näyttävät sen skitsopuolen itsestään (ovat jo aikuisia).

Kyllä mä varmaan silti puhuisin asiasta jonku ammattilaisen kanssa.

 

Noh, tarttee vissiin meidänkin sitten apuja tytölle hakea. Ihan samanlainen meidän tyttö! Välillä mietin kanssa että missä menee normaalin raja... Hirmuisen kova tahto tytöllä ainakin on, lisäksi vilkas vielä. On todella haastavaa vanhemmille, tsemppiä teille!

 

Mä suosittelisin ottamaan yhteyttä perheneuvolaan. Siellä on valmiudet sekä tutkia lasta että auttaa teitä jaksamaan tilanteessa. Tuollainen tilanne on todella kuormittava ja pian oireilette koko perhe Ja sinne perheneuvolaan pääsee ilman lähetettä, välttämättä ei tarvi kertoa neuvolassakaan jos siltä tuntuu. Jos perheneuvolan psykologi on sitä mieltä, että tytöllä voisi olla esim. neurologista/psykiatrista ongelmaa, niin hän ohjaa teitä sitten eteenpäin. Yleensä tällaisissa ongelmissa tehdään joka tapauksessa kognitiivisten taitojen kartoitus ensin, joten sikälikin psykologi on oikea paikka aloittaa.

 

Meiän vanhempi on just tuollanen, hällä todettiin neurologinen poikkeavuus. Nuorempi alkaa näyttää samanlaisia merkkejä, pieni pelko että hällekin diagnoosi saadaan. Mutta siis vanhemmalla lapsella on muutakin erikoisuutta käytöksessä, pelkällä raivoamisella ei varmaan oltaisi diagnoosiin päästy.

Raskasta on, tsemppiä sinnekin. Harva ymmärtää millaista on, kun vuodesta toiseen hipsit varpaillaan kotonasi, ja tarkkailet merkkejä jotta pystyisit ennakoimaan raivarit.

 

Ah, tuo on raskasta. TIEDÄN.

Meidän poika oli 2-4v ikävuosina ihan kauhea. Raivarit tuli pienimstäkin asiasta, pikkuvarvas osoitti aamulla kolme milliä vasemmalle ja jo huudettiin kolmatta tuntia.

Saimme nlan kautta lähetteen lastenneurologiselle ja lopujen lopuksi diagnoosina vaikea dysfasia ja lievä dyspraksia ja aspergerin piirteitä.
(Nämä olivat jo jotenkin tiedossa ja aavistettuja nlan kautta, kun poika oli alle 2v)

Poika aloitti kuntouttavan pvähoidon erityispk, puhe- ja toimintaterapian ja siitä alkoi kuntoutus.

Nyt poika on reipas 9v, käy dysfasia-luokalla nyt 2. luokkaa ja kaikki sujuu hienosti. Ei raivareita (paitsi kotona välillä kun sisar-rakkaus kukoistaa....) lukee ja kirjoittaa hienosti, matikkanero.

Tsemppiä. Jos nla-täti tuntuu liian "huonolta" ja tuntuu ettei vastauksia saa, voit aina vaihtaa tätiä. Tai sitten ihan terveyskeskuksen kautta lähete lääkäriin jos siltä tuntuu.

Voimia ja paljon. :hug:

 

Hmm... Meidän samanikäisellä pojalla on samanlaista käytöstä, mut oon aina laittanut temperamentin piikkiin. Ja niin on muuten pikkusisaruksellaankin nyt, mut se on selvemmin uhmaa, koska on muuten tasaisempi tyyppi kuin veljensä. Usein on raskasta joo, mut koitetaan pitää selkeät rajat ja vaatii omanlaisensa taktiikan millä mahdollisesti välttää isommat tunnehuiput.

En ole osannut pitää tuota "häiriökäyttäytymisenä", pitäisiköhän hakea diagnoosi?

 

Kyllä uskaltaisin väittää, että uhman ja neurologisen vaikeuden erottaa....

 

Kyllä uskaltaisin väittää, että uhman ja neurologisen vaikeuden erottaa....

Mut jos lapsella ei selkeästi ole ollut uhmaa vaan ns. uhmakäyttäytyminen on ollut jatkuvaa siitä ekasta uhmasta lähtien? Tarviiko silloin oikeasti lähteä tutkituttamaan lapsen pää?

Ihan vaan siksikin mietin, että ehkä nykyään vanhemmat olettaa että lapset hoituu tuosta vaan toisella kädellä ja jos vähänkään on jotain poikkipuolista, niin lapsessa on oltava vikaa. En siis tarkoita aloittajaa tällä, hänellä voi olla paljon hankalampi tilanne kuin meillä, vaikea sitä näin koneen välityksellä on tietää. Tuntuu vaan, että nykyään jokaisella on oltava diagnoosi jostain?

 

[QUOTE="tinkeli";29097112]Mut jos lapsella ei selkeästi ole ollut uhmaa vaan ns. uhmakäyttäytyminen on ollut jatkuvaa siitä ekasta uhmasta lähtien? Tarviiko silloin oikeasti lähteä tutkituttamaan lapsen pää?

Ihan vaan siksikin mietin, että ehkä nykyään vanhemmat olettaa että lapset hoituu tuosta vaan toisella kädellä ja jos vähänkään on jotain poikkipuolista, niin lapsessa on oltava vikaa. En siis tarkoita aloittajaa tällä, hänellä voi olla paljon hankalampi tilanne kuin meillä, vaikea sitä näin koneen välityksellä on tietää. Tuntuu vaan, että nykyään jokaisella on oltava diagnoosi jostain?[/QUOTE]

NO ehkäpä, mutta nykyään kiinnitetään erinnäisiin asioihin huomiota erilailla, kuin 10v. sitten.

Ehkpä siksi tuntuu, että jokaisella joku diagnoosi ja saa siihen apua. Tämä mielestäni on hyvä asia, sillä lasten oppimisaikeudet yms varmasti helpottaa ainakin puolella, mutta sitten taas toisaalta haetaan turhaankin diagnooseja.