On niin helppoa heittää kommetteja, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Tämä pätee asiaan kuin asiaan.
Meillä raskauden alkuvaiheessa, mies ilmoitti, ettei jaksakaan alkaa hommaa alusta. Hän muutti pois, mutta ilmoitti olevansa käytettävissä synnytyksen aikaan esim. kuskina sairaalaan. Tämä oli minulle ehdoton "nou-nou". En halunnut miestä mukaan raskauteen, sillä kyseessä ei ollut yhteinen odotus, yhteinen raskaus, yhteinen ilo.
Miehen mielestä lapsi oli oli rasite, väärää sukupuolta, velvoite, jota hän ei halunnut jne.
En olisi missään tapauksessa ottanut miestä mukaan tilanteeseen. Kyse on minulle hyvin intiimistä hetkestä. Miksi ihmeessä jakaisin sen henkilön kanssa, jolla ei ole mitään yhtymäpintaa minuun tai lapseen? Jos isä haluaa yhtymäpintaa lapseen myöhemmin, sen ehtii kyllä muodostaa - siihen perustuu adioptikin, sijaisvanhemmuus jne. Lapsi kiinnittyy kyllä vanhempaan tai aikuiseen, kun riittävän merkityksellinen ja halukas aikuinen siihen tehtävään ilmoittautuu.
Näin voi käydä paljon myöhemminkin. Suosittelen AP, että teet juuri niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu. Eipä se miehesi tai ex-miehesi ja syntyvä lapsesi välttämättä synnytyksen jälkeenkään tule juuri tapaamaan. Me emme voi tietää. Toki isillä on oikeuksia, mutta sitten pitäisi olla varma siitä, että huolehtivat myös velvollisuuksista. Meillä mies esim. kieltäytyi osallistumasta lapsen tulon aiheuttamiin kustannuksiin. Hänen mielestään hänellä ei siis ollut osaa eikä arpaa siihen, että lapsi tarvitsi vuodevaatteita, vaatteita, sängyn jne.
Jokainen tekee niin kuin hyväksi näkee. Sitten pitää vain olla valmis perustelemaan ratkaisunsa ja seisomaan niiden takana, kun lapsi esim. alkaa kysymään, että miksi jotain tehtiin kuten tehtiin. Tokikaan lapsen ei kaikkea "raadollista" tarvitse tietää...