Onko 40+-iässä vaikeampi muodostaa parisuhde kuin nuorena?

[Untako nään?]

Tapasin vuosi sitten netissä mukavan miehen ja aloimme seurustella: Ihastuimme toisiimme kovasti ensi alkuun, ei sentään hulluna sukat pyörien, mutta aika voimakkaasti kuitenkin. Hyvin pian jo käytimme "rakkaus" -sanaakin...

Kevät kului, kesä saapui ja aloimme sittenkin huomata olevamme melko erilaisia ja pieniä riitoja ja erimielisyyksiä ilmaantui. Alun innostus rupesi hiipumaan, varsinkin miehen taholta, minä vielä jaksoin yrittää. Vuoden loppuun mennessä suhteemme loppui. Siististi ja asiallisesti, toki kyynelehtien, mutta niin vain loppui.

Tuntuu,että joskus silloin nuorena kauan sitten oli jollain lailla paljon helpompaa seurustella ja oli helpommin samaa mieltä toisen ihmisen kanssa. Kun ensimmäistä pitkää parisuhdettani muodostin, kaikki oli kovin sujuvaa ja intohimoinen lempi kesti vuosia. Suhde sitten vasta vuosikymmenen kuluttua alkoi hiipua ja kuihtua. Sitten olin jonkun aikaa yksin.

Nyt olen tosi pettynyt, kun tämä hyväksi luulemani juttu menikin äkkiä ohi. Tuntui, että kun kaksi yli nelikymppistä ja kaikenlaista nähnyttä ja kokenutta yritti sovitella elämiään yhteen, ei se toiminutkaan. Kummallakin oli liikaa omat tavat ja tottumukset, ja ehkä liikaa jääräpäisyyttä.

Nyt tekisi mieli heittää kirves kaivoon ja pitää vastedes kaikki miehet kaukana, sillä en jaksa uskoa, että pystyisin kenenkäään kanssa elämään, tämä kokemus haavoitti liikaa. Ja kaikki hyvät miehet on jo joka tapauksessa varattu...

Oletteko te, armaat Ellit, löytäneet onnea vielä 40-50-vuotiaina? Kertokaa ja rohkaiskaa pettynyttä! En haluaisi vanheta ypöyksin, kaipaan vielä lämmintä kainaloa ja kumppania rinnalleni.

 

[Lillukka-]

Minä ja mieheni olemme molemmat jo 4-kympin rajapyykin ylittäneet. Sanoisin, että nyt seurustelu on jopa antoisampaa kuin nuorempana, koska kaikkia toisen "virheitä" ei ota niin vakavasti, on oppinut joustamaan ja ajattelemaan toisen kannalta asioita. Myös loukkaantumiskynnys on noussut huomattavasti eikä kaikkia erimielisyyksiä ota henkilökohtaisena loukkauksena.

Toisaalta myös kynnys elämänkumppanin suhteen on noussut. Sitä tietää, mitä ei ainakaan halua. Vaatimuslista on lyhentynyt, selkeytynyt ja pääpointiksi rakkauden ohessa on noussut onnellinen harmonia ja toisen arvostaminen ja myös itsekkäästi oma onni.

 

[Näin täällä taas]

ja toisaalta on kyllä sekin puoli, että on niin tottunut omaan elämänmenoonsa ja systeemeihinsä, että kynnys luopua yksinolosta on korkeampi. Itse en varmasti alkaisi enää kenenkään kanssa samaan kämppään jatkuvasti, yksinolon tarve jo yksistään on niin suuri. Eli oma kämppä on kummallakin oltava.

Mutta joo, tuo on totta minustakin tuo Lillukan jälkimmäinen kappale...eikä kun siis Lillukan TEKSTIN jälkimmäinen kappale, kun täällä nyt näitä kielipoliisejakin kerran liikkuu... )))) Anteeksi, Lillukka: ei ollut tarkoitus laittaa sinua osiksi! (päivän vihje eli piilomainonta muuten noista koomisista lauseista: eksyin tässä muuan päivä sivulle Salakuunneltua.fi - katsokaa, jos ankea fiilis joskus iskee! )

 

[~Säde~]

Näin sivusta seuranneena sanoisin, että syynä suhteen vaikeuteen on kriittisyyden kasvu, mitä vanhemmaksi sitä tulee ja toisaalta myös netti.

Jos netin kautta tapasitte, niin mikä estää netin avustamana toista (miestä tai naista) pyörittämästä tusinaa sopivia parisuhde/yhdenillanjuttu tms ehdokkaita. Se, jolla on haku päällä, tuskin tyytyy siihen sopivimpaan, vaan haluaa edelleen vertailla ehdokkaita.

Toisaalta, vaikka iän myötä musta-valko-ajattelun pitäisi alkaa saada enemmän myös niitä harmaan sävyjä, niin kumppanin suhteen pätee sama kuin uusiin kodinkoneisiinkiin. Kun vanha sanoo sopimuksen irti, valitaan uusi muilla tärkeämmillä tai jopa paremmilla ominaisuuksilla varaustettuna;o)

Rohkaisuna vielä, että se uusi rakkaus tulee, kun on tullakseen... vaikka kaupan kassalla. Mitä vähemmän etsit, sitä todennäköisemmin siihen törmäät!

Valoisaa ja rakkaudentäyteistä kevättä!

 

[kliseesaastaa]

Rohkaisuna vielä, että se uusi rakkaus tulee, kun on tullakseen... vaikka kaupan kassalla. Mitä vähemmän etsit, sitä todennäköisemmin siihen törmäät!

Et viitsisi enää noita valhekliseitä kirjoitella. Kokemuksesta ja muiden kertomuksista tiedän, että nuo eivät suurimmaksi osaksi pidä paikkaansa.

 

[Lillukka-]

Mielestäni tuo vanha klisee, etsimättä löytää, pitää paikkansa. Minullekin tuli ihan tilaamatta mies ja minä tulin miehelle. Tapasimme oikeastaan aivan väärään aikaan, mutta emme kumpikaan halunneet ottaa riskiä, että toinen katoaisi jos emme tartu tilaisuuteen.

Vielä etsimisestä. Toinen (ja monet ovat) voi "paperilla" olla ihannekumppaneita, mutta jos tiettyä kemiaa ei ole, ei suhde kanna pitemmän päälle. Minäkin kävin vuosia sitten muutamilla nettitreffeillä ja vaikka mies muuten olisi ollut täysi kymppi, ei yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vaan syntynyt. Mitäpä sitä väkisin yrittämään.

 

[-aloittaja]

Niinpä, toisilla on hyviä kokemuksia, toisilla ei. Ja aika moni sanoo ettei tässä iässä haluakaan enää vakisuhteeseen ja saman katon alle miehen kanssa, kun on omaan, mukavaan elämäntyyliin tottunut.

Selvä se, että kahden ihmisen yhteinen koti on haaste kai joka iässä. Mutta silti tahtoisin yrittää! Vuoden mittaisessa seurustelusuhteessakin ihaninta oli se yhteinen arki, ja se, kun sai ainakin pari kertaa viikossa nukahtaa kullan viereen. Toisen ihmisen läsnäolo, läheisyys, lämpö - kaipaan mielettömästi!

Ikävä on yhä tuotakin miestä, vaikka suhteemme ei toiminutkaan kunnolla. Juttuseuraa ja läheisyyttä. Parku tulee!

 

[Näin täällä taas]

Rohkaisuna vielä, että se uusi rakkaus tulee, kun on tullakseen... vaikka kaupan kassalla. Mitä vähemmän etsit, sitä todennäköisemmin siihen törmäät!

Et viitsisi enää noita valhekliseitä kirjoitella. Kokemuksesta ja muiden kertomuksista tiedän, että nuo eivät suurimmaksi osaksi pidä paikkaansa.

Tästä olisin taipuvainen olemaan hieman eri mieltä. Nimittäin jos etsimällä etsii, toinenkin vaistoaa sen - ja silloin voi tulla vähän pakokauhu, pelko nojapuuksi joutumisesta! Siinä on mielestäni vinha perä, että ensin elämän pitää olla mielekästä jo ilmankin sitä kaveria, eli toinen tulee pylvääksi viereen, ei nojaamaan tai nojattavaksi. Ja se näkyy ulospäin kuitenkin aika pian, mistä on kyse. Siksi ihminen, joka ei tunnu olevan '"haku päällä", voi hyvinkin kiinnittää huomiota enemmän ja positiivisemmin. Itsensä hyväksyminen ja elämästään nauttiminen jo ilman hakuakin näkyy ulospäin. Juuri siellä kaupan kassa, kirjaston lainausautomaatilla, linja-autossa... Ei välttämättä niinkään paikoissa, joissa perinteisesti "haetaan".

Mutta taas kerran: "Näin on - ja toisin".

 

[Näin täällä taas]

lisätään "-lla". Sijamuodon määrittelyä ja analysointia ei lisätä

 

[´´´```]

Ètsimällä etsiminen joskuus toimii, joskus ei. Onhan nettituttavuuskin tarkoitushakuista parinetsintää ja monesti senssipaltoilta pareja syntyykin.

Nuorella ja aikuisemmalla voi seurustelu olla hyvinkin erilaoisella pohjalla. Nuorena haetaan vain jotakuta seuraksi, ei siinä ajatella vielä tulevaisuutta, yhteistä kotia jne. On normaalia treffailla useita ihmisiä vuodenkin sisällä.

Vanhempana, kun kello jo tikittää kovempaa, haluaa seurustellessa kenties nopeammin sitä yhteistä elämää. Ei ole enää aikaa tuhlattavaksi. Eikä yksinkertaisesti enää jaksaisi deittailla ja deittailla, kulkea, etsiä, bailata, vaan pysähtyä jo hiljakseen nauttimaan parisuhteesta. Viisikymppisellä voi olla jo mielessä eläkevuodet. Niitä olisi kivempi elellä jonkun seurassa, eikä yksinään.

 

[käytös kuin teinillä]

Mielestäni syöksyit suhteeseen kovin nopeasti, nelikymppisen pitäisi jo osata käyttää harkintaakin kumppanin suhteen. Aikuisen ihmisen käyttäytymiseen kuuluvat järki ja tunteet tasapainoisessa suhteessa.

 

[Wanhempi täti]

Nuorena kun ei tiedä elämästä paljon mitään on niin helppoa pariutua ja mennä naimisiinkin. Vanhempana ja kokemuksesta oppineena (jos on eronnut kuten minä) ei haluakaan enää samanlaista riippaa itselleen, varsinkaan jos ei koskaan ole ollut mikään halihali- ja pusipusi-ihminen. Tämä nykyinen parisuhde on suhteena paljon parempi ja antoisampi vaikka emme edes asu yhdessä. Molemmilla on omaa aikaa ja rauhaa sekä yhteistä "laatuaikaa" silloin kun itse niin haluamme.

Tottakai vuodet tuovat jokaiselle omat tapansa ja tottumuksensa eikä niitä ole tarkoituskaan sovittaa täysin yhteen - niin identtisiä ihmisiä tuskin löytyykään jotka tekisivät kaiken yhdessä ja yhtä innokkaasti. Oma elämä ei häviä mihinkään vaikka yhdessä ollaankin. Se hyvä puoli 40+ ikäisten suhteessa on että kumpikin jo tietää ettei toista voi muuttaa mieleisekseen.

 

[-aloitt.]

Mielestäni syöksyit suhteeseen kovin nopeasti, nelikymppisen pitäisi jo osata käyttää harkintaakin kumppanin suhteen. Aikuisen ihmisen käyttäytymiseen kuuluvat järki ja tunteet tasapainoisessa suhteessa.

Olin puolitoista vuotta yksin, en siis tunne syöksyneeni mihinkään kovin äkkiä. Tosin tässä iässä ei voi enää liian pitkäksi aikaa jäädä odottelemaan sitä Prinssi Rohkeaa. En tahtoisi vasta eläkeläistansseista löytää rakasta elämän lopputaipaleelle.

Netissä tapaamista en voi mielestäni syyttää, sillä kirjoittelimme alkuun pari viikkoa monipuolisesti ja pitkiä kirjeitä ennen livetapaamista. MYös tavattaessa mielistyimme toisiimme samantien. Yhteen emme vielä ehtineen muuttaa ja hyvä niin, kun loppu ei ollutkaan onnellinen.

Mies oli fiksu ja mukava, mutta ei kai sitten minua varten. Pitää siis tutustua itseensä tässä nyt taas yksin ollessaan, miettiä, mikä meni pieleen ja ottaa opikseen. J atoivoa, että jonain päivänä paistaa päivä taas risukasaankin.

 

[Taas tätä!]

Rohkaisuna vielä, että se uusi rakkaus tulee, kun on tullakseen... vaikka kaupan kassalla. Mitä vähemmän etsit, sitä todennäköisemmin siihen törmäät!

Et viitsisi enää noita valhekliseitä kirjoitella. Kokemuksesta ja muiden kertomuksista tiedän, että nuo eivät suurimmaksi osaksi pidä paikkaansa.

Tästä olisin taipuvainen olemaan hieman eri mieltä. Nimittäin jos etsimällä etsii, toinenkin vaistoaa sen - ja silloin voi tulla vähän pakokauhu, pelko nojapuuksi joutumisesta! Siinä on mielestäni vinha perä, että ensin elämän pitää olla mielekästä jo ilmankin sitä kaveria, eli toinen tulee pylvääksi viereen, ei nojaamaan tai nojattavaksi. Ja se näkyy ulospäin kuitenkin aika pian, mistä on kyse. Siksi ihminen, joka ei tunnu olevan '"haku päällä", voi hyvinkin kiinnittää huomiota enemmän ja positiivisemmin. Itsensä hyväksyminen ja elämästään nauttiminen jo ilman hakuakin näkyy ulospäin. Juuri siellä kaupan kassa, kirjaston lainausautomaatilla, linja-autossa... Ei välttämättä niinkään paikoissa, joissa perinteisesti "haetaan".

Mutta taas kerran: "Näin on - ja toisin".

joo, mutta mikä ihme saa sinut (ja monet muut ellit) luulemaan etteikö ihminen voisi olla itsensä hyväksyvä ja elämästään nauttiva VAIKKA onkin "haku päällä"? Pitäisikö sitä sitten vain tyytyväisenä kehrätä omissa oloissaan, vaikka ajattelisikin että olisi vielä mukavempaa jos siinä vierellä kehräisi oma kulta? Ei kai se "etsiminen" ole aina merkki siitä ettei pärjäisi omillaankin. Kai elämästään nauttivalla sinkullakin on oikeus "hakea" yhä parempaa? Niinhän tekee elämäänsä tyytyväiset parillisetkin: "Voi kun meillä olis muuten kaikki niin hyvin kun sä vaan tekisit ja tätä"!

 

[Taas tätä!]

tuossa lopussa pitäisi lukea "kun sä vaan tekisit sitä ja tätä"...

 

[ikäkriitikko]

Minusta ikä ei pelkästään tee ihmistä viisaammaksi. Jos ihminen ei ota virheistään opiksi eikä muutenkaan osaa ottaa vastuuta käyttäytymisestään, niin on tosiaan ihan mahdollista, että hän toistaa uudestaan ja uudestaan samoja virheitä. Tyypillinen esimerkki on vaikkapa alkoholismi tai pettäminen. Ei silloin pidä syyttää, että kumppanit on kaikki liian intohimottomia tms, jos kuitenkin on itse aina se, joka ensimmäisenä pettää. Tai jos suhteen alussa on niin rakastunut, että kykenee hillitsemään viinan juontia, mutta heti kun tulee vähän vastoinkäymisiä, niin sitä syyttää kumppania, että kumppani on "pakottanut" juomaan, kun sitä ei millään kestä selvinpäin.

Nykyään korostetaan yksilöllisyyttä ja ikuista nuorekkuutta. Jos lähtee siihen kelkkaan mukaan, niin se johtaa helposti sellaiseen hedonistisuuteen, joka ei välttämättä istu harmoniseen parisuhteeseen. Jos tuijottelee vain omaa napaa kaikissa valintatilanteissa kykenemättä ottamaan toista ihmistä huomioon, niin eihän siitä hyvä seuraa, jos esimerkiksi koko ajan parisuhteen pitäisi olla vuodesta toiseen kuin vastarakastuneilla. Arjen sietämisen taito on aika vaativaa.

Moni etsii myös itseään tasokkaampaa kumppania, mikä toisaalta on ihan okei. Kyllä minullekin kelpaisi komea, rikas, sivistynyt, huumorintajuinen, uskollinen, luotettava jne jne jne... Sitä oppii vuosien varrella tietämään, mitä ominaisuuksia miehestä haluaa ja toisaalta mitä ei ainakaan halua. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi juoppoa huolisi. Silti joskus on hyvä miettiä, että jos aina sortuu tietyntyyppisiin miehiin, niin etsiikö sitä miestä väärillä kriteereillä? Esimerkiksi jos rakastuu tulisiin ja tummiin hulttiomiehiin, niin elämä sellaisen rinnalla voi olla raskasta. Sellaisessa tapauksessa pitäisi ennakkoluulottomasti laajentaa hakua myös sellaisiin, joissa saattaa piillä oivaa potentiaalia.

 

[Taas tätä!]

Rohkaisuna vielä, että se uusi rakkaus tulee, kun on tullakseen... vaikka kaupan kassalla. Mitä vähemmän etsit, sitä todennäköisemmin siihen törmäät!

Et viitsisi enää noita valhekliseitä kirjoitella. Kokemuksesta ja muiden kertomuksista tiedän, että nuo eivät suurimmaksi osaksi pidä paikkaansa.

Aivan! Ei mitään muuta kuin klisettä! Tuo että muka kaupan jonossa tai jossain kirjastossa löytäis kumppanin on kyllä sellaista hölyn pölyä kun suomessa asuu, koska eiväthän suomalaiset edes puhu! Hulluksihan siinä leimattaisiin jos alkais kaupassa juttelemaan jollekin ventovieraalle. Baari se on ainoa paikka jossa suomalaiset miehet saa puhumaan, mutta eihän se baari kumminkaan mikään hyvä hakupaikka ole.

 

[Näin täällä taas]

Taitaapa sitten riippua ihmisestä ja asuinseudusta. Täälläpäin se on ihan normaalia.
Ei täällä tartte hakea ihmisiä muualta kuin naapurilähiöstä, töistä, koulusta, niin ja useampikin tuttava on löytänyt muutakin kuin vain yleistä juttuseuraa noista edellä mainituista. Kyllä täällä ainakin ihmiset juttelelee vielä ventovieraalle, sitä kutsutaan Small talkiksi kai mediassa. Täällä käytöstavoiksi. Tosin samoin oli toisella laidalla Suomea, missä asuin ennen. Taitaa sitten olla itsestä kiinni, vaan paljon on juttututtuja ihan ilman baarejakin!

 

[nainen 43v]

Mielestäni syöksyit suhteeseen kovin nopeasti, nelikymppisen pitäisi jo osata käyttää harkintaakin kumppanin suhteen. Aikuisen ihmisen käyttäytymiseen kuuluvat järki ja tunteet tasapainoisessa suhteessa.

Meitä on niin monenlaisia luonteita, että toinen heittäytyy, ihastuu, tuntee, rakastuu eri tahtia kuin joku toinen, joka taas harkitsee, miettii, tuumaa, varoo ja pelkää - ja miettii vielä kerran ja lopulta jättää tutustumatta, ihastumatta. Kukin toimii luonteensa ja toisaalta myös aikaisempien kokemustensa mukaisesti. Itse kuulun tunneihmisiin, joka osaan heittäytyä enkä väkipakolla kiella ja piilota tunteitani. Jos tapaan miehen, joka kiinnostaa, näytän myös sen. Mielestäni aivan hyvä piirre . Ja ovatpa monet miehet juuri aitouttani ja rentouttani mieleisenään pitäneetkin. Toisaalta näytän myös ne kielteisemmätkin tunteeni kovinkaan peittelemättä. Missä minulla olisi opettelemista... .

Alkuperäiselle: Onpa tarinasi melko samanlainen kuin minun kokemukseni. Nykyisen miesystäväni tapasin myös netin kautta. Hän löysi profiilini ja otti yhteyttä. Kirjoittelimme yhden illan aina aamukolmeen asti viestejä. Molemmista tuntui, ettei voi lopettaa...aina uusi viesti oli laitettava. Tunsimme vahvaa kiinnostusta ja juttu luisti hienosti. Uskalsin siis antaa numeroni, mies soitti päivällä ja illalla teimme pitkän, mukavan kävelylenkin. Kemiat kolahtivat yksiin niin mahtavasti ja toisen ulkoinen olemuskin miellytti molempia. Tosin mies oli kirjoittanut, että oikeasti ei ole "väliä", miltä näytän, koska ihastui ajatuksiini kirjoitusten perusteella. Hän on kivannäköinen, charmikas ja timmi mies (siis minun mielipiteeni).

Nyt kuitenkin muutaman kk seurustelun jälkeen alkaa mietityttää, mihin tämä johtaa. Nimittäin hänellä on vasta asumuserovaihe meneillään ja on muutamaankin kertaan sanonut minulle, ettei "voi luvata" tulevaisuudesta mitään. Ei tietenkään tässä vaiheessa. Silti tuntuu oikeasti pahalta, että hän muistuttaa asiasta. Itse kun olen täysin rakastunut ja hän on astunut minun ja lasteni elämään, arkeenkin, todella nopeasti. Yleensä olen itse viivytellyt miesystävien esittelemisessä lapsilleni (teinejä). Nyt vain tuntui niin oikealta ja ihanalta, että tuntui luontevalta"tuoda mies taloon" aika pian ensitapaamisemme jälkeen.Molempien tunteet olivat vahvat ja kaikki sujui hienosti.

Ehkä turhaan vähän pelkään tulevaisuuden puolesta. Ehkä pitäisi luottaa ja uskoa ja ottaa kuitenkin "rennosti" tämä ihmissuhde. Rakastaa nyt kun siltä tuntuu eikä miettiä tulevaa. Jotenkin vain omien tunteiden ollessa vahvan, tarkkailee suurennuslasin kanssa toisen fiiliksiä...että vieläkö hän rakastaa minua.

 

[nykyajan ilmiö]

~Säde~:Rohkaisuna vielä, että se uusi rakkaus tulee, kun on tullakseen... vaikka kaupan kassalla. Mitä vähemmän etsit, sitä todennäköisemmin siihen törmäät! "


En minäkään usko ylläolevaa tekstiä enää, joo uskoin kun oli 30v nyt olen jo yli 40 v ja jo 3 vuotta yksin.
Tunnen aika monta sinkku miestä sekä naista jotkut yli 30 v ja jotkut lähellä 40 v ja jotkut yli 40 v kaikki hauskoja kivan näkösiä ihmisiä.
Kaikilla suhde kaatunut perselleen, jotkut odottaa sitä """ oikeaa """ vieläkin, jotkut jo 10 vuotta!
Pitkiä ja lyhyitä suhteita heillä on ollut, mutta kaikki kaatui justis tuon alkuhuuman jälkeen perselleen kun alkuhuuman huimaus katosi.
Ja kaikki vaan sanoo / neuvoo kannustaa heille myös että " kyllä se uusi rakkaus vielä tulee! sitten kun on tullakseen " no ei se vaan tule, joo ehkä taas sellainen " hetken ilo " tapaus. no jaa on sekin hauskaa mutta, ei mitään pysyvää kukaan taida nykyään enää saada/ löytää mistään.

Ja aika monet parit menevät iloisesti naimisiin, tai saman katon alle asumaan ja sitten pari kolmen vuoden päästä olen saanut usein kuulla "ei me sovitakkaan yhteen, mennään omille teille, erotaan.

 

[no]

Minä olen tullut siihen tulokseen, että nuorena on jokin ylimääräinen geeni, joka sitten poistuu eron myötä. Tämä geeni antaa uskoa, toivoa ja rakkautta, vaikka niitä ei olisi lähimaillakaan...

 

[yks tavis]

Tässä neuvo:
Ole vain oma itsesi, äläkä tee mitään ihme strategioita toimintaasi. Kun olet se mikä olet - niin sinuun on helpompi tutustua.
On aivan älytöntä lähteä tekemään ensin aluksi itsestään jotain muuta - kuin on, sillä totuus kuitenkin paljastuu ajan myötä - ja sitten tulee ero.
Niin se vaan menee, että strategioiden tekeminen ihmissuhteisiin liittyen on eräänlaista ihmissuhdehuijausta ja siitä ei hyvää seuraa!

 

[paras hanke]

Tämä "geeni", joka nuorena ajaa ihmisen naimisiin, on yhdistelmä kokemattomuutta, sinisilmäisyyttä ja ympäristön ja oman itsen luomia mielikuvia, että avioliitto ja parisuhde ovat parasta, mitä voi olla. Milloinkahan ihminen viisastuu niin paljon, että tyhtyy ajattelemaan omilla aivoillaan.

 

[Näin täällä taas]

joo, mutta mikä ihme saa sinut (ja monet muut ellit) luulemaan etteikö ihminen voisi olla itsensä hyväksyvä ja elämästään nauttiva VAIKKA onkin "haku päällä"? Pitäisikö sitä sitten vain tyytyväisenä kehrätä omissa oloissaan, vaikka ajattelisikin että olisi vielä mukavempaa jos siinä vierellä kehräisi oma kulta? Ei kai se "etsiminen" ole aina merkki siitä ettei pärjäisi omillaankin. Kai elämästään nauttivalla sinkullakin on oikeus "hakea" yhä parempaa? Niinhän tekee elämäänsä tyytyväiset parillisetkin: "Voi kun meillä olis muuten kaikki niin hyvin kun sä vaan tekisit ja tätä"!

Ei mikään. En tarkoittanutkaan sitä. Ja vielä sen vahvistukseksi lopussa luki "Näin on - ja toisin"!

Mutta kun meitä ihmisiä on moneksi joka porukkaan, tarkoitin tuossa lähinnä niitä, jotka EIVÄT pysty siihen elämästään nauttimiseen ilman toista ihmistä, niitäkin kun on! Ihmisiä, joille kaikki yksin tehty on kamalaa, ja se sitten alkaa helposti jo ahdistaa seuraksi osuvaa. Tarkoitin siis ihmisiä, joista hurjan selvästi loistaa ulos jonkun sortin epätoivoinen haku, ei siis sellainen "normaalimpi" tempo.

Tuo pylväsvertaus oli se monien parisuhdeterapeuttien kuvaus kahdesta pylväästä, jotka seisovat vierekkäin, kumpikaan ei ole toisen varassa, eikä näin ollen myöskään kaada sitä toista (ja kaadu samalla itsekin). Eli kumpikin henkisesti omillaan, mutta toisen lähelläolosta nauttiva. Katseet sen verran eri suuntiin, että voi kertoa eli jakaa toiselle sitä, mitä toinen ei näe, mutta silti niin paljon yhteistäkin näkökenttää, että on yhteistä juteltavaa.

Itse olen kai niin paljon yksinoloakin vaativa ihminen, että hakukommenttini pitää varmaan muistaa tulkita myös siinä valossa. Siksi vastaan alkuperäiseen otsikon kysymykseen, että on se vaikeampaa, jos on jo ehtinyt lujastikin kiintyä ja piintyä siihen omaan elämisen systeemiinsä. Nuorena on vähemmän tottumuksia, joita pitää sovitella yhteen. "Nuorena vitsa väännettävä", vanhempana vaikeampaa, kun puu on jo jäykempää - aivoissakin Nyt en itse enää ihan vähällä menisi saman katon alle, eli miessuhteet ovat sitten sellaisia, että kummallakin on ja pysyy se omakin huusholli. Toisen tapoihin itsensä sovittelu ihan ympärivuorokautisesti alkaisi ahdistaa helpommin kuin nuorena. Siis itseäni, mikä kattaa vain itseni!