Onko 30-kriisin oireita vai yleistä tyytymättömyyttä!?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tiedähäntä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Itsellä kolmekymppiä lähenee, eikä ole mitään siihen liittyviä kriisejä. Ikä on vain numero ja ainoa asia elämässäsi mihin et voi vaikuttaa. Kriisit on sitten erikseen.
Minusta tuo on yleistä tyytymättömyyttä omaan elämään tai kateutta muiden eletystä elämästä. Arki tympii, eikä mikään tyydytä. Taitaa olla ihan normaalia useimmallw meistä, myös minulle.
Aloita hetkestä nauttiminen hetki kerrallaan. Ei ole helppoa, mutta helpottuu.
Hae pieniä muutoksia rutiineihin ja auta vaikka lähellä olevia.
 
Entäs kun mulla on muuten kaikki niinku haluaisinkin, siis ainaki melkein (ei tarpeeks tietysti omaisuutta, tarpeeksi hienoa kotia ym. mut tyydyn vähempäänkin) mutta kun mulla ei ole kuin perheeni, ei ystäviä. Olen yrittänyt tutustua ihmisiin hieman liioitellen 20 vuotta ja olen saanut kyllä joskus ystäviä vähäksi aikaa, mutta eivät ole olleet ihan kunnon ystäviä kuitenkaan. Ystävyydessä ei saisi haitata toisen elämäntilanteen muuttuminen niin paljon että ystävyys loppuu.

Aika moni johon tutustuu ei hyväksy minua sellaisena kun olen. Pitäisi olla kuten yhteiskunnassa keskimäärin jotta tulisi massan hyväksymäksi, enkä edes halua tulla vaan haluan aitoa ystävyyttä jolloin saan olla kuka oikeasti olen.
 
on muutamakin kaveri jotka kriiseissään päättivät vaihtaa alaa ja lähteä "kutsumuksensa" perään eli hoitajiksi (toinen sairaalaan, toinen mielenterveyspuolelle). Nyt jonkun aikaa työtä tehneinä ovat palanneet kriiseihinsä, kun ei se niin kummosta ollutkaan. Samaa arkista paskaa ja edelleen valittavat. Taitaa olla päänsisäistä.
 
Itsekin olen vahan yli kolmekymppinen ja onnellinen sellainen. Minun onneni salaisuus on etta repaisen irti vanhasta saannollisin aikavalein, ollaan oltu nyt taalla maassa 4 vuotta, joten syksylla on aika muuttaa uuteen maahan. Elama pysyy ihanana ja mielenkiintoisena.

Perhe-elamaa voi viettaa niin monella tapaa, varmasti ihminen ahdistuu jos aina on ne samat jutut ja ympyrat eika mitaan ratkaisevasti uutta tapahdu, elakeikaan saakka.
 
Toi on just oikein! Kuunnella itseään ja tehdä sitä mitä oikeasti haluaa! Yhteiskunnan "pakottamana" ei kannata jäädä nurmijärven takamettiin jurnuttamaan ja kartanovolvolla rundaamaan. Sitähän minäkin tässä pelkään, että auts-eikös tämä toivottu omakotitaloidylli ollutkaan sitä mitä luulin halunneeni..!? Sulla tosin oli helpompi repästä, kun ei ollut kuin (?!) puoliso ketä päätöksesi kosketti. En haluaisi lapsilleni traumoja tai huonoja muistoja vain koska äiti nyt oli vähän onneton..:)

¨


Joo, tämä oli minulle juuri oikein. Tästä aikaa jo sellaiset 5 vuotta ja elämä vaan jatkuu hyvänä ja ennen kaikkea olen onnellinen, hyvin onnellinen kaikkiin valintoihini. :)

MUTTA omasta kokemuksesta huolimatta, sinulle saattaa ratkaisu tosiaan olla joku toinen kuin ero. Eli kriisi olisi "vain" kriisi, joka menee ohi, kunhan vähän piristäisi omaa elämäänsä jne. Toivottavasti löydät ratkaisun tähän ja löydät onnesi perheesi kanssa. Se on varmasti ihan mahdollista :)
 
Minunkin mielestäni kriisi voi olla mahdollisuus elää sillä tavalla kuin oikeasti tahtoo, ja unohtaa ne yhteiskunnan luokittelemat normit joita pitäisi muka tavoitella, 1,5 lasta, okt, kultainennoutaja ym.
 
Itsekseni tänään pohdiskelin tyytyväisyyden perusteita. Ajattelin, että monesti ihmiset sanovat, ettei heillä ole vaihtoehtoja kuin elää sitä heille tympeää elämäänsä. Äärimmäisen harvoin kuitenkaan on vain yksi vaihtoehto. Ihmisten pitäisi tajuta, että he valitsevat esim. "tylsän" pikkulapsivaiheen kanssa elämisen sen sijaan, että vaikka hylkäisivät lapsensa tai antaisivat lapsensa pois. Moni on väljähtyneessä parisuhteessa, vaikka periaatteessa mikään ei estä ottamasta ja lähtemästä seuraavan eteen tulevan mielenkiintoisen ihmisen matkaan.

On voimaannuttavaa huomata, että oma elämä onkin omien valintojen kautta muovautunut sellaiseksi kuin se on ja että vaihtoehdot ovat usein huonompia elämäntyylejä kuin mitä itse on alitajuisesti valinnut itselleen. Jokainen onkin oman elämänsä mestari.
 
Minusta on todella upeaa, että aloittaja ymmärtää, että kyse on hänen omasta sisäisestä prosessistaan eikä heti ole ajattelemassa eroa ja miehen vaihtoa ratkaisuna tyhjyyden tunteeseensa. Tyytymättömyys voi todellakin olla mahdollisuus, kuten ensimmäinen vastaajakin sanoi, ja tilaisuus kasvaa ihmisenä sekä saada elämään uutta väriä. Toivottavasti löydät ne asiat, joita haluat tehdä ja joita tekemällä koet eläväsi täyttä elämää.

Vaikka tuolla vastasit, että harrastus kuulostaa pieneltä, niin joskus itselleen oikean harrastuksen löytäminen voi mullistaa koko elämän. Siinä, mikä sitten on oikea harrastus, täytyy kuunnella itseään ja ehkä vähän kokeilla, olisiko se jotain liikunnan, musiikin, kuvataiteen, kirjallisuuden, puutarhan hoidon vai minkä parissa. Oikean harrastuksen parissa saattaa löytää oman luovuutensa ja saada mahdollisuuden toteuttaa itseään. Itseäni kiinnostaa kovasti erilainen askartelu "vanhasta uutta" -menetelmällä ja pää on täynnä ideoita siitä, mitä haluaisin tehdä, mutta koskaan ei tunnu olevan aikaa.

Näin sinua vanhempana ja seuraavassa "tässäkö tämä elämä nyt sitten olikin" -kriisissä kamppailevana neuvoisin, että nyt on hyvä hetki pysähtyä ja miettiä, mistä asioista koet iloa ja onnellisuutta ja sitten alkaa tehdä niitä asioita joko yksin, perheen ja/tai ystävien kanssa. Itse sivuutin tuntemukseni silloin kymmenen vuotta sitten ja nyt löydän ne uudelleen edestäni. Nyt olen vain kymmenen vuotta vanhempi eikä enää monienkaan asioiden toteuttaminen ole niin helppoa kuin olisi ollut nuorempana.
 
Kiitos kaikille, varsinkin "wanhalle tädille", joka ei kummiskaan kovin vanha ole ;).. Ehkäpä tuota harrastusasiaa pitää pohtia uudelleen, sillä olet oikeassa että tehdessään jotain mistä aidosti pitää on yhteydessä itseensä ja tuntee elävänsä. Ja kirjoittamaan taidan alkaa pitkästä aikaa. Maailmassa on paljon mahdollisuuksia kunhan uskaltaa niihin tarttua eikä vain ihmettele.
 
Kyllä u-mailla asuminen avartaa ja auttaa näkemään monet jutut eri valossa, samanlaista arkea siellä eletään eikä kaikki ole täysin hohdokasta mutta on siinä tietty särmänsä ja antaa potkua! ;) Kyllä on varteenotettava juttu ja aina ei kannata ajatella: "sitten kun lapset menee kouluun niin ei enään ikinä voida muuttaa tai tehdä mitään". Kyllä sitä voi!
 
Kyllä u-mailla asuminen avartaa ja auttaa näkemään monet jutut eri valossa, samanlaista arkea siellä eletään eikä kaikki ole täysin hohdokasta mutta on siinä tietty särmänsä ja antaa potkua! ;) Kyllä on varteenotettava juttu ja aina ei kannata ajatella: "sitten kun lapset menee kouluun niin ei enään ikinä voida muuttaa tai tehdä mitään". Kyllä sitä voi!

Olet aivan oikeassa! Ainoa asia mika voi olla esteena on pelko. Ulkomailta loytyy tyota myos suomenkielella jos englantikaan ei suju.

Tosiaan mekin lapsiperheena muutetaan syksylla maahan jossa olen kaynnyt tasan yhden kerran. Kylla sita muutosta jo kaipasikin kun asuttiin tassa maassa jo useita vuosia :).

Kehottaisin kylla kaikkia halukkaita miettimaan ulkomailla asumista, se on kuitenkin ikimuistoinen ja avartava kokemus.
 
Toteuta itseäsi eikä siihen tarvita eroa. Toteuta unelmiasi äläkä odota miehesi antavan luvan kaikkeen. Kolmenkympin kriisi opettaa elämään yhdessä mutta omana itsenään. Jos kriisin käsittely onnistuu. Minä opin toteuttamaan omia halujani ja ajattelemaan enemmän itseäni. Tosin siihen vaadittiin ero ja sen tuoma kriisi, kun kolmenkympin kriisiä ei kuulunut.

Erosta tuli sitenkin hyviä seurauksia, vaikka olenkin vielä muutosprosessin keskellä. Ennen mietin haluanko tai tarvitsenko todella jotakin ennen kun toteutin sen, koska olimme me. Nyt nautin vapaudesta toteuttaa pieniä asioita, jotka eivät ole tarpeellisia mutta tuntuvat hyvältä.

Ulkoisesti noiden asioiden takia tosin taitaa näyttää, että olen enemmän keskellä viidenkympin villitystä, mutta eipähän tarvitse tehdä näitä asioita myöhemmin. Kriisit ovat mahdollisuus kasvuun.
 

Yhteistyössä