M
Miia
Vieras
Olen 22-vuotias nainen. Tapasin nykyisen miesystäväni viime keväänä. Mies on 27-vuotias. Tämä on kolmas vakava suhteeni, mutta miehelleni olen ensimmäinen tyttöystävä. Viime syksynä aloimme virallisesti seurustelemaan. Koko syksy meni tiiviisti yhdessä ja ihanassa alkuhuumassa. Kumpikaan ei mielellään ollut päivääkään erossa toisesta.
Opiskelemme samalla alalla, mutta eri vuosikurssilla.
Miehessäni on monia aivan upeita piirteitä; hän on rehellinen, todella luotettava ja kannustava.
Olemme muuttamassa kuukauden päästä yhteen. En tiedä olenko vaan alkanut jännittämään yhteenmuuttoa (en ole koskaan asunut miehen kanssa), sillä olen viime aikoina alkanut stressaamaan ja analysoimaan suhdettamme.
Olen tajunnut, että ainoa ajanviettotapamme tällä hetkellä on opiskelu yhdessä, kellon ympäri. Melkeen ainoa puheenaiheenme liittyy myös opiskeluun ja tulevaan uraan. Opiskelemme haastavalla alalla ja opiskelu vie sen vuoksi paljon aikaa. Kaipaan kuitenkin muutakin yhteistä tekemistä, ihan perus parisuhdejuttuja, mutta hän vetoaa aina ajanpuutteeseen. Perjantaina suostuttelin hänet katsomaan elokuvaa kanssani, mutta sekin meni pilalle kun hän koko sen ajan hoki että pitäisi olla opiskelemassa ja lähettämässä työhakemuksia.
Olen alkanut pohtia, onko meillä sittenkään tarpeeksi yhteistä vai olemmeko liian erilaisia. Itse kaipaisin syvällisempiä, pitkiä keskusteluja toisen kanssa, mutta mieheni kanssa ne harvoin onnistuvat, sillä hän menee täysin lukkoon jos keskustelunaiheet liikkuvat liian henkilökohtaisissa ja syvällisissä jutuissa. Perus mies siis varmaan... Olen myös tajunnut, etten loppujen lopuksi tiedä hänestä paljoakaan. Hän puhuu melko vähän perheestään tai menneisyydestään.
Hän ei myöskään oma-aloitteisesti kysy minulta mitään minun perheestäni tai muista asioista. Hän on myös välillä todella hajamielinen ja omissa ajatuksissaan ja tuntuu kuin seinälle puhuisi.
Käyn itse terapiassa vaikeiden lapsuuden kokemuksien vuoksi. Hän tietää tämän, mutta ei ole koskaan tarkemmin kysynyt asiasta. Joskus kun yritin asiasta kertoa, hän meni todella hämilleen ja sanoi vaan, että "ei sun tarvitse mulle näistä asioista puhua".
Hänestä myös huomaa, ettei hän ole aiemmin seurustellut, sillä hän ei osaa ottaa minua aina huomioon. Teen esimerkiksi suurimman osan kotitöistä. Olen huomauttanut asiasta, mutta siitä tulee olo, että olen ärsyttävä mäkättävä tyttöystävä. Myös miehen käytöstavoissa on hiomista. Ihan perusjutuissa, ovien avaamisessa, kiittämisessä, siinä että kaataa lisää kahvia minullekin, eikä vaan itselleen. Joudun myös jatkuvasti siivoamaan hänen jälkiään, kun tavarat jäävät levälleen. Ihan pikkujuttuja, mutta kuitenkin sellaisia piirteitä, jotka on alkaneet ärsyttämään.
Aiemmissa suhteissani alkuhuuma kesti useamman vuoden, mutta niissä taas ei luottamus pelannut ollenkaan. En tiedä onko huolestuttavaa, että arki on tullut vastaan näin nopeasti. En kuitenkaan haluaisi luovuttaa, sillä kaikesta huolimatta rakastan häntä ja olen vihdoin löytänyt miehen, johon voin luottaa. Huomaan, että kun olen parikin päivää hänestä erossa, valtaa kauhea ikävän tunne ja tiedän että nämä tunteet ovat molemminpuolisia. Toisaalta odotan yhteenmuuttoa, mutta toisaalta se huolestuttaa. Kipinä on alkanut hiipua ja en halua seksiäkään enää niin paljon kuin ennen. Tiedän, että näistä asioista pitäisi puhua, mutta se on todella vaikeaa hänen kanssaan. Hän asettuu helposti puolustuskannalle ja minä ärsyynnyn.
Tuli pitkä ja sekava sepostus, mutta olisin todella kiitollinen jos saisin jotain apua ja ulkopuolisen näkökulmaa tähän tilanteeseen.
Opiskelemme samalla alalla, mutta eri vuosikurssilla.
Miehessäni on monia aivan upeita piirteitä; hän on rehellinen, todella luotettava ja kannustava.
Olemme muuttamassa kuukauden päästä yhteen. En tiedä olenko vaan alkanut jännittämään yhteenmuuttoa (en ole koskaan asunut miehen kanssa), sillä olen viime aikoina alkanut stressaamaan ja analysoimaan suhdettamme.
Olen tajunnut, että ainoa ajanviettotapamme tällä hetkellä on opiskelu yhdessä, kellon ympäri. Melkeen ainoa puheenaiheenme liittyy myös opiskeluun ja tulevaan uraan. Opiskelemme haastavalla alalla ja opiskelu vie sen vuoksi paljon aikaa. Kaipaan kuitenkin muutakin yhteistä tekemistä, ihan perus parisuhdejuttuja, mutta hän vetoaa aina ajanpuutteeseen. Perjantaina suostuttelin hänet katsomaan elokuvaa kanssani, mutta sekin meni pilalle kun hän koko sen ajan hoki että pitäisi olla opiskelemassa ja lähettämässä työhakemuksia.
Olen alkanut pohtia, onko meillä sittenkään tarpeeksi yhteistä vai olemmeko liian erilaisia. Itse kaipaisin syvällisempiä, pitkiä keskusteluja toisen kanssa, mutta mieheni kanssa ne harvoin onnistuvat, sillä hän menee täysin lukkoon jos keskustelunaiheet liikkuvat liian henkilökohtaisissa ja syvällisissä jutuissa. Perus mies siis varmaan... Olen myös tajunnut, etten loppujen lopuksi tiedä hänestä paljoakaan. Hän puhuu melko vähän perheestään tai menneisyydestään.
Hän ei myöskään oma-aloitteisesti kysy minulta mitään minun perheestäni tai muista asioista. Hän on myös välillä todella hajamielinen ja omissa ajatuksissaan ja tuntuu kuin seinälle puhuisi.
Käyn itse terapiassa vaikeiden lapsuuden kokemuksien vuoksi. Hän tietää tämän, mutta ei ole koskaan tarkemmin kysynyt asiasta. Joskus kun yritin asiasta kertoa, hän meni todella hämilleen ja sanoi vaan, että "ei sun tarvitse mulle näistä asioista puhua".
Hänestä myös huomaa, ettei hän ole aiemmin seurustellut, sillä hän ei osaa ottaa minua aina huomioon. Teen esimerkiksi suurimman osan kotitöistä. Olen huomauttanut asiasta, mutta siitä tulee olo, että olen ärsyttävä mäkättävä tyttöystävä. Myös miehen käytöstavoissa on hiomista. Ihan perusjutuissa, ovien avaamisessa, kiittämisessä, siinä että kaataa lisää kahvia minullekin, eikä vaan itselleen. Joudun myös jatkuvasti siivoamaan hänen jälkiään, kun tavarat jäävät levälleen. Ihan pikkujuttuja, mutta kuitenkin sellaisia piirteitä, jotka on alkaneet ärsyttämään.
Aiemmissa suhteissani alkuhuuma kesti useamman vuoden, mutta niissä taas ei luottamus pelannut ollenkaan. En tiedä onko huolestuttavaa, että arki on tullut vastaan näin nopeasti. En kuitenkaan haluaisi luovuttaa, sillä kaikesta huolimatta rakastan häntä ja olen vihdoin löytänyt miehen, johon voin luottaa. Huomaan, että kun olen parikin päivää hänestä erossa, valtaa kauhea ikävän tunne ja tiedän että nämä tunteet ovat molemminpuolisia. Toisaalta odotan yhteenmuuttoa, mutta toisaalta se huolestuttaa. Kipinä on alkanut hiipua ja en halua seksiäkään enää niin paljon kuin ennen. Tiedän, että näistä asioista pitäisi puhua, mutta se on todella vaikeaa hänen kanssaan. Hän asettuu helposti puolustuskannalle ja minä ärsyynnyn.
Tuli pitkä ja sekava sepostus, mutta olisin todella kiitollinen jos saisin jotain apua ja ulkopuolisen näkökulmaa tähän tilanteeseen.