V
vierailija230
Vieras
Poikani pääsi yliopistoon haluamalleen alalle! Olen superonnellinen hänen puolestaan, koska hän on aina ollut vähän ongelmatapaus. Ei mikään pahis, mutta koulumenestys on vaihdellut laidasta laitaan ja esim. lukion keskiarvo oli surkea. Kirjoitukset menivät vähän paremmin onneksi. Tosin en millään uskonut että pääsisi yliopistoon, mutta niin vain todisti mun luulot vääräksi.
Ja mun täytyy myöntää, että oon hiukan vahingoniloinen. Nimittäin pari viikkoa sitten tuli juteltua erään poikani luokkakaverin (tyttö) äidin kanssa. Suoraan sanoen erittäin turhantärkeä ihminen. Sekä tyttö että etenkin äiti. Selvisi sitten, että olivat hakeneet samaan koulutusohjelmaan. Äidistä suorastaan paistoi läpi, että suhtautui poikani hakuun suorastaan vähätellen. No eipä päässyt tämä tyttö sisään. Keskiarvo lukiosta melkein ysi, että aika erikoista...
Poikani sanoi, että tiesi että on vahvoilla kun pääsykoe meni niin hyvin, mutta ei viittinyt hehkuttaa.
Kyllä itteäkin vähän hävettää kun jotenkin aina suhtautunut niin epäillen omaan poikaansa. Onneksi jaksoin tukea hänen pääsykoeponnistelujaan enkä koskaan sanonut mitään negatiivista vaikka rehellisesti sanoen kovin paljon ei uskoa minulta löytynyt.
Onhan tää aika uskomatonta kun miettii, että ala-asteella jouduttiin ravaamaan psykologilla sun muualla oppimisvaikeuksien takia. Lopulta heittivät jonkun diagnoosinkin, mutta emme ees lääkkeisiin turvautuneet, koska mieheni oli niin rankasti niitä vastaan. Sanoi, että vasta viime hädässä turvaudutaan niihin. Taisi olla oikeassa hänkin.
Ja mun täytyy myöntää, että oon hiukan vahingoniloinen. Nimittäin pari viikkoa sitten tuli juteltua erään poikani luokkakaverin (tyttö) äidin kanssa. Suoraan sanoen erittäin turhantärkeä ihminen. Sekä tyttö että etenkin äiti. Selvisi sitten, että olivat hakeneet samaan koulutusohjelmaan. Äidistä suorastaan paistoi läpi, että suhtautui poikani hakuun suorastaan vähätellen. No eipä päässyt tämä tyttö sisään. Keskiarvo lukiosta melkein ysi, että aika erikoista...
Poikani sanoi, että tiesi että on vahvoilla kun pääsykoe meni niin hyvin, mutta ei viittinyt hehkuttaa.
Kyllä itteäkin vähän hävettää kun jotenkin aina suhtautunut niin epäillen omaan poikaansa. Onneksi jaksoin tukea hänen pääsykoeponnistelujaan enkä koskaan sanonut mitään negatiivista vaikka rehellisesti sanoen kovin paljon ei uskoa minulta löytynyt.
Onhan tää aika uskomatonta kun miettii, että ala-asteella jouduttiin ravaamaan psykologilla sun muualla oppimisvaikeuksien takia. Lopulta heittivät jonkun diagnoosinkin, mutta emme ees lääkkeisiin turvautuneet, koska mieheni oli niin rankasti niitä vastaan. Sanoi, että vasta viime hädässä turvaudutaan niihin. Taisi olla oikeassa hänkin.
