On vanhempien velvollisuus hankkia tukiverkko lapselleen!

[QUOTE="vieras";28333114]Kysypä mummoltasi oliko hänen lapsillaan tukiverkkoa? Hän kysyy sinulta, että mitä.[/QUOTE]

Tuohon aikaan lapset kulkivat keskenään päivät. Naiset kävivät navetassa lypsyllä niin että lapset saivat silläaikaa pärjätä miten tahtoivat. Häihin ja vastaaviin isompiin tapahtumiin lähti koko suku. Usein omat tai appivanhemmat asuivat saman katon alla tai ainakin samalla kylällä. Myös omat sisarukset asuivat siinä lähellä.

Joten vastaus on, että parempi tukiverkosto heillä lienee ollut kuin nykytilanteessa monella on.

Kun minä olin pieni mut lähetettiin usein kesällä mummolaan hoitoon maalle. Mulla ei nyt ole olemassa paikkaa mihin lapseni voisin tuolla tavalla lähettää hoidettavaksi.

 

Tukiverkkoja ei noin vaan luoda, varsinkaan sellaisia että lapset saisi noin vaan jonnekin hoitoon..Meillä ei ole elossa vanhempia eikä isovanhempia, ei ole myöskään siskoja, kummeja, serkkuja, eikä muitakaan. Tätejä ja enoja on pari, satojen kilometrien päässä.
Onneksi on yksi kauempi sukulainen tässä lähellä johon voidaan luottaa pahassa tilanteessa.

Se että jättäisin kaikki lapset jolllekintyökaverille ( kenelle edes mahtuu kolme lasta noin vaan..) on aika iso kynnys ylitettäväksi :/ En tosin pelkäisi kysyä jos tilanne olisi se ettei mitänä muuta vaihtoehtoa olisi. Onneksi meitä on kaksi aikuista tässä perheessä.

Tällä halusin vaan sanoa sen ettei kaikilla ole verkkoja noin automaattisesti ja jokainen voi miettiä miten saisi tukevat verkot jos iso osa läheisiä puuttuisi..

 

Hätätilanteessa mä otan kenet tahansa tuntemani lapsen hoitoon. Ilman hätätilannetta en keksi kuin muutaman lapsen, joiden perään suostun katsomaan, jos vanhemmilla kuitenkin siis on iso tarve, vaikkei hätätilanteesta olisikaan kyse.

Mä en tykkää lapsista, enkä mä siis halua hoitaa kenenkään lapsia. Joten millä oikeudella mä velvoitan kummin/mummin/naapurin hoitamaan mun lapsiani, jos ei ole hätätilanteesta kyse? Kun en itsekään heidän lapsiaan halua ilman hätätilannetta kaitsea.

Meillä kyllä on lapsilla hoitopaikka, mutta ymmärrän ihan hyvin sen, ettei kaikilla ole.

Peesi!!!!!!

 

Tuohon aikaan lapset kulkivat keskenään päivät. Naiset kävivät navetassa lypsyllä niin että lapset saivat silläaikaa pärjätä miten tahtoivat. Häihin ja vastaaviin isompiin tapahtumiin lähti koko suku. Usein omat tai appivanhemmat asuivat saman katon alla tai ainakin samalla kylällä. Myös omat sisarukset asuivat siinä lähellä.

Joten vastaus on, että parempi tukiverkosto heillä lienee ollut kuin nykytilanteessa monella on.

Kun minä olin pieni mut lähetettiin usein kesällä mummolaan hoitoon maalle. Mulla ei nyt ole olemassa paikkaa mihin lapseni voisin tuolla tavalla lähettää hoidettavaksi.

Näinhän se oli.

Ponttiani on ketjun aikana ymmärretty väärin, mutta onneksi oikeinkin (esim. nimin. Peesi).

Olen hämmentynyt siitä, että nykyihminen tuntuu elävän kaikissa suhteissaan lyhytjännitteisesti eikä suhteiden luomiseen tai niiden säilyttämiseen nähdä välttämättä vaivaa. Miksi muuten niin monella on ainut luotettava lähi-ihminen oma äiti?

Toki on tilanteita, joissa elämä on heitellyt tai homma ei vain toimi, mutta silti tuntuu, että suuri osa tuntuu haluavan vain sitä individualistista elämää ilman kontaktia muihin tai halua toimia itse aktiivisesti tukiverkon luomiseksi. Kun sitten jotakuta toista tarvittaisiin, ollaan pulassa. Tämä on varmasti kärjistys, mutta sillä lailla sitä keskustelua saadaan aikaan.

Isovanhemmat ovat useilla apuna, mutta koska näin moni tukiverkostoton palstailija on paljastunut, taitaa ongelma olla aika yleinen.

 

[QUOTE="vieras";28333114]Kysypä mummoltasi oliko hänen lapsillaan tukiverkkoa? Hän kysyy sinulta, että mitä.[/QUOTE]

Mummoiltani on turha kysyä kun ovat kummatkin jo kuolleet. Isäni äiti jäi aikanaan yksinhuoltajaksi, toisaalta lapsensa olivat sitten pidempiäkin aikoja mummola tai muilla sukulaisilla. Luonnollisesti 50-luvulla ei muutenkaan lapsien perään kytätty samalla lailla kuin nykyään, aika pienestä pitäen nuo avaimet kaulassa kulkivat ulkona.

Äitini äidillä vähän sama juttu, siis äitini ja sisaruksensa viettävät kesiään ja lomiaan mummoloissa ja anoppi oli paljon heillä kotona auttelemassa ainoan poikansa perhettä.

Oli tuo tukiverkosto silloin käytössä ollut sana tai ei, paremmin se heillä toimi kuin meillä ikinä.

 

Minusta kyse ei ole pelkästään siitä että nyt oltaisiin lyhytjännitteisempiä vaan osaksi myös siitä että lapsia halutaan suojella ja varjella paremmin kuin aikaisemmin. Ekaluokkalaisille on iltapäiväkerhot, vasta kolmasluokkalaiset saavat mennä pyörällä kouluun. Lapsuus tavallaan on lyhentynyt, mutta toisaalta siinä mielessä pidentynyt ettei nyt ole samalla tavalla hyväksyttyä jättää ekaluokkalaista koulupäivän jälkeen yksin kotiin. Kun minä olin lapsi, meitä avainkaulalapsia oli runsaasti. Se oli ihan yleinen tilanne.

Moni vie nykyisin lapset aamulla autolla kouluun. Tavallaan vanhemmuuden vaatimukset työelämän rinnalla ovat lisääntyneet, ja samalla työelämästäkin on tullut hektisempää. Vielä 20 vuotta sitten riitti töissä suunnilleen se, ettei ilmestynyt työpaikalle päihtyneenä, niin sai pitää työpaikkansa. Tilanne ei ole enää sama, pätkätöitä jne.

Uskoisin että se työelämän vaativuus heijastuu myös työajan ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ei ehkä ole niin paljoa aikaa ja voimia muulle kuin työlle ja työstä palautumiselle.

Kuten ylempänä kirjoitin tapaan kyllä ystäviä ja tuttuja vapaa-ajalla mutta en ole ajatellut asiaa minään tukiverkoston luomisena vaan mukavana yhdessäolona. Ihan aina ei olisi edes voimiakaan ottaa muutamaa riehujaa lisää paimennettavaksi.

 

Tätä kommenttia pidän hieman erikoisena. Monihan on tähänkin ketjuun kirjoittanut että heillä on kyllä kavereita ja ystäviä, mutta ei niin hyviä ystäviä että välttämättä näiltä saisi lastenhoitoapua. Tai sitten elämäntilanne näissä perheissä on muuten haastava.

Esim. minä tapaan kyllä lasteni kanssa ihmisiä ja meillä käy kylässä vieraita, mutta sellaiseen läheiseen ystävyyteen tai tukiverkostoon on siitä vielä matkaa.

Julmasti sanottu myös heille joilla lähipiirissä on vaikka alkoholisteja tai mielenterveysongelmaisia. Miten paljon pitää jaksaa olla toisten apuna ja tukena, missä ovat oman jaksamisen rajat? Milloin pitää osata sanoa että ei, minulle ei nyt sovi? Naapurissani iäkäs vuorotyötä tekevä nainen joskus tuskailee lastenlastensa hoitoa, että ei kehtaisi sanoa ei kun lapsia tarjotaan nukkumapäivänä hoitoon. On tervettä osata pitää myös puolensa.

Itse ehkä kamppailen juuri tuon liiallisen kiltteyden ja itsekkyyden välimaastossa. Jotkut joita olen pitänyt ystävinäni ovat vähän liiankin paljon hyödyntäneet sitä kiltteyttä ja sitten jälkeenpäin on harmittanut. Pitäisi pystyä olemaan sellaisessa vuorovaikutussuhteessa ettei siinä synny kovin pahaa epäsuhtaa.

Julmuus on nyt lukijan silmässä. Alkoholisti ja mt-ongelmainen kuvaavat erinomaisesti omia vanhempiani, ja tuttavapiiristä löytyy muutama lisää. Ei tässä ole tarkoitus olla julma, vaan herätellä miettimään. Ymmärränhän minä sen, että kun asenteet ovat mitä ovat, on mukavampaa kaikille että yritetään tyytyä tilanteeseen ja linnoittaudutaan kotiin. Mutta kun siitä on sitten seurauksena juuri niitä raivokkaita eroja, uupuneita yksinhuoltajia, ls-tapauksia ja työhulluja uraohjuksia. Ne kaikki ovat oiretta siitä, että käydään liian kovilla kierroksilla.

Se matka tuttavuudesta luottamussuhteeseen ja keskinäiseen avunantoon ei koskaan tule ylittymään, kun ei tunnusteta, että ollaan hätätilassa. Ei voida nöyrtyä myöntämään itse kukin, että yhtälö on liian vaikea, yksinäinen ja pelottava. Joten pärjätään, purraan hammasta ja ollaan päivä päivältä kovempia.

Samoin urheilu- ym. harrastusrumba on nimenomaan sisällöntuotantoa tyhjyyden täyttämiseksi. Ne urheiluihanteet ovat peräisin joutilaan yläluokan palvonnasta ja sellaiselta ajalta, jolloin työväki vietti iltojaan yhdessä urheillen. Nyt keskiluokka yrittää viettää yläluokan elämäntapaa ilman niitä tarvittavia taustajoukkoja (kokki, sisäkkö, lastenhoitaja, puutarhuri, autonkuljettaja...), vetää itsensä piippuun, ja kas: kukaan ei ehdi ylläpitää niitä tukiverkon luomiseen tarvittavia suhteita naapureihin, työkavereihin ja kulmakunnan samanhenkisiin, jotka olisivat ne ihmiset joilla on oikeasti resurssit ja tarve auttaa toisiaan. Ratsastuksen olympiavoittajat olivat alkujaan ylimystöä ja upseereita - nyt keskiluokan teinit yrittävät ylittää näiden saavutukset jo ennen kuin ovat täysi-ikäisiä, taustajoukkoinaan isi ja äiti. (Passage ja piaffe tulivat vaatimuksiin vasta myöhemmin, ja laukanvaihdot jokaisella oli 1800-luvun jälkipuoliskolla euroopankuulun gurun keksimä sirkustemppu.)

 

Minusta kyse ei ole pelkästään siitä että nyt oltaisiin lyhytjännitteisempiä vaan osaksi myös siitä että lapsia halutaan suojella ja varjella paremmin kuin aikaisemmin. Ekaluokkalaisille on iltapäiväkerhot, vasta kolmasluokkalaiset saavat mennä pyörällä kouluun. Lapsuus tavallaan on lyhentynyt, mutta toisaalta siinä mielessä pidentynyt ettei nyt ole samalla tavalla hyväksyttyä jättää ekaluokkalaista koulupäivän jälkeen yksin kotiin. Kun minä olin lapsi, meitä avainkaulalapsia oli runsaasti. Se oli ihan yleinen tilanne.

Moni vie nykyisin lapset aamulla autolla kouluun. Tavallaan vanhemmuuden vaatimukset työelämän rinnalla ovat lisääntyneet, ja samalla työelämästäkin on tullut hektisempää. Vielä 20 vuotta sitten riitti töissä suunnilleen se, ettei ilmestynyt työpaikalle päihtyneenä, niin sai pitää työpaikkansa. Tilanne ei ole enää sama, pätkätöitä jne.

Uskoisin että se työelämän vaativuus heijastuu myös työajan ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ei ehkä ole niin paljoa aikaa ja voimia muulle kuin työlle ja työstä palautumiselle.

Kuten ylempänä kirjoitin tapaan kyllä ystäviä ja tuttuja vapaa-ajalla mutta en ole ajatellut asiaa minään tukiverkoston luomisena vaan mukavana yhdessäolona. Ihan aina ei olisi edes voimiakaan ottaa muutamaa riehujaa lisää paimennettavaksi.

Tää on totta. Meillä vielä haastetta aiheuttaa se, että nykyään asutaan niin pienellä kylällä, että täälä on asunut muut jo sukupolvia. Kukaan muu ei ole verkoton, kaikilla muilla asuu joko sisaruksia tai vanhempia lähes samalla tontilla. Pikkasen on vaikea löytää samassa pulassa olevia. Ja pyytää, et hei otan teidän muksut lauantaina meille yökylään, jos otatte meidän muksun silloin ja silloin.. "no ei se käy, kun muksut on tossa mummolassa aina lauantai-sunnuntaiyön..."

Ja isovanhemmista sen verran, niin mun isäni, joka täyttää seuraavaksi 78, muistaa, että navetan ajaksi äitinsä kapaloi vauvan sellaiseen tiukkaan pussiin ja nosti naulaan navetan seinälle... siinä pysyi hyvin näkösällä ja vanhemmat lapset sai valjastettua vauvan hoidolta "oikeisiin töihin"...

 

Minusta kyse ei ole pelkästään siitä että nyt oltaisiin lyhytjännitteisempiä vaan osaksi myös siitä että lapsia halutaan suojella ja varjella paremmin kuin aikaisemmin. Ekaluokkalaisille on iltapäiväkerhot, vasta kolmasluokkalaiset saavat mennä pyörällä kouluun. Lapsuus tavallaan on lyhentynyt, mutta toisaalta siinä mielessä pidentynyt ettei nyt ole samalla tavalla hyväksyttyä jättää ekaluokkalaista koulupäivän jälkeen yksin kotiin. Kun minä olin lapsi, meitä avainkaulalapsia oli runsaasti. Se oli ihan yleinen tilanne.

Moni vie nykyisin lapset aamulla autolla kouluun. Tavallaan vanhemmuuden vaatimukset työelämän rinnalla ovat lisääntyneet, ja samalla työelämästäkin on tullut hektisempää. Vielä 20 vuotta sitten riitti töissä suunnilleen se, ettei ilmestynyt työpaikalle päihtyneenä, niin sai pitää työpaikkansa. Tilanne ei ole enää sama, pätkätöitä jne.

Uskoisin että se työelämän vaativuus heijastuu myös työajan ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ei ehkä ole niin paljoa aikaa ja voimia muulle kuin työlle ja työstä palautumiselle.

Kuten ylempänä kirjoitin tapaan kyllä ystäviä ja tuttuja vapaa-ajalla mutta en ole ajatellut asiaa minään tukiverkoston luomisena vaan mukavana yhdessäolona. Ihan aina ei olisi edes voimiakaan ottaa muutamaa riehujaa lisää paimennettavaksi.

Varmasti näinkin.

Toisaalta taas itse koen lasteni kaverit, kavereideni lapset yms. ihan ihmisinä, joihin itsekin haluan luoda suhteen. Koen, että kun tunnen lapset hyvin, seuraan läheltä heidän kasvuaan, on kenties myöhemmin helpompaa kohdata esim. teini-ikäisen ongelmia, kun tietää kaverit ja oikeasti tuntee heidän vanhempansakin.

Ajattelen siis pitkäjänteisesti. Pyrin luomaan suhteita pidemmälle kuin vain tähän hetkeen.

Toki kaikki voi muuttua ja tilanteet elää, mutta näin koen tämän "tukiverkkoasian". Haluan, että lasteni elämässä on aitoja, pysyviä kontakteja yli sukulaisuusrajojen. Muista en voi tietää, mutta omalla toiminnallani voin ehkä edes vähän tähän vaikuttaa.

 

Mummoiltani on turha kysyä kun ovat kummatkin jo kuolleet. Isäni äiti jäi aikanaan yksinhuoltajaksi, toisaalta lapsensa olivat sitten pidempiäkin aikoja mummola tai muilla sukulaisilla. Luonnollisesti 50-luvulla ei muutenkaan lapsien perään kytätty samalla lailla kuin nykyään, aika pienestä pitäen nuo avaimet kaulassa kulkivat ulkona.

Äitini äidillä vähän sama juttu, siis äitini ja sisaruksensa viettävät kesiään ja lomiaan mummoloissa ja anoppi oli paljon heillä kotona auttelemassa ainoan poikansa perhettä.

Oli tuo tukiverkosto silloin käytössä ollut sana tai ei, paremmin se heillä toimi kuin meillä ikinä.

No sitäpä tarkoitin, ei sitä mummot hankkineet, se oli olemassa.

 

Good for you! Mun vanhin täyttää tuossa kesällä 5v, joten hänellä ei vielä ole ihan kamalasti niitä omia kavereita. Lähinnä sellaisia, joden vanhempia tunnen ennestään jo jostain muualta jne.

Eiköhän se meilläkin tästä helpotu sit kun tulevat kouluiässä siihen omatoimisempaan yökyläilyikään jolloin vuorotellen ollaan kaverin luona yötä ja päinvastoin. Mutta uskoisin että toisaalta siinä kohdalla tuo "oman ajan" tarvekin on jo vähenemään päin kun sitä alkaa tulla muutenkin.

 

Mutta tällä ringillä mennään, mihinkään noista ei saada muksua hoitoon yökylään, joku hammaslääkärikeikka saattaa onnistua, kukaan noista ei itse ehdota, että hei tuokaa se meille ja menkää johonkin.

Että kuinka se luodaan se verkosto?

Silloin se ainakin on vaikeaa, jos odottaa että joku ehdottaa lasten hoitoon ottamista sen sijaan että kysyisi itse suoraan Siinä missä nykyään ehkä avun pyytäminen on jotenkin noloa, niin musta tuntuu että avun tarjoaminen on ihan samalla tavalla vaikeaa.

 

Tuntuisi melko erikoiselta alkaa haalimaan lisää ihmisiä elämään vain siksi, että voisin työntää heille lapseni hoitoon. Meillä on läheiset suhteet isovanhempiin, kummeihin, ystäviin. Heistä kellään nyt ei vain ole sellainen elämäntilanne, että voisi ottaa koska tahansa kolme pientä lasta huvikseen hoitoon.

En kyllä myöskään keksi, millä ajalla näitä uusia verkostoja ehtisi ylläpitää. Vanhojenkin ylläpitäminen on vähän niin ja näin, ei tuota vapaa-aikaa juuri kenelläkään aivan liiaksi ole.

 

Tuntuisi melko erikoiselta alkaa haalimaan lisää ihmisiä elämään vain siksi, että voisin työntää heille lapseni hoitoon. Meillä on läheiset suhteet isovanhempiin, kummeihin, ystäviin. Heistä kellään nyt ei vain ole sellainen elämäntilanne, että voisi ottaa koska tahansa kolme pientä lasta huvikseen hoitoon.

En kyllä myöskään keksi, millä ajalla näitä uusia verkostoja ehtisi ylläpitää. Vanhojenkin ylläpitäminen on vähän niin ja näin, ei tuota vapaa-aikaa juuri kenelläkään aivan liiaksi ole.

Kai se pointti oli osittain se, että ei niiden kaikkien suhteiden tarvitse perustua lämpimille tunteille, vaan sen myöntämiselle, että apua voidaan tarvita puolin ja toisin. Tunteita voidaan kehittää siinä ajan kanssa, jos ovat syntyäkseen. Mutta sinänsä joo, jos harrastuksiin ja kuskaamiseen sidotaan kaikkien ilta-aika, niin ehkä sitä aikaa kertakaikkiaan jää liian vähän. Mutta jos vaikka aluksi pyhitettäisiin muutama tunti viikossa verkostoitumiselle, niin johan se olisi enemmän kuin ei mitään. Niitä kiireitä pitäisi oppia keventämään.

Ja ehkä se on niinkin, että tulevaisuudessa kenelläkään ei ole aihetta hankkia kolmea lasta, ja tulevaisuudestahan tässä kuitenkin puhutaan, kun asiat eivät muutu heti. Yhden ja kahden lapsen hoidattaminen on kuitenkin helpompaa.

 

kannattaa varmaan vetää henkeä välillä ja pitää taukoa kun oikein suutahdit elämän tosiasioita lukiessa ja huomasit että suurin osa ihan itse joutuu ne omat jälkeläiset kasvattamaanilman että jokailta voi mennä bubiin iltakaljalle tai jokaviikoloppu bailaamaan

Hätätilalla ei varmaan tarkoitettu iltakaljaa

Ja olisi minustakin melko tärkeää, että lapsille olisi hoitopaikka edes niitä hätätilanteita varten. Toki isommissa hätätilanteissa tulee lastensuojelu apuun. Jos siis esim. vanhempi joutuu sairaalaan tms. Mutta olisi se varmaan siinäkin tilanteessa kivempi, että lapsille olisi joku tuttu hoitopaikka, eivätkä joutuisi muutenkin pelottavassa tilanteessa aivan vieraiden ihmisten hoitoon ja ehkäpä johonkin lastensuojelulaitokseen.

 

[QUOTE="Vieras";28334012]Hätätilalla ei varmaan tarkoitettu iltakaljaa

Ja olisi minustakin melko tärkeää, että lapsille olisi hoitopaikka edes niitä hätätilanteita varten. Toki isommissa hätätilanteissa tulee lastensuojelu apuun. Jos siis esim. vanhempi joutuu sairaalaan tms. Mutta olisi se varmaan siinäkin tilanteessa kivempi, että lapsille olisi joku tuttu hoitopaikka, eivätkä joutuisi muutenkin pelottavassa tilanteessa aivan vieraiden ihmisten hoitoon ja ehkäpä johonkin lastensuojelulaitokseen.[/QUOTE]

Kuten todettu, jos joutuisin sairaalaan lapsilla olisi se isä eivätkä siksi päätyisi vielä mihinkään laitokseen. Jos taas isä kuolisi tai joutuisi sairaalaan samassa yhteydessä, ei tule näin heti mieleen yhtään tuttua joka olisi päivät vapaalla ja jolla olisi näin jatkuvasti mahdollisuus ja haluja hoitaa toisten lapsia. Itseasiassa en edes näe laitoksia lähtökohtaisesti niin pahoina (esikoinenkin on parhaillaan sellaisessa viikonloppua; viihtyy hyvin, kävi mm eilen sisäleikkipuistossa ja tänään menee uimaan jne) joten noiden erityislasten kohdalla pidän laitosta paljon parempanakin kuin jotain yksityistä ihmistä tai perhettä. Mitä noihin pieniin lapsiin (2v ja 4kk ikäiset) tulee niin jos noin epätodennäköiseen tilanteeseen päädyttäisiin niin turvallisempi olo tulisi tietää että ovat vaikka lastenkodissa kun heittopusseina pyörimässä tuttavilta toiselle minkä ajan kukin kerkeää hoitaa. Voi olla että yhteiskunta vielä järjestäisi sen lastenkotipaikan sijaan heille sijaisperheen jossa saisivat olla koko tarvittavan ajan.

Mutta siis en noita ekstreme-tilanteita varten stressaa lastenhoidosta. Maaläheisemmissä jutuissa taas pyritään järjestämään se hoitaja. Mm kun kuopus syntyi kahden vanhemman lapsen avustajat tulivat meille kotiin koulusta palaavia lapsia hoitamaan ja 2v meni miehen kaverille niin että mies pääsi mukaan sektioon. Eli tällainen heikompikin tukiverkosto voi joskus toimia ihan ok.

 

Julmuus on nyt lukijan silmässä. Alkoholisti ja mt-ongelmainen kuvaavat erinomaisesti omia vanhempiani, ja tuttavapiiristä löytyy muutama lisää. Ei tässä ole tarkoitus olla julma, vaan herätellä miettimään. Ymmärränhän minä sen, että kun asenteet ovat mitä ovat, on mukavampaa kaikille että yritetään tyytyä tilanteeseen ja linnoittaudutaan kotiin. Mutta kun siitä on sitten seurauksena juuri niitä raivokkaita eroja, uupuneita yksinhuoltajia, ls-tapauksia ja työhulluja uraohjuksia. Ne kaikki ovat oiretta siitä, että käydään liian kovilla kierroksilla.

Se matka tuttavuudesta luottamussuhteeseen ja keskinäiseen avunantoon ei koskaan tule ylittymään, kun ei tunnusteta, että ollaan hätätilassa. Ei voida nöyrtyä myöntämään itse kukin, että yhtälö on liian vaikea, yksinäinen ja pelottava. Joten pärjätään, purraan hammasta ja ollaan päivä päivältä kovempia.

Samoin urheilu- ym. harrastusrumba on nimenomaan sisällöntuotantoa tyhjyyden täyttämiseksi. Ne urheiluihanteet ovat peräisin joutilaan yläluokan palvonnasta ja sellaiselta ajalta, jolloin työväki vietti iltojaan yhdessä urheillen. Nyt keskiluokka yrittää viettää yläluokan elämäntapaa ilman niitä tarvittavia taustajoukkoja (kokki, sisäkkö, lastenhoitaja, puutarhuri, autonkuljettaja...), vetää itsensä piippuun, ja kas: kukaan ei ehdi ylläpitää niitä tukiverkon luomiseen tarvittavia suhteita naapureihin, työkavereihin ja kulmakunnan samanhenkisiin, jotka olisivat ne ihmiset joilla on oikeasti resurssit ja tarve auttaa toisiaan. Ratsastuksen olympiavoittajat olivat alkujaan ylimystöä ja upseereita - nyt keskiluokan teinit yrittävät ylittää näiden saavutukset jo ennen kuin ovat täysi-ikäisiä, taustajoukkoinaan isi ja äiti. (Passage ja piaffe tulivat vaatimuksiin vasta myöhemmin, ja laukanvaihdot jokaisella oli 1800-luvun jälkipuoliskolla euroopankuulun gurun keksimä sirkustemppu.)

Miksi yhteisöllisyys ei voisi olla harrastuksen tiimoilla?
Miksi se pitäisi olla kaikilla hoitamista?

Olenko liian optimisti, jos kuvittelen että hätätilanteessa auttajia riittää? Koska itse kuvittelen, että hätätilantessa autan jopa tuntematonta, puhumattakaan lapsen päiväkotikaverin /koulukaverin perheestä? Jos saisin kuulla, että perheessä on vakava sairaus, ero, perheväkivaltaa..., niin auttaisin tuosta vain hyvän päivän tuttua hädässä. Siten uskallan olla optimisti ja kuvitella että kyllä hädässä minuakin autettaisiin.

Sen sijaan lapsia olen tehnyt sen verran kuin chef, sen verran kuin itseä kiinnostaa ja jaksaa hoitaa. Muuten ei kiinnosta mutta hädässä kyllä. sen tähden en näe järkeä tukiverkoissa: en halua hoitaa ylimääräisiä, enkä oleta kenenkään haluavan hoitaa omianikaan. MLL on maksusta hoitanut.

Lasten kaverit eri asia, he tuovat iloa lapsilleni ja sitä kautta minullekin.