On vanhempien velvollisuus hankkia tukiverkko lapselleen!

Ilmeisesti tämä on jotenkin tässä kulttuurissa mahdoton asia? Verkoston luominen ja muodostaminen tietoisesti, vastavuoroisuuteen perustuen. Siten että myös antaa toisille jotain.

 

Ilmeisesti tämä on jotenkin tässä kulttuurissa mahdoton asia? Verkoston luominen ja muodostaminen tietoisesti, vastavuoroisuuteen perustuen. Siten että myös antaa toisille jotain.

Ja mistä vedit tämän johtöpäätöksen? Kun ihminen ei jaksa aina olla antavassakaan roolissa. Ja aina kokeilla uudestaan.

 

[QUOTE="vieras";28332918]Ja mistä vedit tämän johtöpäätöksen? Kun ihminen ei jaksa aina olla antavassakaan roolissa. Ja aina kokeilla uudestaan.[/QUOTE]

No ihan tästä ketjusta, ja toisekseen käytännöistä tässä maassa, mitä nyt oon nähnyt.

 

No ihan tästä ketjusta, ja toisekseen käytännöistä tässä maassa, mitä nyt oon nähnyt.

Kuka täällä on sanonut, että ei ole tehnyt mitään tukiverkoston eteen? (paitsi ne jotka pitävät isovanhempien apua oikeutena eivätkä ymmärrä sitten niitä joilla ei ole automaattisesti näin)

 

[QUOTE="vieras";28332918]Ja mistä vedit tämän johtöpäätöksen? Kun ihminen ei jaksa aina olla antavassakaan roolissa. Ja aina kokeilla uudestaan.[/QUOTE]

Olen jonkun verran ottanut hoitoon kavereiden lapsia, pyytänyt leikkimään jne ilman vanhempia. Yöhoitoon en ole pyytänyt, osaksi siitä syystä että meidän kodissa ei ole kamalasti nukkumapaikkoja ja aivan pienen lapsen kohdalla pelkään että alkaisi vierastaa ja kaivata äitiä. En ole mitenkään kamalan kätevä lasten kanssa, omieni kanssa toki pärjään.

Me tavataan ihmisiä, meillä käy vieraita ja käymme kyläilemässä. Nämä paikat ovat sellaisia että taatusti saisin apua jos on joku oikeasti hätätilanne mutta kuten yllä on mainittu lapsivapaa ja hätätilanne ovat kovin eri asioita.

Minkähänlaisia ihmisiä ne potentiaaliset tukiverkostolaiset olisivat? Jos itselläkin on jo useampi lapsi, kuinka moni täällä palstalla ottaisi omien alle kouluikäisten lisäksi useamman alle kouluikäisen hoitoon? Jos ei ole aivan bestiksen lapsista kyse?

Joskus kun olen tuollaista vastavuoroista tukiverkostoa rakennellut mulle on käynyt niin että tunsin tulleeni täysin hyväksikäytetyksi. Sovittiin tyyliin että joku lapsi on meillä leikkimässä muutaman tunnin ja siinä vierähtikin koko päivä. On aika vaikea toimia ihmisen kanssa jonka kanssa sovitut aikataulut ja asiat eivät pidä. Tai ehkä mä olen sitten vain jäykkä ja hankala ihminen.

 

No. Kukin rakentaa elämänsä itse. Se on hyvä muistaa.

Olen kyllä itse tavattoman onnellinen tukiverkostostani - joka tukee minua monin tavoin tarvittaessa, läheltä ja kaukaa, ja joita minä saan olla monin tavoin tukemassa, lähellä ja kaukana. Olen myös iloinen, että lapseni ovat saaneet kasvaa tämän ihmisjoukon kanssa, sen mukana, ja muodostaa omat suhteensa aikaa myöten.

Joskin talo on välillä pieni kun on vappubrunssi tai juhannus niin onneksi takapihalle mahtuu taivaan alle porukkaa...

 

No. Kukin rakentaa elämänsä itse. Se on hyvä muistaa.

Olen kyllä itse tavattoman onnellinen tukiverkostostani - joka tukee minua monin tavoin tarvittaessa, läheltä ja kaukaa, ja joita minä saan olla monin tavoin tukemassa, lähellä ja kaukana. Olen myös iloinen, että lapseni ovat saaneet kasvaa tämän ihmisjoukon kanssa, sen mukana, ja muodostaa omat suhteensa aikaa myöten.

Joskin talo on välillä pieni kun on vappubrunssi tai juhannus niin onneksi takapihalle mahtuu taivaan alle porukkaa...

Kuulostaa tosi mukavalta! Meilläkin on vastaavia ystäväperhetapaamisia, mutta ongelmana on lähinnä se että kaikilla on samanikäisiä - pieniä - lapsi. Olemme tutustuneetkin osittain näiden lasten takia tai lasten kautta.

Kyselinkin tuossa ylempänä sinulta että millaisissa elämäntilanteissa nuo sinun tukiverkostosi ihmiset ovat? Onko heillä itsellään pieniä lapsia? Jaksaisitko itse pienten lasten kanssa ottaa lisää lapsia hoitoon?

 

Miten niitä verkostoja luodaan? Osaako joku nyt sit kertoa mitä me voidaan tehdä enemmän:
Me muutettiin pari vuotta sitten 500km:n päähän kavereista, sukulaisista, tuttavista.
Se oli tietoinen riski, joka on muuten kannattanut ja meidän perhe voi paremmin kuin koskaan ja me ollaan miehen kanssa tietoisesti yritetty haalia elämäämme täältä ihmisiä, KOSKA me tiedetään, että meidän elämä on tulevaisuudessa aina täällä...
Toistaiseksi me ollaan heti ekasta viikonlopusta oltu aktiivisesti puistoilemassa, hakemassa kontaktia muihin lapsiperheisiin, joka ikisessä kokoperheen tapahtumassa joita täällä järjestetään, ihan vaan siksi, että jos niitä puistotuttuja sattuis näkemään ja päästäis juttusille. Ollaan tällä tyylillä saatu muksulle kavereita ja saatu jonkinlainen kaverikyläily ja synttärikutsukierre aikaiseksi. Tähän meni noin vuosi.

Samaan aikaan ollaan tutustuttu miehen työkavereihin, sieltä ollaan saatu kaksi perhettä, joiden kanssa voidaan tehdä juttuja perheinä, käydä touhutalossa, yhdessä puistossa tai nyt ovat tulossa meille huomenna grillaamaan.

Mä olen saanut itselleni kaksi ystävätärtä, jotka ovat todellinen henkireikä mulle. Toinen heistä on totaaliyh, joka kyllä auttaisi meitä lastenhoidollisesti, mutta nyt tilanne on sellainen, että me autetaan häntä mielellämme varmaan kesän yli ottamalla hänen lapsiaan meille. Toisella on todella kiireinen ura ja kiertelee työnsäpuolesta ympäri eurooppaa.

Lisäksi miehen työkavereista yksi miehen työkaveri on osoittautunut kultahipuksi paikallistietämyksensä kanssa, muistuttelee meitä aina, että hei siellä tapahtuu sitä ja tätä, menkää sinne. Mutta muksu vierastaa häntä kovasti.

Mä tiedän, että jos joudun sairaalaan (olinkin alkuraskaudesta) niin tää meidän arki pyöri joten kuten. Miehen työkaverit astuivat riviin niin, että mies pystyi pitämään mm muksua satunnaisesti töissä mukana, pitää muutaman "ylityövapaan" ja vuoroja vaihdellen lisää vapaata.
Ja mun toinen ystävä oli muksun kanssa yhden päivän mun luona sairaalassa, kun muksulla oli ikävä ja hänellä oli vapaapäivä...

Mutta tällä ringillä mennään, mihinkään noista ei saada muksua hoitoon yökylään, joku hammaslääkärikeikka saattaa onnistua, kukaan noista ei itse ehdota, että hei tuokaa se meille ja menkää johonkin.

Että kuinka se luodaan se verkosto?

 

Missä päin sä moekoe asut? Täällä olis kahden lapsen äiti valmiina luomaan sitä "tukiverkostoa" jonkun toisen tarvitsevan kanssa.

 

No. Kukin rakentaa elämänsä itse. Se on hyvä muistaa.

Olen kyllä itse tavattoman onnellinen tukiverkostostani - joka tukee minua monin tavoin tarvittaessa, läheltä ja kaukaa, ja joita minä saan olla monin tavoin tukemassa, lähellä ja kaukana. Olen myös iloinen, että lapseni ovat saaneet kasvaa tämän ihmisjoukon kanssa, sen mukana, ja muodostaa omat suhteensa aikaa myöten.

Joskin talo on välillä pieni kun on vappubrunssi tai juhannus niin onneksi takapihalle mahtuu taivaan alle porukkaa...

Jep jep. Ei millään pahalla, mutta taidat olla niin kultalusikka suussa syntynyt ettei tosikaan. Esimerkiksi toisilla on niin rankka vauva-aika tms, että siinä ei ole voimavaroja muodostaa suhteita ja olla antamassa muille, kun ei jaksa itsekään. On sairastumisia ja sama pätee tuohonkin. Sinullakin on varmasti ihan omasta takaa sitä tukiverkostoa. En usko, että yksikään elämässä "rämpinyt" voi ajatella kaiken olevan noin helppoa.

 

[QUOTE="vieras";28332984]Missä päin sä moekoe asut? Täällä olis kahden lapsen äiti valmiina luomaan sitä "tukiverkostoa" jonkun toisen tarvitsevan kanssa.[/QUOTE]

Keskipohjanmaalla :wave:

 

Keskipohjanmaalla :wave:

Vähän pitkä matka, minä olen Jyväskylässä. Kahden lapsen töissäkäyvä äiti.

 

Ilahduttava kysymys! Olen yrittänyt kaupata "malliani" monesti, mutta jotenkin se tuntuu monella tyssäävän juuri tuohon kuvitelmaan, ettei lapsiperheeseen voi laittaa lapsia hoitoon...

Oma tukiverkostoni muodostuu osittain ihan lapsuusaikaisista ystävättäristä ja ystävistä, joihin on tullut pidettyä yhteyttä. Jotkut ovat asuneet välillä kaukana ja jotkut ovat asuneet lähellä. Lisäksi siihen kuuluu sellaisia perheitä, joihin tutustuimme juurikin lasten kautta, kun lapset olivat pieniä. Minä nimenomaan otin toisten lapsia meille yöksi, ja siten sain vastavuoroisesti omia lapsia yökylään toiseen perheeseen. Ja tosiaan en tuntemattomille lapsiani antanut, kyllä aina kyseessä oli ihmiset, joihin oli kunnolla tutustuttu jonkin mukavan yhteisen tekemisen merkeissä.

Itselläni on kaksi (nyt jo aikuista) lasta. Näissä ystäväperheissä oli missä kaksi missä kolme lasta, jossain oli jopa neljä lasta. Kun ei ollut turhan kranttu siisteydestä, ja luotti siihen että lapset nukkuvat hyvin siskonpedissäkin, niin voin vaan kertoa että vaivan puolesta ei hirmusti eroa onko muksuja yöpymässä kuusi vai kaksi. Mutta tietysti tuo meidän lapsiperhearki ja sosiaalisuus taas vaati puolestaan välillä hönkäisemään erikseenn siihen suuntaan että hei, nyt kyllä vietetään yksi viikonloppu tai viikko ihan vaan oman perheen kesken...

Lisäksi tukiverkostooni kuuluu kaikenikäisiä ihmisiä nykynaapurustostani. Siihen kuuluu tällä hetkellä lasteni ystäviä, ja kun vuosia kuluu ja ihmiset myöskin eroavat, kuuluu porukkaan kaikenlaisia eksiä ja nyksiä ja muita.

Ja lapsia. Meidän tuttavapiiriin kuuluu tälläkin hetkellä hirmuinen määrä lapsia... joita joskus vahdimme, vaikka omat on isoja. Vastavuoroisesti saamme lumenluontia, talonvahdintaa, säilöttyjä marjoja, atk-tukea, talkooapua...

Kannustan ihmisiä jakamaan elämäänsä toisten ihmisten kanssa. Ihmiset on kuulkaa ihan kivoja. Enimmäkseen.

 

Itse olin aika hakusessa kun sain kaksikymppisenä esikoiseni,kaikki oli varsin mallikkaasti (lapsi oli hyväuninen ja helppo jne..) muuten mutta kaikkia ikäisiäni/tuttaviani kiinnosti tuossa vaiheessa enemmän bilettäminen kuin kahvittelu pienen lapsen äidin kanssa. Minun vanhempiani ei kiinnostanut auttaa ja miehen vanhemmat puolestaan asuvat kaukana.Saattoi mennä parikin viikkoa etten jutellut muiden aikuisten ihmisten kuin mieheni ja kaupan kassan kanssa.

Nyt muutamaa vuotta myöhemmin sain toisen lapsen ja ilokseni olen huomannut että suuri joukko ikäisistäni on saanut perheenlisäystä ja meistä muutamasta perheestä on tullut toisillemme tiivis tukiverkosto.
Otan mielelläni ystävieni lapsia meille leikkikavereiksi omille lapsilleni ja vastaavasti joku ystävä ottaa minun lapseni hoitoon esimerkiksi siksi ajaksi että pääsen jumppaan.

Ymmärrän kyllä jos etenkin nuorille vanhemmille tuottaa ongelmia luoda luotettavaa tukiverkostoa.Kuten joku jo mainitsikin että tarinoita on yhtä paljon kuin perheitäkin eikä mikään ole mustavalkoista.

 

No moekoe, sinullahan on verkostoa. Kysymys on varmasti myös ajasta esim. tuon yökyläilyhomman suhteen. Itse olen tuntenut esim. lasteni kummit (asuvat 150 km päässä täältä, mutta ollaan läheisiä kuitenkin) 15 vuotta. Voin luottaa heihin täysin. Siellä meidän lapset yökyläilevtä ja mummolassa tarpeen tullen.

Jos on esim. teatteri-iltaa ja tullaan yöksi kotiin, hoitaa työkaverin tyttö iltahommat. Olisko siellä miehen työpaikan jollain luotettavalla työkaverilla innokkaita ja luotettavia tyttölapsia tuollaiseen hommaan tarvittaessa?

 

Kerrotko AP kuinka se tukiverkko hankitaan? Mä voin laittaa listan siitä, mitä me ollaan miehen kanssa tässä kahden vuoden aikana tehty, kun sitä ollaan yritetty, MUTTA ei olla saatu verkostoa aikaiseksi. Mutta en ehdi tehdä sitä kuin vasta reilun tunnin päästä, mä saan sit muksun unipuuhiin.

Peesipä tuossa yllä kirjoitti minunkin ajatukseni, että kun kerran sukulaisuussuhteisiin ei nykymaailmassa voi nojata, pitäisi ihmisten ottaa ohjelmakseen luoda ne verkostonsa ihan omin voimin ja joka paikkakunnalla uudelleen. Mutta tämä mökön kuvaama tilanne on varmasti aika todellinen ongelma.

Ja siksipä vaikka moni mielensä pahoittaakin ja julistaa pärjäämistään, näistä asioista on pakko paasata. Siinä toivossa, että ihmiset asennoituisivat vähitellen avoimemmin, ja olisivat valmiimpia sekä pyytämään että tarjoamaan apua. Koska näin kovassa ilmapiirissä se ero ls-tapausten ja normaalien perheiden välillä kapenee, ja ihan kaikki on kiinni siitä, että sankarivanhemmat jaksavat puurtaa ilman taukoa. Täällä aukovat päätään pyhän loukkaantuneisuuden tilassa ne, joilla sankaruus vielä on hallussa, mutta ne jotka ovat tuupertumassa tai jo naamallaan, eivät kehtaa puhua.

Kysymys ei ole nyt siitä, voiko siihen verkostoon aina luottaa tai miten kuuluu suhtautua häihin. Vaan siitä, onko ihmisten mielestä ihan ok kasvattaa lapset siihen uskoon, että mitään vapaa-ajan suhteita normaali-ihmisillä ei olekaan muihin kuin perheeseensä. Halveksitaan kyllä peräkammarinpoikia, mutta kasvatetaan itse kokonainen sukupolvi sellaisia ja nokka pystyssä.

Mua on hoitaneet palkatut lapsenhoitajat sekä tutut ja perheystävät. Ensimmäisiä en muista yhtäkään, mutta kun kerran samassa iässä olin äidin koulukaverin perheessä muutaman tunnin, he jäivät mieleen lähtemättömästi. Koska tiesin, että he kuuluvat äitini maailmaan, he jotenkin ohjelmoituivat "kuka minä olen ja mihin minä kuulun" -osastolle pieneen päähäni, ja olen kokenut outoa läheisyyttä heihin aikuisiälläkin, vaikka ei ole oltukaan mitenkään valtavasti tekemisissä.

Ihan samalla tapaa huomaan pojassani, että hän muistaa kaikki lyhyetkin kontaktimme pikkupaikkakunnalla nimeltä, vaikka on tavattu vain kaupassa tms, jopa vuosi sitten. Ihan samalla tapaa hän ahnehtii tietoa siitä, kuka on kukakin ja mistä hänet tunnemme, ja asia on ihmeen tärkeä lapselle, jota yleensä kiehtoo lähinnä pyörivät esineet. Poika on nyt 3 v.

Individualismin aikakautena ihmisten on ihan liian helppo unohtaa, että jollain tasolla meidän on itsemmekin vaikea uskoa olevamme olemassa, jos suhteita muihin ihmisiin ei ole. Sitten tehdään kovasti töitä ja hankitaan omaisuutta ja elämyksiä sen kuulumattomuuden hautaamiseksi. Eikö olisi kuitenkin parempi ottaa suru suruna, ja alkaa tehdä porukalla asioita eristäytymisen vähentämiseksi?

 

Yksi keino saada lapsille luotettava hoitja on "kouluttaa" sellainen itse, minä olen 12-vuotiaasta käynyt hoitamassa naapurien ja tuttujen lapsia. Aluksi niin että vanhempi oli paikalla, leikitin lasta ulkona että äiti sai siivota sisällä, pikkuhilja lyhyita aikoja (äiti kävi kaupassa/kirjastossa) ja siitä sitten pidempään, niin että 15 vuotiaana pystyin vahtimaan koko päivän/illan. Niissä perheissä joissa aloitin 15-vuotiaana ei tietenkään tarvinnut käydä samaa läpi.
Tämä perhe bongasi minut hiekkalaatikolta, jossa olin pikkusisarusten kanssa. Eli jos lähialueella on joku nuori, niin siitä vaan pyytämään avuksi, jos hyvin käy kaikki voittavat. Lapsi saa kivan leikittäjän, nuori rahaa ja vanhempi omaa aikaa.

 

[QUOTE="vieras";28332993]Jep jep. Ei millään pahalla, mutta taidat olla niin kultalusikka suussa syntynyt ettei tosikaan. Esimerkiksi toisilla on niin rankka vauva-aika tms, että siinä ei ole voimavaroja muodostaa suhteita ja olla antamassa muille, kun ei jaksa itsekään. On sairastumisia ja sama pätee tuohonkin. Sinullakin on varmasti ihan omasta takaa sitä tukiverkostoa. En usko, että yksikään elämässä "rämpinyt" voi ajatella kaiken olevan noin helppoa.[/QUOTE]

Olisko tässä taas kyse siitä pitkäjännitteisyydestä ja kiintymyksestä? Kyllä minun tukiverkkoni on ollut muodostumassa jo 10 vuotta ennen lasteni syntymää. Esim. lasteni kummit ovat pitkäaikaisia ystäviäni.

Ja omiin vanhempiinkin on ihan pitämällä pidetty hyvää suhdetta yllä.

 

[QUOTE="vieras";28333031]No moekoe, sinullahan on verkostoa. Kysymys on varmasti myös ajasta esim. tuon yökyläilyhomman suhteen. Itse olen tuntenut esim. lasteni kummit (asuvat 150 km päässä täältä, mutta ollaan läheisiä kuitenkin) 15 vuotta. Voin luottaa heihin täysin. Siellä meidän lapset yökyläilevtä ja mummolassa tarpeen tullen.

Jos on esim. teatteri-iltaa ja tullaan yöksi kotiin, hoitaa työkaverin tyttö iltahommat. Olisko siellä miehen työpaikan jollain luotettavalla työkaverilla innokkaita ja luotettavia tyttölapsia tuollaiseen hommaan tarvittaessa?[/QUOTE]


No onhan tota porukkaa elämässä, muttei se silti esim takaa meille nyt sitä, että päästään miehen kanssa yhdessä synnärille muutaman viikon päästä.

Miehen työkavereilla, perheellisillä on muksua nuorempia lapsia useampi ja noi vanhemmat työkaverit on jo ukkeja... Et sillai välissä ollaan hankalasti.

Mut lähin naapuri on eläkeläisrallikuski, on luvannut mut kyyditä synnärille sit (ja lujaa), jos mies jää muksun kanssa himaan.

 

Kysymys ei ole nyt siitä, voiko siihen verkostoon aina luottaa tai miten kuuluu suhtautua häihin. Vaan siitä, onko ihmisten mielestä ihan ok kasvattaa lapset siihen uskoon, että mitään vapaa-ajan suhteita normaali-ihmisillä ei olekaan muihin kuin perheeseensä. Halveksitaan kyllä peräkammarinpoikia, mutta kasvatetaan itse kokonainen sukupolvi sellaisia ja nokka pystyssä.

Tätä kommenttia pidän hieman erikoisena. Monihan on tähänkin ketjuun kirjoittanut että heillä on kyllä kavereita ja ystäviä, mutta ei niin hyviä ystäviä että välttämättä näiltä saisi lastenhoitoapua. Tai sitten elämäntilanne näissä perheissä on muuten haastava.

Esim. minä tapaan kyllä lasteni kanssa ihmisiä ja meillä käy kylässä vieraita, mutta sellaiseen läheiseen ystävyyteen tai tukiverkostoon on siitä vielä matkaa.

Julmasti sanottu myös heille joilla lähipiirissä on vaikka alkoholisteja tai mielenterveysongelmaisia. Miten paljon pitää jaksaa olla toisten apuna ja tukena, missä ovat oman jaksamisen rajat? Milloin pitää osata sanoa että ei, minulle ei nyt sovi? Naapurissani iäkäs vuorotyötä tekevä nainen joskus tuskailee lastenlastensa hoitoa, että ei kehtaisi sanoa ei kun lapsia tarjotaan nukkumapäivänä hoitoon. On tervettä osata pitää myös puolensa.

Itse ehkä kamppailen juuri tuon liiallisen kiltteyden ja itsekkyyden välimaastossa. Jotkut joita olen pitänyt ystävinäni ovat vähän liiankin paljon hyödyntäneet sitä kiltteyttä ja sitten jälkeenpäin on harmittanut. Pitäisi pystyä olemaan sellaisessa vuorovaikutussuhteessa ettei siinä synny kovin pahaa epäsuhtaa.

 

Tähän on kyllä oikeasti turha vastata mitään, kun ketjun aloittaja lukee kaiken tarkoituksenhakuisesti väärin ja pitää omaa tapaansa toimia ainoana oikeana. Enpähän silti malta olla tunkematta lusikkaani tähän(kin) soppaan. Hätätilanteessa saisin lapset (3 kpl) varmasti hoitoon joko sukulaisen tai ystävän luokse. Normiarjessa sen sijaan en kehtaisi kenellekään lapsiana vaivoiksi lykätä. En myöskään hoitaisi kenenkään toisen lapsia, jotta vanhemmat pääsisivät juhlimaan kahden kesken. Tai toki muutaman tunnin päiväsaikaan, mutta raja menee siinä. Arkirumba töineen ja harrastuksineen on niin kuluttavaa ja kellon kanssa juoksemista, etten edes haluaisi lähteä kotoa mihinkään iltaisin tai viikonloppuisin. Harrastan vanhimman tyttären (11v) kanssa ratsastusta vakavasti ja meillä on kaksi omaa hevosta hoidettavana. Kun laskee hevosille sen 3h/arkipäivä, töille 8h, työmatkat, päiväkotikeikat, kodinhoito ja kauppareissut päälle, niin aika finito sitä loopuajan on. Sen haluan ehdottomasti käyttää pienempien lasten kanssa olemiseen. Miehen kanssa vietämme parisuhdeaikaa jokainen ilta ja se on paljon se. Ei sen päälle ole tarvetta päästä mihinkään kaksistaan. Omaa aikaa minulle on ratsastaminen, vaikka siinä kulkee lapsikin mukana. Sen aikana ei kuitenkaan voi keskittyä mihinkään muuhun. Ikävä tosiasia on, että*kaiken tämän keskellä ystävät ovat jääneet taka-alalle. Toisaalta kaikki elävät samoja ruuhkavuosia, joten en jaksa asialla stressata. Tämä on nyt meidän elämää. Täyttä sellaista. Jokainen saa minun puolestani taaplata tavallaan, mutta kovin fiksulta ei aloittaja vaikuta, kun tällaisia viitsii huudella. Kärjistettyihin aloituksiin saa yleensä kärjistettyjä vastauksia, jotka voi sitten tulkita just niiden omien lasiensa läpi.

 

Olisko tässä taas kyse siitä pitkäjännitteisyydestä ja kiintymyksestä? Kyllä minun tukiverkkoni on ollut muodostumassa jo 10 vuotta ennen lasteni syntymää. Esim. lasteni kummit ovat pitkäaikaisia ystäviäni.

Ja omiin vanhempiinkin on ihan pitämällä pidetty hyvää suhdetta yllä.

Kahden nikin käyttäminen samassa ketjussa on kiellettyä. Jos nyt väännetään omaa tilannetta vielä kerran rautalangasta niin meilläkin on lapsen kummit sisaruksia tai hyviä ystäviä. Ja isompia lapsia ovat joskus hoitaneet, mutta minusta on TÖRKEÄÄ olettaa, että kun kummiksi on otettu niin heillä on velvollisuus hoitaa lapsia. Ei ole! Osa kummeista on muuttanut kauemmas, osaa elää pikkuvauva-arkea, nuoret sisarukset ei ole kiinnostuneita hoitamaan ollenkaan jne. Ja isovanhempiin pidetään yhteyttä, on aina pidetty mutta pieniä lapsia eivät halunneet hoitaa. Ja toiset isovanhemmat on kuolleet. Taas kerran tuosta sinun kommentoinnista huomaa kuinka itsestään selvänä pidät niitä isovanhempia ja muuta apua. Kaikille edes elossa olevat isovanhemmat eivät ole itsestään selviä!
Meillä on viikonloppuisin usein lapsen kavereita yötä ja näin ja se toimii puolin ja toisin, mutta mä olen yhden ystävän lapsia hoitanut "vastavuoroisesti" viikonloppuja monen monta kertaa, mutta missä meidän vapaa yö tai viikonloppu? Hienoa, että juuri sinulle on sattunut niin että on hoitavat isovanhemmat, kummit, ystävät jne ja on löytynyt vastavuoroisuutta mutta älä nyt kuvittele että sä olisit jotenkin enemmän tehnyt sen asian eteen ja me muut vähemmän. Pitää vielä sanoa, että silloin valitettavan harvoin kun pitkäaikaisia ystäviä näen niin vietämme aikaa yhdessä emmekä todellakaan niin, että "hoidattaisimme" vain lapsiamme toisillamme.

 

Kysypä mummoltasi oliko hänen lapsillaan tukiverkkoa? Hän kysyy sinulta, että mitä.

 

[QUOTE="vieras";28333106]Kahden nikin käyttäminen samassa ketjussa on kiellettyä. Jos nyt väännetään omaa tilannetta vielä kerran rautalangasta niin meilläkin on lapsen kummit sisaruksia tai hyviä ystäviä. Ja isompia lapsia ovat joskus hoitaneet, mutta minusta on TÖRKEÄÄ olettaa, että kun kummiksi on otettu niin heillä on velvollisuus hoitaa lapsia. Ei ole! Osa kummeista on muuttanut kauemmas, osaa elää pikkuvauva-arkea, nuoret sisarukset ei ole kiinnostuneita hoitamaan ollenkaan jne. Ja isovanhempiin pidetään yhteyttä, on aina pidetty mutta pieniä lapsia eivät halunneet hoitaa. Ja toiset isovanhemmat on kuolleet. Taas kerran tuosta sinun kommentoinnista huomaa kuinka itsestään selvänä pidät niitä isovanhempia ja muuta apua. Kaikille edes elossa olevat isovanhemmat eivät ole itsestään selviä!
Meillä on viikonloppuisin usein lapsen kavereita yötä ja näin ja se toimii puolin ja toisin, mutta mä olen yhden ystävän lapsia hoitanut "vastavuoroisesti" viikonloppuja monen monta kertaa, mutta missä meidän vapaa yö tai viikonloppu? Hienoa, että juuri sinulle on sattunut niin että on hoitavat isovanhemmat, kummit, ystävät jne ja on löytynyt vastavuoroisuutta mutta älä nyt kuvittele että sä olisit jotenkin enemmän tehnyt sen asian eteen ja me muut vähemmän. Pitää vielä sanoa, että silloin valitettavan harvoin kun pitkäaikaisia ystäviä näen niin vietämme aikaa yhdessä emmekä todellakaan niin, että "hoidattaisimme" vain lapsiamme toisillamme.[/QUOTE]

Jos ajattelen tällä hetkellä kaikista lähimpiä ystäviäni niin tilanteet on sellaiset, että yksi hukkuu töihin, toinen on niin voimiensa äärirajoilla että on lastensuojelu-asiakas ja kovasti yhteiskunnan tukema, yhdellä vastasyntynyt vauva ja yhdellä yyhoolla 3 pientä lasta ja isä hoitaa miten sattuu. Tässä kaikista lähimmät ystävät enkä todellakaan ole niin itsekäs, että veisin vielä omat lapset riesaksi heille. Päin vastoin, koitan auttaa ja se taas syö meidän voimavaroja..

 

[QUOTE="vieras";28333114]Kysypä mummoltasi oliko hänen lapsillaan tukiverkkoa? Hän kysyy sinulta, että mitä.[/QUOTE]

Tarkoitit varmasti aapeeta, mutta voinpa vastata, että kummallakaan meistä ei ole kumpaakaan mummoa tai ukkia enää olemassakaan. Ei niitäKÄÄN.