On se hyvä että nykyään toimii lastensuojelu paremmin kuin 70-luvulla- faktoja lapsuudestani

70-luvulla lomailtiin yhdessä jo silloin suurkaupungissa toisella manterereella. Vanhempani jättivät mut ja mun siskon, oltiin silloin 5 ja 6, hotellihuoneeseen yksin nukkumaan, kun itse lähtivät hotellit baariin syömään/juomaan. Ei siinä kaikki. Hotellihuoneessamme oli käynyt tuona aikana varkaita. Tavararoita vietiin, onneks me siskon kans saatiin jäädä...

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

 

:hug: Sanattomaks pistää..

Allekirjoitan tuon saman 70-luvun meiningin kyllä lasten kanssa..omatkin vanhempani aikoinaan juhlivat meillä muiden aikuisten kanssa..silloin myös tupakoitiin aina sisätiloissa ja ne tuhkakupit haisivat asunnossa sisällä

 

Toivottavasti toi ei ole totta.
Mun lapsuus oli ihan "tavallinen" -70-luvun lapsuus ja siihenkin olis nykyisin puuttumista.
Matkustin autossa ilman turvavöitä (niitä ei edes takapenkillä ollut) ja tuo taitaa olla ainoa "turvaton asia lapsuudestani.

 

Iso ja lämmin halaus! Mustakin tuntuu et nykyään sentäs vähän paremmin puututaan asioihin. Mä kans kahden siskoni kans sain elää alkkisäidin kanssa. Meillä oli aina juoppoja kun koulusta tulin. Hain pikkusiskon hoidosta ja laitettiin jotain syötävää jos oli. Jos ei ollut niin kyseltiin niiltä ukoilta rahaa tai vietiin pulloja. Tuli kans jouduttua joitakin kertoja jonku haisevan deekun lääpinnän kohteeksi..
Mutta tosiaan, oon tääläkin kirjotellut mun pikkuveljestä, joka elää huonossa sijaisperheessä(väkivaltaa).. Monet tääläkin epäröivät heti ja väittivät ei näin voi olla ja mä liiottelen jne.. Et kyl soskut tekis jotain jos lasta pahoinpideltäs jne jne.. No mä taistelin veljeni puolesta, tein mm.lastensuojeluilmoituksen. No nyt on veli päässyt uuteen perheeseen, joka vaikuttaa kaikintavoin niin paljon paremmalta <3

 

Uskomatonta!
Jos tarinasi on totta niin otan suuresti osaa. Miten ihmeessä voi aikuisen mieli ollakin noin sairas ja itsekäs!? Että tekee tuollaisia pienelle lapselle ja ettei siihen puutu. Yök!
Oletko harkinnut ottavasi yhteyttä näihin lapsuutesi aikuisiin? Lue uusimmasta Sport -lehdestä tarina hevoskasvattajasta, joka näin teki. Koskettava ja rohakiseva tarina.

No olen minä isäni kanssa jonkinlaisissa väleissä, äidin en. Katkera olen molemmille vieläkin. Äidille varsinkin, koska hän teki uuden miehensä kanssa vielä kaksi lasta, ja pilasi heidän elämänsä. Onneksi heidät otettiin huostaan kun olivat 6- ja 8-vuotiaita. Mutta liian myöhään kyllä. Heidät äiti oli jättänyt 4 päiväksi kahdestaan kotiin kun he olivat 2-ja 4-vuotiaat. Olivat löytäneet onneksi kauraryynejä syötäväkseen, ja ruinanneet naapureilta lisää.

Olisin halunnut joitakin vuosia sitten nostaa asiasta äläkän, varsinkin isäni kanssa, siis ihan oikeuteen asti. Mutta juttu oli jo silloin vanhentunut.

Onko sinulla lapsia? Et kai anna isäsi tavata heitä?

En anna tavata.

 

niimpä ja silti muistellaan aina kaikessa niitä kun "ennenvanhaan oli kaikki paremmin.."

 

Toivottavasti toi ei ole totta.
Mun lapsuus oli ihan "tavallinen" -70-luvun lapsuus ja siihenkin olis nykyisin puuttumista.
Matkustin autossa ilman turvavöitä (niitä ei edes takapenkillä ollut) ja tuo taitaa olla ainoa "turvaton asia lapsuudestani.

No on totta, ja vielä paljon paljon muutakin, ei tässä pysty kaikkea edes kertomaan, aika ei riittäisi. Mutta tosiaankin totta, ja kukaan ei ilmoittanut mihinkään.

 

mä olen syntynyt -80 ja mulla on alkoholisti isä ja pedofili eno joka käytti mua ja mun serkkuja hyväkseen mun ollessa 6-10V ja julkiseksi asia tuli vasta kun olin 17V koska enoni onnistui manipuloimaan minua niin että pidin itseäni syyllisenä asiaan.Mutta kun olin 22V oli juttu vihdoin käräjillä mutta 2V ehdollista tuli ja korvauksia mulle mutta mitään ei enoni oppinut vaan maksatti tämänkin jutun vanhemmillaan.Omille lapsille haluan tarjota mahdollisimman turvallisen ja hyvän kodin oman surkean lapsuuden takia.Kumpikaan meistä( minä ja mun aviomies) ei juoda eikä polteta.Olen mennyt elämässä eteenpäin ja toivon että sinäkin päset elämässäsi siihen pisteeseen että voit jatkaa elämää 100% teholla.

 

Lisää tohon se että näin äidin murha yrityksen ja että isä tappoi mun koiran kun katsoin pakotettuna. En ole edes masentunut. Tasan ei käy nallekarkit.

 

Mulla kans äiti joskus lähti baariin kun olin alle kouluikäinen. Muistan kun itkin oven takana tuntitolkulla ja naapurin tätikin kävi huhuilemassa että onko kaikki hyvin ja että josko tulisin sen luokse siksi aikaa että äiti tulee kotiin. En sit aukassu ovee kun oli käsketty avaamasta kellekään. Ja mun äiti ei ollu edes mikään juoppo, mut nyt jos tommosta tapahtuis niin olis kyllä heti poliisit ja sossun tätit hakemassa pois. Kumma kun sillon kukaan ei sanonu mitään.

 

Toivottavasti toi ei ole totta.
Mun lapsuus oli ihan "tavallinen" -70-luvun lapsuus ja siihenkin olis nykyisin puuttumista.
Matkustin autossa ilman turvavöitä (niitä ei edes takapenkillä ollut) ja tuo taitaa olla ainoa "turvaton asia lapsuudestani.

No on totta, ja vielä paljon paljon muutakin, ei tässä pysty kaikkea edes kertomaan, aika ei riittäisi. Mutta tosiaankin totta, ja kukaan ei ilmoittanut mihinkään.

:hug:

 

Lisää tohon se että näin äidin murha yrityksen ja että isä tappoi mun koiran kun katsoin pakotettuna. En ole edes masentunut. Tasan ei käy nallekarkit.

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

Kiitos kirjavinkistä, pistänkin varaukseen kirjastossa.

Olen käynyt terapiassa muistaakseni kaksi noin kahden vuoden pätkää, viimeisimmästä on jo monta vuotta, pitäisikin taas mennä, kun pyörii aika paljon lapsuus taas päässä.

Minulla on mennyt aina ihan suht hyvin, en ole koskaan käyttänyt päihteitä tms., ainoastaan minulla oli vuosia taipumus hakeutua ihmissuhteisiin jossa minua kohdeltiin kaltoin, pari renttumiestä on ollut. Jälkimmäisen jälkeen opin kunnioittamaan itseäni.

Olin pitkään liian kiltti, ja mielestäni kärsin läheisriippuvuudesta. Terapian avulla pääsin siitä eroon, tosin vieläkin tulee joskus häivähdyksiä siitä.

Mutta mielestäni olen selvinnyt aika hyvin lapsuuteni kokemuksista.

 

Tulee ihan mun äitin kummityttö mieleen joskus -80 luvun alusta =(
Lapsi sai kärsiä äitinsä ryyppäämisestä. Oli hoidossa ties missä. Mun äiti sitten haki tyttöä aina mistä sattuu, kun joku soitti ja sanoi että hakekaa pois. Muutaman kerran äiti haki lapsen pois jostain ryyppykämpästä puolenyön aikaan, kämpässä jotain äijiä ryyppäämässä. Lapsi tuolloin 2v. Lapsen äiti oli kadonnut aina jonnekkin ja saattoi olla parikin päivää kateissa.
Kerran haettiin lapsi polilta, kun joku äijä oli heittänyt pullolla päähän lasta ja päässä tikkejä.
Lastensuojeluviranomaiset puuttuivat sen verran asiaan, että "seuraavasta kerrasta lapsi huostaanotetaan" . Kun mun äiti lupas huolehtia lapsesta, niin ei kukaan sitten tosissaan loppujenlopuks puutunut asiaan...
Ja kaikkea muutakin sattui.... mut se siitä. Että ei ole ollut helppoa silläkään lapsella aikanaan =(

 

Lisää tohon se että näin äidin murha yrityksen ja että isä tappoi mun koiran kun katsoin pakotettuna. En ole edes masentunut. Tasan ei käy nallekarkit.

No melko outoa jos ei sinuun mitenkään vaikuttanut. Kirjoitustyylistäsi päätellen nuo kokemasi asiat kyllä ovat vaikuttaneet tunne-elämääsi.

 

Kauheata etta lapselle tehdaan noin. Itsekin syntynyt 70-luvulla ja nahnyt yhta ja toista. Mutsi lahti ja jatti lapset isalle. Onneksi isa ei juonut. Joskus oli kannilaisia kotona ja tappeluita. Mutsilla ollessani saattoi mutsi sekstailla siina vieressa jonkun miehen kanssa kun luuli etta nukuin (olin tuolloin noin 7v) jne. Muutenkin silloin oli perheita jossa molemmat vanhemmat dokas, 3vuotiaat etsi itse ruokansa kaapeista jos siella ruokaa oli. Yksi ystavani ala-asteella odotti maanantaita aina, koska koulupaivina sai ruokaa, kotonaan ei saanut ruokaa koko viikonlopun aikana kun isansa pisti kaiken rahan viinaan. Paljon on asioita tapahtunut lapsia kohtaan. Kylla on ihan surullista etta ihmiset kayttavat lapsia hyvakseen eika huolehdi heista!

 

mutkin on jätetty kotiin yksin, baarin eteen tai tuntemattomille yksin.. viina virtas ja väkivalta äitiä kohtaan kuului normaaliin koti-iltaan. Itse olen säästynyt väkivallalta ja hyväksikäytöltä mutta suuret on arvet jättäneet kaikki muut asiat mitä tapahtui.

Kukaan muu kuin isovanhempani ei ole ikinä puuttuneet elämäämme, ja onneksi sentään he.
Sain olla heidän kanssaan paljon.

En tiedä johtuuko näistä kokemuksista ainainen kodittomuuden, levottomuuden, pelon ja vihan tunne. Se on sitten kiva elää tälläisenä "outona" naisena.

 

Kova on lapsuutesi ollut mutta hienosti olet eteenpäin mennyt!! Nostan hattua. Tsemppiä elämääsi ja pidä lippu korkealla. T; sijaisperheen äiti

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

Kiitos kirjavinkistä, pistänkin varaukseen kirjastossa.

Olen käynyt terapiassa muistaakseni kaksi noin kahden vuoden pätkää, viimeisimmästä on jo monta vuotta, pitäisikin taas mennä, kun pyörii aika paljon lapsuus taas päässä.

Minulla on mennyt aina ihan suht hyvin, en ole koskaan käyttänyt päihteitä tms., ainoastaan minulla oli vuosia taipumus hakeutua ihmissuhteisiin jossa minua kohdeltiin kaltoin, pari renttumiestä on ollut. Jälkimmäisen jälkeen opin kunnioittamaan itseäni.

Olin pitkään liian kiltti, ja mielestäni kärsin läheisriippuvuudesta. Terapian avulla pääsin siitä eroon, tosin vieläkin tulee joskus häivähdyksiä siitä.

Mutta mielestäni olen selvinnyt aika hyvin lapsuuteni kokemuksista.

Siltä se minustakin kuulostaa, että olet selvinnyt ja pärjännyt hyvin, kun pystyt noin tarkkaan ja analyyttisesti, mutta silti maktkan päästä kertomaan lapsuudestasi. Tarkoitan, ettet jumitu yksityiskohtiin tai tunteisiin, joita tilanteissa oli.

Voimia jatkoonkin! Sinuna menisin kyllä uudestaan terapiaan. Riippuu tietysti terapeutista, kaikki eivät ole hyviä.

Onko sulla omia lapsia? Mulla ei ollut edes kovin rankka lapsuus, itse asiassa kaikilla mittapuilla onnellinen, mutta silti raskaus ja esikoisen syntymä laukaisi lapsuuden muistoja, joita oli pakko käsitellä, halusin tai en. Tarkoitan, että ellei sulla ole lapsia vielä, niin ehkä kannattaisi yrittää käsitellä asioita ennen lasten saantia. Minulle esikoisen ensimmäisestä vuodesta tuli rankka -sen lisäksi että se muutenkin on aina rankka vuosi- koska lapsuusmuistot pyröivät päässä öisin. Muistin silloin asioita, joita en aiemmin ollut muistanut, tai tiedostanut.

 

Minua ei jätetty koskaan yksin, aina etsittiin joku hoitaja kun vanhemmat keksivät lähteä ravintolaan hummaamaan. Mutta 60-70-luvulla oli ihan normaalia, että aikuiset ryypiskelivät porukalla jonkin kotona ja lapset pyörivät siinä jaloissa.

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

Kiitos kirjavinkistä, pistänkin varaukseen kirjastossa.

Olen käynyt terapiassa muistaakseni kaksi noin kahden vuoden pätkää, viimeisimmästä on jo monta vuotta, pitäisikin taas mennä, kun pyörii aika paljon lapsuus taas päässä.

Minulla on mennyt aina ihan suht hyvin, en ole koskaan käyttänyt päihteitä tms., ainoastaan minulla oli vuosia taipumus hakeutua ihmissuhteisiin jossa minua kohdeltiin kaltoin, pari renttumiestä on ollut. Jälkimmäisen jälkeen opin kunnioittamaan itseäni.

Olin pitkään liian kiltti, ja mielestäni kärsin läheisriippuvuudesta. Terapian avulla pääsin siitä eroon, tosin vieläkin tulee joskus häivähdyksiä siitä.

Mutta mielestäni olen selvinnyt aika hyvin lapsuuteni kokemuksista.

Ensinnäkin, voimia ja hienoa, jos terapia on auttanut sinua. Meille piti keväällä luennon mm. lapsen pahoinpitelystä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä opiskelija + psykiatri luennon lastensuojelulaitoksen työntekijöille. Miten kohdata tällaiset lapset. He kertoivat, että tällaiset lapset ovat usein aggressiivisia, vihaisia tai toisaalta vetäytyvät syrjään, koulu kärsii lähes aina ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla on sellaista käytöstä, johon kuuluu pakonomaista masturbaatiota, sukupuolielinten näyttely jne. (he olivat haastateelleet mm. sijaisperheitä, joihin oli sijoitettu pahoinpideltyjä ja/tai seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia)

Sinä kerroit olleesi "liian kiltti", eli et aggressiivinen ja itsetuhoinen jne. Eli ihmiset reagoivat eri lailla. Tosiaan on hienoa, että olet päässyt jaloillesi kaiken kokemasi jälkeen! Tsemppiä jatkossa ja tosiaan on hienoa, että meillä on lastensuojelu, mikä toimii(ainakin paremmin mitä 70-luvulla)

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

Kiitos kirjavinkistä, pistänkin varaukseen kirjastossa.

Olen käynyt terapiassa muistaakseni kaksi noin kahden vuoden pätkää, viimeisimmästä on jo monta vuotta, pitäisikin taas mennä, kun pyörii aika paljon lapsuus taas päässä.

Minulla on mennyt aina ihan suht hyvin, en ole koskaan käyttänyt päihteitä tms., ainoastaan minulla oli vuosia taipumus hakeutua ihmissuhteisiin jossa minua kohdeltiin kaltoin, pari renttumiestä on ollut. Jälkimmäisen jälkeen opin kunnioittamaan itseäni.

Olin pitkään liian kiltti, ja mielestäni kärsin läheisriippuvuudesta. Terapian avulla pääsin siitä eroon, tosin vieläkin tulee joskus häivähdyksiä siitä.

Mutta mielestäni olen selvinnyt aika hyvin lapsuuteni kokemuksista.

Ensinnäkin, voimia ja hienoa, jos terapia on auttanut sinua. Meille piti keväällä luennon mm. lapsen pahoinpitelystä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä opiskelija + psykiatri luennon lastensuojelulaitoksen työntekijöille. Miten kohdata tällaiset lapset. He kertoivat, että tällaiset lapset ovat usein aggressiivisia, vihaisia tai toisaalta vetäytyvät syrjään, koulu kärsii lähes aina ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla on sellaista käytöstä, johon kuuluu pakonomaista masturbaatiota, sukupuolielinten näyttely jne. (he olivat haastateelleet mm. sijaisperheitä, joihin oli sijoitettu pahoinpideltyjä ja/tai seksuaalisesti hyväksikäytettyjä lapsia)

Sinä kerroit olleesi "liian kiltti", eli et aggressiivinen ja itsetuhoinen jne. Eli ihmiset reagoivat eri lailla. Tosiaan on hienoa, että olet päässyt jaloillesi kaiken kokemasi jälkeen! Tsemppiä jatkossa ja tosiaan on hienoa, että meillä on lastensuojelu, mikä toimii(ainakin paremmin mitä 70-luvulla)

Olen miettinyt todella paljon kaikenlaista, ja tullut siihen tulokseen että tuo liiallinen kiltteyteni johtui siitä että minun piti olla lapsena jatkuvasti varpaillaan. Isäni oli agressiivinen, ja minä en todellakaan voinut näyttää tunteitani. Niinpä minusta sitten tuli kiltti tyttö, toisten miellyttäjä ja teeskentelijä. Pääsin siitä piirteestä syvän itsetutkiskelun ja terapian avulla eroon 2000-luvun alkupuolella. Elämäni on ollut paljon helpompaa sen jälkeen. Oli aluksi aika vaikea kyllä alkaa näyttämään negatiivisia tunteitaan muille, kun ei ollut koskaan aiemmin niin tehnyt. Nykyään luonnistuu jo ihan mainiosti.

Mutta tosiaan, tänään olen mielestäni melko tasapainossa jo, itsetunto enää voisi olla parempi.

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

Kiitos kirjavinkistä, pistänkin varaukseen kirjastossa.

Olen käynyt terapiassa muistaakseni kaksi noin kahden vuoden pätkää, viimeisimmästä on jo monta vuotta, pitäisikin taas mennä, kun pyörii aika paljon lapsuus taas päässä.

Minulla on mennyt aina ihan suht hyvin, en ole koskaan käyttänyt päihteitä tms., ainoastaan minulla oli vuosia taipumus hakeutua ihmissuhteisiin jossa minua kohdeltiin kaltoin, pari renttumiestä on ollut. Jälkimmäisen jälkeen opin kunnioittamaan itseäni.

Olin pitkään liian kiltti, ja mielestäni kärsin läheisriippuvuudesta. Terapian avulla pääsin siitä eroon, tosin vieläkin tulee joskus häivähdyksiä siitä.

Mutta mielestäni olen selvinnyt aika hyvin lapsuuteni kokemuksista.

Siltä se minustakin kuulostaa, että olet selvinnyt ja pärjännyt hyvin, kun pystyt noin tarkkaan ja analyyttisesti, mutta silti maktkan päästä kertomaan lapsuudestasi. Tarkoitan, ettet jumitu yksityiskohtiin tai tunteisiin, joita tilanteissa oli.

Voimia jatkoonkin! Sinuna menisin kyllä uudestaan terapiaan. Riippuu tietysti terapeutista, kaikki eivät ole hyviä.

Onko sulla omia lapsia? Mulla ei ollut edes kovin rankka lapsuus, itse asiassa kaikilla mittapuilla onnellinen, mutta silti raskaus ja esikoisen syntymä laukaisi lapsuuden muistoja, joita oli pakko käsitellä, halusin tai en. Tarkoitan, että ellei sulla ole lapsia vielä, niin ehkä kannattaisi yrittää käsitellä asioita ennen lasten saantia. Minulle esikoisen ensimmäisestä vuodesta tuli rankka -sen lisäksi että se muutenkin on aina rankka vuosi- koska lapsuusmuistot pyröivät päässä öisin. Muistin silloin asioita, joita en aiemmin ollut muistanut, tai tiedostanut.

On minulla lapsia. Lapsuuteni on vaikuttanut omaan äitiyteeni niin että teen kaikkeni että lapseni saavat hyvän, rakastavan ja turvallisen lapsuuden.

 

Ap, otan osaa. Tuntuu pahalta puolestasi. Minuakin suututtaa, ettei kukaan tehnyt mitään, vaikka näki tilanteesi. Onneksi nykyään puututaan, tai se johtuu laista, että viranomaisilla on velvollisuus puuttua -siis pakko puuttua. Tulee juu turhiakin ilmoituksia, mutta parempi niin päin.

Oletko lukenut Kreetta Onkelin kirjan Onnellinen talo? Tai nähnyt elokuvan. Suosittelen. Itse 70-luvulla syntyneenä muistelen joskus ala-astekavereitani. Heidän kurjat kotiolonsa paistoivat kilometrien päähän, eikä kukaan aikuinen silti tehnyt ikinä mitään. Niin surullista.

Toivottavasti olet saanut elämästä kiinni. Ainakin pystyt käsittelemään lapsuuttasi. Käythän terapiassa? Ellet, niin mene ihmeessä. Vaikka yksityiselle. Se on sen arvoista. Vaikka kallista, niin olet sen itsellesi velkaa. Tai sinuna lähettäisin laskun äidillesi tai isällesi, jos ovat hengissä.
VOIMIA!

Kiitos kirjavinkistä, pistänkin varaukseen kirjastossa.

Olen käynyt terapiassa muistaakseni kaksi noin kahden vuoden pätkää, viimeisimmästä on jo monta vuotta, pitäisikin taas mennä, kun pyörii aika paljon lapsuus taas päässä.

Minulla on mennyt aina ihan suht hyvin, en ole koskaan käyttänyt päihteitä tms., ainoastaan minulla oli vuosia taipumus hakeutua ihmissuhteisiin jossa minua kohdeltiin kaltoin, pari renttumiestä on ollut. Jälkimmäisen jälkeen opin kunnioittamaan itseäni.

Olin pitkään liian kiltti, ja mielestäni kärsin läheisriippuvuudesta. Terapian avulla pääsin siitä eroon, tosin vieläkin tulee joskus häivähdyksiä siitä.

Mutta mielestäni olen selvinnyt aika hyvin lapsuuteni kokemuksista.

Siltä se minustakin kuulostaa, että olet selvinnyt ja pärjännyt hyvin, kun pystyt noin tarkkaan ja analyyttisesti, mutta silti maktkan päästä kertomaan lapsuudestasi. Tarkoitan, ettet jumitu yksityiskohtiin tai tunteisiin, joita tilanteissa oli.

Voimia jatkoonkin! Sinuna menisin kyllä uudestaan terapiaan. Riippuu tietysti terapeutista, kaikki eivät ole hyviä.

Onko sulla omia lapsia? Mulla ei ollut edes kovin rankka lapsuus, itse asiassa kaikilla mittapuilla onnellinen, mutta silti raskaus ja esikoisen syntymä laukaisi lapsuuden muistoja, joita oli pakko käsitellä, halusin tai en. Tarkoitan, että ellei sulla ole lapsia vielä, niin ehkä kannattaisi yrittää käsitellä asioita ennen lasten saantia. Minulle esikoisen ensimmäisestä vuodesta tuli rankka -sen lisäksi että se muutenkin on aina rankka vuosi- koska lapsuusmuistot pyröivät päässä öisin. Muistin silloin asioita, joita en aiemmin ollut muistanut, tai tiedostanut.

On minulla lapsia. Lapsuuteni on vaikuttanut omaan äitiyteeni niin että teen kaikkeni että lapseni saavat hyvän, rakastavan ja turvallisen lapsuuden.

Joo täytyy tosiaan miettiä tuota terapiaa. Yksityiseen ei vaan ole oikein varaa, ja julkiselle sektorille tuskin pääsen, koska minulla ei ole enää masennusta tms. Ellen sitten tosiaan pistä laskua isälleni.