Omien vanhempien aiheuttama "ahdistuskohtaus"

["Riikka"]

Olen päättänyt että jo huomenna etsin apua tähän asiaan, mutta ennen aamua kaipaisin vertaistukea.

Ongelmana on siis se, että jos olen vanhempieni kanssa tekemisissä esim. puhelimessa, pienikin väärä sana tai äänensävy saa minut aivan pois tolaltani. Eli jos he vaikka kertovat ostaneensa miehelleni uuden paidan joululahjaksi, tuntuu kuin kutistuisin tosi pieneksi ja koen että "apua, ne olisi aina halunneet että mieheni olisi ollut niiden oma poika, eivätkä olisi halunneet minua lapsekseen".

Eli lähes aina olen todella, todella epäileväinen heidän suhteen ja joudun suuren ahdistuksen valtaan. Mieli on silloin hyvin synkkä.

Lähestyvä joulu on pahinta aikaa, koska lahjoja jakaessamme mietin, että "tämäkin kaulahuivi on ostettu minulle vain säälistä, jotta leppyisin ja koska jotain oli pakko antaa - oikeasti halusivat muistaa vain muita perheenjäseniä". Sitten alan kysyä asiasta, ja koen kuinka suorastaan "vajoan" pelokkaaksi lapseksi, joka pelkää kuollakseen hylkäämistä.

Onko tämä jotain paniikkihäiriötä, ja onko kukaan kokenut? Miten sitä voisi hoitaa?

Vain asiallisia vastauksia kiitos.

 

[minäkin]

Tutulta kuulostaa, etenkin toi että vanhemmat tykkää mun miehestä enemmän kuin musta. Mulle ei ehkä noin voimallisesti tuu tommosta paniikkikohtausta, mutta tietyissä tilanteissa kyllä. Mulla on diagnosoitu masennus ja varmaan huono itsetunto ainakin ja lapsuuden kokemukset laukasee tollasia tuntemuksia. Tsemppiä! Ootko puhunu asiasta missään, neuvolassa tai lääkärissä tms. Mulle parhaiten asiaan ovat auttaneet terapia ja etäisyyden pitäminen vanhempiini.

 

[dert]

Ei ole todellakaan "pelkkää" paniikkihäiriötä; tarvitset paljon syvempää ja tod.näköisesti pitkäkestoisempaa psykoterapiaa, mitä "pelkkään" paniikkihäiriöön tarvitsisit.

 

["Wieras"]

Mitä sulla on lapsuudessa tapahtunut sellaista, kun noin koet vanhempasi? Ihan kivahan se on jos miehestäsi pitävät ja vielä lahjoja ostelevat.

 

["Riikka"]

Ei ole todellakaan "pelkkää" paniikkihäiriötä; tarvitset paljon syvempää ja tod.näköisesti pitkäkestoisempaa psykoterapiaa, mitä "pelkkään" paniikkihäiriöön tarvitsisit.

Apuva... Mikä tekstissäni sai ajattelemaan että pelkkä paniikkihäiriö ei ole syynä? Kysyn siis ihan ymmärtääkseni.

 

[Minä pieni]

Tuttua juuri nuo epäilykset. Esim olen äitini kanssa kaupassa, mietin, pitääkö hän vaatteistani, joutuuko häpeämään minua. Mitä pitää uusista verhoistani. Ikää minulla yli 30v. Olen muuten menestynyt elämässäni, mutta äitini edessä olen todella haavoittuvainen. Mistä lie johtuu?

 

["amppari"]

Ei nyt kyllä kuulosta normaalilta ollenkaan. Miksi tunnet itsesi noin huonoksi ? Onko sinulla syytä olettaa, että vanhempasi eivät arvosta sinua ? Onko sinulle lapsena tai nuorena käynyt jotain sellaista, että nuo ajatukset lähtivät itämään ? Oman itsensä epäily ja väheksyminen on juttu joka kuuluu jokaisen ihmisen kehitykseen ja siitä pois kasvamiseen, mutta yleensä terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kasvaa siitä ylitse ennen nuorta aikuisuutta. Jokainen ihminen on arvokas ja jos sinä et rakasta itseäsi niin eihän tästä elämästä tule yhtään mitään. Tarvitset itsetunnon kohotusta ja reippaasti ! Toivon sinulle kovasti tsemppiä, tutkiskele itseäsi ja listaa hyviä ihania asioita itsestäsi mitä sinusta kyllä löytyy. Keskustele myös miehesi ja vanhempiesi kanssa tästä, sisäänpäin vetäytymällä suljet ulospääsyn itseltäsi. Huomaat vielä, että olet upea ihminen ja pelot ovat turhia <3