Puran nyt tänne tämän mikä vaivaa ja suorastaan v******a. Olemme naimisissa oleva pariskunta, lapsia on 1 vuoden ikäinen ja toinen on tulossa ja LA on toukokuun lopussa eli viimeisiä viikkoja viedään.
Meillä on jatkuvaa kärhämää mieheni kanssa omasta ajasta sekä lapsen kanssa olosta, johon ei tunnu löytyvän ratkaisua millään. Mieheni käy töissä niin että tulee kotiin viimeistään iltapäivällä jonka jälkeen majoittuu sohvaperunaksi muutamaksi tunniksi ja sen jälkeen laputtaa pihalle tekemään omia "tärkeitä" asioita. No joo ymmärrän sen että näin mieheni haluaa viettää omaa aikaa, mutta missä minun oma aikani on? Olen yrittänyt huomauttaa asiasta useasti hänelle että minäkin menisin mielelläni tekemään jotain itsekseni pihalle. Vastaus on aina sama; minähän olen kotona, miksen tee niitä silloin kun poika on päikkäreillä tai pojan kanssa yhdessä. Mieheni on käynyt poikansa kanssa viimeksi jossain kahdestaan lapsen oltua 3kk ikäinen ja vahtinut toki muutamia kertoja jos minulla on ollut jotain erittäin tärkeää menoa. Minä joudun kantaa poikaa mukana mihin ikinä menenkin, mutta mieheni mukaan hänen ei sitä tarvitse tehdä.
Olen yrittänyt monesti sanoa, että voisi edes yrittää ymmärtää että olen raskaana ja tarvitsen lepoa varsinkin näin loppuvaiheessa. Pojalla on juuri nyt tinttavaihe menossa, huutaa ja raivoaa koko ajan sekä yöllä heräilee hampaiden takia. Mutta kun minä olen kotona, minähän en tee silloin mitään niin mähän lepään koko ajan, kuuluu tämä sama vastaus tähän. Tänään viimeksi asiasta hälle mainitsin, että eikö se olis mun vuoro mennä tekemään jotain muuta/lepäämään mutta ei. Ja vastaus on aina sama, hän ei saa tehdä koskaan mitään rauhassa/yksin. Minä nalkutan aina, hänessä ei ole koskaan mitään vikaa.
Tuntuu ettei mieheni ymmärrä ollenkaan sitä että vaikka minä kotona olenkin, tarvitsen minäkin välillä omaa aikaa ja nähdä ystäviäni KAHDESTAAN. Hänen mielestään kaikki on aina hyvin kunhan hän saa rauhassa tehdä omia hommiansa. Kerran viikossa kun haluan omaa aikaa tai levätä aloittaa hän saman virren. "minä en koskaan saa tehdä mitään rauhassa, sä sentään oot kotona ja et tee muuta kun makaa.
Täälä alkaa pikku hiljaa olla jo keinot vähissä. En millään enää jaksaisi tätä ainaista riitaa siitä kuinka kaikki on aina mun vikaa. Mitä te tekisitte tilanteessani? En jaksa enää yrittää millään lailla, voimat ovat niin lopussa. Aina kun yritän ottaa asian hänen kanssaan puheeksi minä kuulemma vaan nalkutan. Ja sen jälkeen alkaa kuulua näitä niin kauniita haukkumanimiä.
Toivon vastauksia/neuvoja!
Meillä on jatkuvaa kärhämää mieheni kanssa omasta ajasta sekä lapsen kanssa olosta, johon ei tunnu löytyvän ratkaisua millään. Mieheni käy töissä niin että tulee kotiin viimeistään iltapäivällä jonka jälkeen majoittuu sohvaperunaksi muutamaksi tunniksi ja sen jälkeen laputtaa pihalle tekemään omia "tärkeitä" asioita. No joo ymmärrän sen että näin mieheni haluaa viettää omaa aikaa, mutta missä minun oma aikani on? Olen yrittänyt huomauttaa asiasta useasti hänelle että minäkin menisin mielelläni tekemään jotain itsekseni pihalle. Vastaus on aina sama; minähän olen kotona, miksen tee niitä silloin kun poika on päikkäreillä tai pojan kanssa yhdessä. Mieheni on käynyt poikansa kanssa viimeksi jossain kahdestaan lapsen oltua 3kk ikäinen ja vahtinut toki muutamia kertoja jos minulla on ollut jotain erittäin tärkeää menoa. Minä joudun kantaa poikaa mukana mihin ikinä menenkin, mutta mieheni mukaan hänen ei sitä tarvitse tehdä.
Olen yrittänyt monesti sanoa, että voisi edes yrittää ymmärtää että olen raskaana ja tarvitsen lepoa varsinkin näin loppuvaiheessa. Pojalla on juuri nyt tinttavaihe menossa, huutaa ja raivoaa koko ajan sekä yöllä heräilee hampaiden takia. Mutta kun minä olen kotona, minähän en tee silloin mitään niin mähän lepään koko ajan, kuuluu tämä sama vastaus tähän. Tänään viimeksi asiasta hälle mainitsin, että eikö se olis mun vuoro mennä tekemään jotain muuta/lepäämään mutta ei. Ja vastaus on aina sama, hän ei saa tehdä koskaan mitään rauhassa/yksin. Minä nalkutan aina, hänessä ei ole koskaan mitään vikaa.
Tuntuu ettei mieheni ymmärrä ollenkaan sitä että vaikka minä kotona olenkin, tarvitsen minäkin välillä omaa aikaa ja nähdä ystäviäni KAHDESTAAN. Hänen mielestään kaikki on aina hyvin kunhan hän saa rauhassa tehdä omia hommiansa. Kerran viikossa kun haluan omaa aikaa tai levätä aloittaa hän saman virren. "minä en koskaan saa tehdä mitään rauhassa, sä sentään oot kotona ja et tee muuta kun makaa.
Täälä alkaa pikku hiljaa olla jo keinot vähissä. En millään enää jaksaisi tätä ainaista riitaa siitä kuinka kaikki on aina mun vikaa. Mitä te tekisitte tilanteessani? En jaksa enää yrittää millään lailla, voimat ovat niin lopussa. Aina kun yritän ottaa asian hänen kanssaan puheeksi minä kuulemma vaan nalkutan. Ja sen jälkeen alkaa kuulua näitä niin kauniita haukkumanimiä.
Toivon vastauksia/neuvoja!