Voi elämä kun näitä tarinoita lukee, en todellakaan oo ainoa jolla sektio on mennyt aivan persiilleen.. kyyneleet kyllä valuu, kun luen näitä juttuja,ja mietin omaa vuoden takaista traumaa. Olen tällä hetkellä uudelleen raskaana, ja todella toivon alatiesynnytystä jos se vaan mahdollinen on.
Menin yliaikaiskontrolliin 10 päivää lasketun jälkeen,paikat "ummessa" mutta lapsivettä vähän. Laitettiin ballong,jota ensimmäisiä kertoja meidän sairaalassa vasta kokeiltiin. No samantien alkoivat kovat supistukset ja jäin synnärille seurantaan,lievenivät iltaa myöten mutta seuraavana aamuna n. klo 5 aikoihin alkoivat sitten säännölliset 3-4 minuutin välein. Tässä vaiheessa olin n. 1,5 cm auki, ja hiljalleen lähdettiin saliin kun näytti käynnistyvän. Ballongista huolimatta kohdunsuu ei ollut kypsynyt eivätkä paikat lähteneet aukeamaan enempää,joten epiduraalia sain odotella iltapäivään asti.. sain myöskin tipan vauhdittamaan avautumista, mutta kolmea senttiä enempää en auennut. Epiduraalin jälkeen mulle nousi kuume. Sektiosta ei vielä iltapäivällä puhuttu,mutta iltakuuden aikaan vauvan sykkeet alkoi heiketä, eikä minun tilassa tapahtunut muutosta, joten päädyttiin kiireelliseen sektioon. Mies oli lähtenyt kotona käymään tässä välissä ja ehti tulla takaisin kun olin jo salissa. Olin niiin pihalla ja horkassa,joten ajattelin että sektio onkin pelastus siihen tilanteeseen.. spinaalipuudutus nousi myös mulla keuhkoihin, ja tunne oli ihan kauhee, luoja mikä paniikki iski kun tuntu ettei kykene hengittämään.. Vauva saatiin hyvin ulos, ja ehdin murua hetken nähdä,kunnes kätilö vei isälle osastolle ja miut vietiin heräämöön. Kuume ei ollut laskenut, ja oletettiin että pitäis hiljalleen laskea.. Poika oli viety myös lastenosastolle sokeriarvojen ja kuumeen takia,mutta hänen tilansa ok. Pääsin seuraavana aamuna synnytysvuodeosastolle, koko ajan oli sellanen "pilvessä" olo, pikkasen epätodellinen mut luulin voivani ihan ok. Kipuja oli jonkun verran eri puolilla vatsaa,ajattelin et häviävät.. Serpit tietty otettiin ja HUPS ne olikin yli 500, pulssit hengenvaaralliset ja minnekään en saanut liikkua sängystä,pissakatetrikin oli että ei edes vessaan.. Seurattiin seuraavaan aamuun lääkärin kierrolle, ja lähdettiin etsimään syytä. Kohtutulehdus voisi olla,mut ei selkeästi ultrassa näkynyt, vatsaa aristi ihan hulluna kun paineltiin. Serpit n.400,muuten tilanne sama. Pulssia mitattiin 3-4 krt / vrk, 130-150 heitteli lukemat.. kipulääkettä ja antibiootteja suoneen minkä pystyi,verikokeita 3 krt/vrk. Toisaalta hyvä, että pysyinpähän pihalla koko ajan etten ihan täysin tajunnu todellisuutta.. muut hoitivat poikaa, itse jaksoin hetken sylissä pitää ja ihastella,sitten loppui voimat.. Epäiltiin että vatsassa mätää, ja tehtiin ensimmäinen puhdistusleikkaus. Leikkauksen jälkeen jätettiin vielä 2 putkea vatsaan imemään mätää sieltä pois. Serpit asettuivat nyt 300 molemmin puolin. Pulssia tarkkailtiin edelleen,samoilla lääkityksillä ja verikokeilla. Olo sama. Tässä vaiheessa aikaa synnytyksestä noin 1,5 viikkoa. Poika pääsi kotiin isänsä kanssa, minut siirrettiin synnytysvuodeosastolta naisten sisätaudeille. Putkien annettiin imeä mätää useampi päivä,kunnes tehtiin uusi leikkaus. Kaiken mädän piti poistua, ja kaiken mennä ok, mutta serpit ei lähteneet kunnolla laskuun edelleenkään. Kuume sahasi, pulssi taisi jo asettua parempaan, mutta muuten olo oli entisellään. Yli 2 viikkoa synnytyksestä tässä vaiheessa.. lääkärit olivat ihan huuli pyöreinä,että mitä ihmettä. luojan kiitos, otettiin magneettikuvat vatsasta, josta viimein löytyi syy.. MÄTÄ oli levinnyt vatsaonteloon asti,joten piti tehdä aiempaa isompi operaatio ja päästä sinne käsiksi. Leikkaus onnistui ja VIIMEIN serpit alkoivat laskea noin 50/päivä.. olo koheni parissa päivässä jo normaalimpaan,mutta voi luoja se ikävä mikä iski kotiin
pää kun selvis, niin se kaipuu oman vauvan luokse..yöt ja suurin osa päivistäkin meni itkiessä, en halunnut häntä myöskään saikulla käymään koska en kestäny luopumista.. se tunne oli kauheinta mitä voi kuvitella.Hui. Meillä ei ollut minkäänlaista sidettä, imetyksestä ym. puhumattakaan..Viimein sain luvan lähteä kotiin kun serpit alle 70 ja olo ok. Tasan 3 viikkoa synnytyksestä.
Kotona söin vielä 10 päivää antibiootteja ja piikitin frakmiinia veritulppariskin takia. Mie siis mursin polveni vielä pari päivää ennen laskettua aikaa eli kävelystä ei tullut mitään..Mies oli töissä, ja meillä kävi kotiapu kaupungin puolesta noin kuukauden päivät. Kotona olo alkoi hiljalleen normalisoitua,tosi väsynyt olin vielä monta viikkoa.. Poikaa rakastin yli kaiken, siitä ei ollut epäselvyyttä, mutta en todellakaan kokenu olevani pojalle äiti, tuntu että mies sitä enemmänkin.. en pystynyt syöttämään yöllä kun olin niin väsynyt lääkkeistä, ja päävastuun hoidosta kantoi joko kotiapulainen tai isä.. Muutamassa kuukaudessa tilanne toki muuttui,mutta ensimmäiset viikot kotona kyllä tuntui just tuolta.
Lopullista syytä tapahtuneelle ei osata sanoa..on veikattu lapsivesitulehdusta, infektiota itse sektiosta tai jostakin toimenpiteestä (esim. epiduraalin pistämisestä), mutta selkeää sairaalabakteeria ei löytynyt,se olis ollut se järkevin syy.
Luojan kiitos poika oli kuitenkin terve, ja se olin minä joka kärsi.. Lääkärit kyllä myönsi että olis voinut olla kohtalokkaat seurauksen jos ei olis ajoissa syytä löydetty ja lähdetty leikkaamaan.. Enkä todellakaan usko että seuraavalla kerralla VOI näin huono tuuri olla..
Pojan kanssa ei enää mistään epävarmuudesta tietoakaan,onneks paranin niinkin hyvin ja sain myös tuntemuksistani puhutuksi