Omaan lapseen rakastuminen

[surullinen]

kiitos kaikille kannustajille. Pakkohan se on toivoa, että kyllä se sieltä vielä tulee. Varmasti tämä masennus vaikuttaa nyt tähän, huoh. Täytyy kyllä myöntää, että kaikki muutkin tunteet (jotka ei siis liity lapseen, on aika nollassa, en osaa iloita oikein mistään)
Neuvolassa kun puhuin asiasta, neuvolantäti sanoi, ettei hän ulkopuolisena näe mitään epänormaalia minun ja vauvan vuorovaikutuksessa.

En mielestäni etukäteen edes odottanut mitään suurta tunnetta, enemmänkin tämä syyllisyys ja asian tiedostaminen on tullut, kun olen lukenut muiden äitien onnen hehkutusta ja muiden ihmisten sanomisista, että tuntuu varmaan oudolta lähteä yksin kauppaan jne. No ei tunnu oudolta lähteä yhtään minnekkään yksin.

 

[minä]

Jos sulla ois todellinen uhka menettää lapses, ni luultavasti näkisit silloin kuinka paljon lastasi rakastat.

???? Mitä toi oli?

Itse asiassa mullekin tuli toi mieleen. Mutta en viittiny sanoa ja en toivo sitä kellekään, enkä aapeelle. Vaan pelkkää hyvää toivon ja menestystä ja rakkautta .-)

Tällä alunperin varmaan tarkoitettiin sitä, että jos ap olisi vaarassa menettää lapsensa (esim. lapsi sairastuisi vakavasti tms.) niin vasta sitten tajuaisi ja huomaisi lapsen "arvon" ja sen olemassa olevan rakkauden. Ei siis sitä, että toivoisi ap:n jotenkin menettävän lapsensa

 

[rakkaus on sininen]

Musta tuntui kanssa että tykkäsin mutta en rakastanut niin paljon kun olisi pitänyt. Yritin välillä oikein urakallakin keskittyä että rakastaisin. Kun kakkonen syntyi, tunsin heti sanatonta yhteyttä ja rakkautta, se oli ihan uutta. Nyt kun aikaa on mennyt ja luin kirjoituksesi tajusin että nyt rakastan -mutta aikaa on mennyt neljä vuotta. En tiedä olinko masentunut vai miksi tunteet puuttuivat, alku tuntui itsestä vaikealta vaikka ulospäin ulkopuolisille olen aina ollut hyvä äiti.

 

[NeitiNasu]

Ehkä sulla on epärealistinen kuva rakkaudesta?

Miksi en sitten tunnista itseäni niistä äideistä, jotka hehkuttavat äitiyden onnea ja julistavat rakkauttaan lapsiaan kohtaan?

Ihan niinkun mulla ton esikoisen kanssa.

Mä veikkaan, että kaikki liittyy kaikkeen. Sulla on sitä masennusta, kyllä se vaikuttaa asiaan. Millanen parisuhde sulla on? Ystävyyssuhteet?

Mulla oli esikoisen isän kanssa niin tuore suhde, ja tiesin alusta asti että ei se ole mun elämäni mies... Siinä oli työstämistä, yritin todella rakastua siihen mieheen että saisin perheen pidettyä kuosissa ja jotenkin se lapsi jäi väkisinkin vähän jalkoihin. Kuvittelin, että synnytyssalissa tulee joku pam, ja sitt tunnen ihan älyttömän suurta äidinrakkautta, niin että itkettää ja naurattaa ja kaikkea sitä, mistä puhutaan. Ei ikinä tullut. Tuli sellanen, että kato vauva, onko toi mun? Kuukausi tolkulla elettiin niin että mä hoidin, mutta en tuntenut oikein mitään. Mutta voin kertoa, että nyt kun tyttö on 6 vanha, voisin vaikka tappaa sen takia. Kyllä se sieltä nousee, se äidinrakkauskin. Kun välittämistä kuitenkin on jo olemassa. :hug:

 

[mammia]

Tunteesi eivät ole epänormaaleja. En minäkään rakastunut lapseeni synnytyssairaalassa, olin järkyttynyt, väsynyt ja kipeä. Muutaman kuukauden lapsi tuntui hyvin vieraalta ja hoidin häntä konemaisesti, siis hyvin ja tunnollisesti, mutta en tuntenut juuri mitään. Pikkuhiljaa lapsi alkoi tuntumaan omalta ja kiintymys kasvoi.
Nyt lapsi on 1,5v. ja maailman ihanin! Edelleen rakkaus kasvaa päivä päivältä. Emme me kaikki saa kokea ilotulitusta ja rakkauden paloa kertarysäyksellä, vaan kasvattelemme sitä rakkautta sitten kaikessa rauhassa. Vaikea synnytys tai synnytyksen jälkeinen masennus voivat hidastaa kiintymistä lapseen, mutta kun äiti toipuu ja masennus saadaan hoidettua, alkaa sydämessä piilevä rakkaus vahvistua päivä kerrallaan. :hug:

 

[kyl se siitä]

jos olet koskaan pitänyt vauvaa sylissä vielä hetken ennen kuin laitat omaan sänkyyn tai sitteriin, siksi koska se tuntuu niin mukacalle, se on rakkautta.
ja se että huolehdit lapsestasi ja antaisit omastasi että lapsella olisi hyvin. =)

 

[vierailija]

Välihuom skeptikoille, ei aapeelle: Voi olla ultimaalista rakkautta.
Mä en ainakaan esitä rakkautta.. meinaan tikahtua rakkauteen lasta kohtaan ja itken onnesta ja rakkaudesta välillä.. *polla sekaisin*. Siis joka hetki tunnen sen. Välillä se tuntuu ihan fyysisenä hyvänolon tunteena . Tunsin rakkautta jo synnytyslaitoksella. Teki mieli huutaa koko maailmalle miten tikahtuu rakkauteen.
:heart: En usko että muutkaan jotka kertoo tuntevansa suurta rakkautta niin esittäisisivät.

Samaa mieltä, mutta mulla haki tuon tunteen kokeminen aikaa reilun vuoden. EIkä siinä mitään ihmettä tai vastaavasti pahaa tarvittu että heräsin. Se rakkaus vaan tuli jostain. Ja se on ihan mieletön miten toista rakastaa niin paljon, joskus tuntuu että tikahtuu Kun hän oli vauva, tätä tunnetta ei ollut mutta en myöskään esittänyt kenellekään muuta. Hoidin lasta aina hyvin, mutta e lähtenyt hehkuttamaan jotain sellaista mitä ei ollut.

 

[Kimalle84]

Jos tunnet että voisit vaikka henkesi antaa lapsesi puolesta, niin silloin olet ylitsevuotavaisen rakastunut lapseesi.



Niin, kun en ole tästä varma.

Voih. Se tulee sieltä tai sitten jää hieman laimeaksi... En osaa muuta sanoa.

 

[surullinen]

jos ap kaipaat juttu seuraa ja kokemusten vaihtoa jne . niin voit laittaa mulle yv:tä

Hei miten minä voin yv:tä laittaa? Minulla kyllä on oma profiili, mutta en osaa laittaa uutta yv:tä kuin vain jos on mustana ja on tuo kirjekuori vieressä josta klikata.. Osasinkohan selittää.. Nolous.

 

[heh]

Rakastaminen on sitä, että vaihtaa sen kakkavaipan, vaikka ei haluaisi.

ihana

 

[vieras]

Kuulostaa kyllä masennuksen oireelta, jos tosiaan nuo muutkin tunteet on "jäissä" eikä osaa iloita oikein mistään. Kuuluu siis masennukseen. Varmasti kun masennuksesta nouset, niin tunteetkin vahvistuu pikkuhiljaa.
Joillakin äideillä on kiintymyssuhteen muodostamisessa vaikeuksia ja hoitaminen on enemmän velvollisuutta kuin rakkautta. Liittyy läheisesti omiin lapsuudenkokemuksiin ja sisäiseen turvallisuudentunteeseen, sekä rakkauden ja huolenpidon kokemiseen varhaislapsuudessa. Myös pettymykset ja kokemukset aiemmissa ihmissuhteissa voi vaikuttaa niin, ettei "anna itselleen lupaa" rakastua lapseensa, koska menettämisen pelko on niin suuri. On helpompaa, ettei kiinny, ei joudu kokemaan niin suurta tuskaa, jos menettää kiintymyksen kohteensa. Joidenkin on ylipäänsä vaikeaa osoittaa tunteitaan toisille, esimerkiksi kotona opittu malli voi vaikuttaa tunneilmaisuun.
Tuo äidinrakkauden kokemus väkevänä ja liikuttuminen jne. liittyy ihan luonnollisena osana äitiyteen, jo hormonituotanto herkistää äitiä vauvan viesteille. Näiden tunteiden hehkuttaminen on osa tuoretta äitiyttä, eikä varmasti teeskentelyä suurelle osalle äideistä.

 

[Niinppis]

NIIN, ja mikäli aloittajalla on vasta ensimmäinen vauva, kaikkea ei voi tietää eikä osata, eikä muuten edes kannattaisi verrata itseä muihin äiteihin tuossa rakkaus asiassa. jokaisella se on kuitenkin omanlaista ja yksi tosiasia on että toisen lapsen kanssa rakkaus voi tulla heti ja toisen kanssa taas hakea muotoa pidemmän aikaa. Sisarussarjassakin on lapsia joista itse saattaa vain jostain syystä tykätä enemmän kuin toisesta.

Ja siis minusta vauvasta tykkääminen, välittäminen ja rakastaminen näkyvät juuri niissä pienissä asioissa- hoidat niin hyvin kuin kaikinpuolin osaat, kohtelet lempeästi, ei kovakouraisesti, naurat, juttelet ja hassuttelet. Isompana annat yrittää itse ja pidät huolen turvallisuudesta. ei se ole kovin kummoisia asioita se rakkaus.

 

[mievaan]

Itse olen vasta löytänyt tuon rakkauden lapseeni. Ja muksu on jo 2v9kk..
Laitoksella lähinnä pelkäsin sitä huutavaa ja vaativaa kääröä. Isukki tuntui osaavan hoitaa kaiken ja itse toivuin leikkausarvesta niin helppoa oli vaan maata sängyssä ja antaa olla. Tuli rask. jälkeinen masennus.. Tuli ero miehestä.. Nyt ollaan asuttu likan kanssa kohta parisen vuotta kaksin. Ja oikeestaan vasta NYT huomaan miten järkyttävän tärkee toi likka miulle on!! Sillon ennen saatto muksu olla isällään viikonkin kesälomilla ja sillon tällön kyselin kuulumisia. Nyt ikävä kuristaa jo melkein tarhapäivän aikaankin.
Illalla pitää aina juuri ennen nukkumaan menoa käydä vielä silittämässä pehmeää poskea.. Tämä on sitä rakkautta. Kyllä se sieltä sinullekin tulee jos tämmöiselle suorastaan lastaan "inhonneellekin" se tuli.

 

[vieras]

Esikoisen kohdalla mulla oli sama juttu, lapsi oli varmaan yli vuoden kun tajusin rakastavani häntä enemmän kuin mitään muuta. Välillä tuntui, ettei enempää voi rakastaa ja silti se tunne lisääntyi aina vaan
Luulen, että jotain masennusta oli taustalla silloin. Paras ystäväni huomasi, että en ollut suuresti kiintynyt vauvaan. Se jotenkin hävetti. Onneksi rakkaus kuitenkin sieltä lopulta tuli itekseen.
Kuopuksen kohdalla rakkaus oli heti, vaikkakin raskas yksinhuoltajan arki vähän verottikin.

 

[surullinen]

Kuulostaa kyllä masennuksen oireelta, jos tosiaan nuo muutkin tunteet on "jäissä" eikä osaa iloita oikein mistään. Kuuluu siis masennukseen. Varmasti kun masennuksesta nouset, niin tunteetkin vahvistuu pikkuhiljaa.
Joillakin äideillä on kiintymyssuhteen muodostamisessa vaikeuksia ja hoitaminen on enemmän velvollisuutta kuin rakkautta. Liittyy läheisesti omiin lapsuudenkokemuksiin ja sisäiseen turvallisuudentunteeseen, sekä rakkauden ja huolenpidon kokemiseen varhaislapsuudessa. Myös pettymykset ja kokemukset aiemmissa ihmissuhteissa voi vaikuttaa niin, ettei "anna itselleen lupaa" rakastua lapseensa, koska menettämisen pelko on niin suuri. On helpompaa, ettei kiinny, ei joudu kokemaan niin suurta tuskaa, jos menettää kiintymyksen kohteensa. Joidenkin on ylipäänsä vaikeaa osoittaa tunteitaan toisille, esimerkiksi kotona opittu malli voi vaikuttaa tunneilmaisuun.
Tuo äidinrakkauden kokemus väkevänä ja liikuttuminen jne. liittyy ihan luonnollisena osana äitiyteen, jo hormonituotanto herkistää äitiä vauvan viesteille. Näiden tunteiden hehkuttaminen on osa tuoretta äitiyttä, eikä varmasti teeskentelyä suurelle osalle äideistä.

Huoh, minulla on noita kaikkea, varhaislapsuuden perusturvallisuuden tunteen puuttumista, tunteita ei kotona näytetty, todella tylysti petetyksi ja jätetyksi tulemista parisuhteissa, hylkäämistä paljon. Tähän vielä päälle alkoholisti vaimonhakkaaja isä ja masentunut äiti, josta paljon huolta. Rankka synnytyskokemus ja mitähän vielä. Nykyinen parisuhde kyllä on onneksi kunnossa, en olisi muuten lasta ruvennut tekemäänkään. Eli ilmankos, pohjalla ollaan ja syvällä. Onneksi tästä ei enää alaspäin pääse ja apua olen hakenut.

 

[Vilinäiti]

Mä en myöskään itkeny laitoksella. En oo ollu mikään lässytiäiti.
Tässä vähän aikaa sitten kiidätin lapseni hoidosta sairaalaan ja sitä ennen töissä tuli niin kova itku ja äidin huoli ja rakkaus puski vahvana pintaan.
Lapsi on mun koko elämäni ja rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta.
Poika sanoi samana viikonloppuna katsoen mua silmiin -Äiti, mä rakastan sua.
Kyl tuli itku, halattiin ja sanoin pojalle että äitikin rakastaa sinua.
Meillä halitaan ja pusutellaan kovasti ja sanotaan rakas, kulta.....
Mutta tuona viikonloppuna oikein vasta sydämessä takoi se rakkaus mitä voi omaa lasta kohtaan tuntea.
Poika 3v3kk. :heart:

En tiiä onko normaalia vai miten mutta mulla tällainen kokemus. Tottakai olen erittäin kiintynyt ollut lapseeni ja rakastanut ennenkin mutta jännä se fiilis mikä tuli vasta kun saa ei kivan puhelun.

 

[Pastori]

 

[Heffalump]

Mulla meni niin päin että esikoiseen rakastuin kyllä oitis, mutta kuopukseen en :ashamed: asiaan varmaan vaikutti että pienempi oli pari ekaa vuorokautta VVOlla sokeritipassa. Tosiaan tuntui alkuun ihan vieraalta koko nyytti, vaikka tietysti hyvin hoidonkin. Nykyisin reilu 1 vuotiaana aivan yhtä rakas kuin esikoinen :heart: välillä jopa mukavampi kuin uhmaikäinen

 

[voimia]

Kuulostaa kyllä masennuksen oireelta, jos tosiaan nuo muutkin tunteet on "jäissä" eikä osaa iloita oikein mistään. Kuuluu siis masennukseen. Varmasti kun masennuksesta nouset, niin tunteetkin vahvistuu pikkuhiljaa.
Joillakin äideillä on kiintymyssuhteen muodostamisessa vaikeuksia ja hoitaminen on enemmän velvollisuutta kuin rakkautta. Liittyy läheisesti omiin lapsuudenkokemuksiin ja sisäiseen turvallisuudentunteeseen, sekä rakkauden ja huolenpidon kokemiseen varhaislapsuudessa. Myös pettymykset ja kokemukset aiemmissa ihmissuhteissa voi vaikuttaa niin, ettei "anna itselleen lupaa" rakastua lapseensa, koska menettämisen pelko on niin suuri. On helpompaa, ettei kiinny, ei joudu kokemaan niin suurta tuskaa, jos menettää kiintymyksen kohteensa. Joidenkin on ylipäänsä vaikeaa osoittaa tunteitaan toisille, esimerkiksi kotona opittu malli voi vaikuttaa tunneilmaisuun.
Tuo äidinrakkauden kokemus väkevänä ja liikuttuminen jne. liittyy ihan luonnollisena osana äitiyteen, jo hormonituotanto herkistää äitiä vauvan viesteille. Näiden tunteiden hehkuttaminen on osa tuoretta äitiyttä, eikä varmasti teeskentelyä suurelle osalle äideistä.

Huoh, minulla on noita kaikkea, varhaislapsuuden perusturvallisuuden tunteen puuttumista, tunteita ei kotona näytetty, todella tylysti petetyksi ja jätetyksi tulemista parisuhteissa, hylkäämistä paljon. Tähän vielä päälle alkoholisti vaimonhakkaaja isä ja masentunut äiti, josta paljon huolta. Rankka synnytyskokemus ja mitähän vielä. Nykyinen parisuhde kyllä on onneksi kunnossa, en olisi muuten lasta ruvennut tekemäänkään. Eli ilmankos, pohjalla ollaan ja syvällä. Onneksi tästä ei enää alaspäin pääse ja apua olen hakenut.

Ei kannata syyllistää itseään siitä, ettei tunne enempää. Teet parhaasi ja yrität hakea apua. Rakkaus voi syntyä, kun alat toipua ja tuntea.

 

[Orion-]

Jos sulla ois todellinen uhka menettää lapses, ni luultavasti näkisit silloin kuinka paljon lastasi rakastat.

???? Mitä toi oli?

Itse asiassa mullekin tuli toi mieleen. Mutta en viittiny sanoa ja en toivo sitä kellekään, enkä aapeelle. Vaan pelkkää hyvää toivon ja menestystä ja rakkautta .-)

Tällä alunperin varmaan tarkoitettiin sitä, että jos ap olisi vaarassa menettää lapsensa (esim. lapsi sairastuisi vakavasti tms.) niin vasta sitten tajuaisi ja huomaisi lapsen "arvon" ja sen olemassa olevan rakkauden. Ei siis sitä, että toivoisi ap:n jotenkin menettävän lapsensa

Juuri tätä tarkoitinkin. Että viimeistään silloin sen näkee jos on vaara menettää lapsi. En siis todellakaan toivo että sellainen tilanne tulisi ap:lle vastaan! Pyydän anteeksi jos sellaisen kuvan annoin. :ashamed:

Tuli vaan juuri tuo mieleen, koska mun mies tajus rakastavansa mua vasta sitten kun ymmärsi että ei ole itsestään selvää että mä siinä rinnalla kuljen. Minä koin että hän rakastaa, mutta ei ite aiemmin kyenny tunnistamaan sitä.

 

[Pastori]

Siun kirjoitus sai miut tajuamaan semmosia asioita etten olisi itsekkään uskonut... Miula on ollut ihan vääristynyt äitikuva lapsesta saakka ja mie en ole sitä ilmeisesti osannut käsitellä mitenkään muuten kun olemalla onneton, hämillään ja vihainen ja pelokas.. Voi kumpa oisin aikanaan tajunnut