Tätä surua menetyksestä en pysty pitämään sisällälläni, mutta silti kykene puhumaan muiden kuin mieheni kanssa joten haluan jakaa menetykseni täällä teidän pienten enkeleiden äitien kanssa.
Raskaus oli neljäs, ennestään meillä kolme tervettä eri-ikäistä lasta ja täysaikaista hyvinmennyttä odotusta+synnytystä takana.Tämä iltatähteä oltiin yritetty toista vuotta ja oltiin jo luovuttu lähes toivosta kun saatiin plussa.
Koskaan aiemmin ei ollut minkäänlaisia verisiä vuotoja missään raskauksien vaiheissa mutta tässä oli niihin aikoihin kuin menkat normaalisti alkaneet, oli sitäkin, mutta en siitä vielä huolestunut. Np-ultrassa kaikki oli hyvin, ei niskaturvotusta mutta osallistuttiin seulaan kuitenkin. Ensimmäisen kerran matto lähti jalkojen alta päivää ennen kuin posti toi tiedon riskiluvusta seulassa.Vuosin verta ja olin ihan varma että tämä oli tässä, vaan lääkärissäkäynti kertoi että syke ja kohdunsuun tilanne hyvä. Seuraavana päivänä töistä kotiuduttuani meitä odotti kirje sikiöntutkimusyksikköön seuraavaksi arkipäiväksi ja viikonloppu oli ihan painajainen, kun sinne meno pelotti.Riski oli olemassa ikäni ja veriarvojen vuoksi, mutta haluttiin tutkimukseen mennä vaikka mahdollinen keskenmenon riski oli olemassa ja se pelotti.Menemättä jättäminen olisi tehnyt odotusajasta raskasta sillä olisimme loppuun asti pelänneet onko lapsi terve vai ei.
Istukkanäytettä ei voitu ottaa etisen istukan vuoksi eikä siksi että veristä vuotoa oli edelleen.Siihen syynä mitä ilmeisemmin istukka jonka reunassa olikin pieni hematoona.Sain ajan lapsivesipunktioon ja piinaviikot jatkuivat kahdella.Tässä välissä veristä vuotoa, pelko siitä ettei kaikki ole vauvalla hyvin-oli järjetön ja päivät matelivat tutkimukseen pääsyä odotellessa.
Punktio itsessään meni hyvin ja lääkäri totesi että kaikki näyttää oikein hyvältä.Uskaltauduin ostamaan vauvalle ensimmäiset vaatteet, ajattelin että nyt on päästettävä huolesta irti koska vauvan kohtalo ei ole käsissäni ja koitan nauttia odotuksesta.Tällöin viikkoja 15.
Punktion tulokset tulivat muutamassa päivässä, meille tulossa terve tyttövauva.Voi niitä onnenkýyneleitä ja ilon määrää, hartoillani olin kantanut kivirekeä nämä viikot ja nyt taakka keveni, tai niin luulin.
Tässä vaiheessa vasta uskaltauduin kertomaan raskaudesta avoimesti ja kaikki tuntui hyvälle, vauvan ensimmäiset liikkeet koin rv 16+ ja masukin oli pyöristynyt ettei se jättänytkään odotusta arvailujen varaan.Muutama päivä punktiosta tuntui että jotakin vuosi kun housut kastuivat ja mitä ilmeisemmin se oli lapsivettä.Kävin lääkärissä, kaikki näytti hyvältä kuitenkin mutta ei ollut niin.Vuoto muuttui kuitenkin limaiseksi, parina yönä supisteli voimakkaasti ja vuodon mukaan tuli verta, joten viikonloppuna menin äitiyspolille ja jäinkin sairaalaan sisään.Syynä kohonneet tulehdusarvot, epäily vedenmenosta ja kohtutulehduksesta.En voinut uskoa todeksi ja mielessäni päätin että tästä selvitään, vaikka nyt voin todeta ettei uskokaan aina auta.
Sairaalassa olin antibiottitipassa muutaman päivän (rv 17+), vauva voi edelleen hyvin mutta vettä oli niukasti (n.3 dl) ja lääkäri kertoi ettei voi ennustetta antaa, raskauden jatkuminen loppuun asti on todennäköisyydeltään pieni ja ennen rv 24 he eivät voi vauvan hyväksi tehdä mitään.Salaa sydämessäni toivoin että tulehdusarvot olisivat johtuneet jossakin muualla elimistössä jylläävästä tulehduksesta(kohtutulehdusta kun ei olisi voitu varmistaa kuin uudella punktiolla) ja luotin siihen että vaikka vettä tihkuttelisi, sitä muodostuu kokoajan lisää.Tilanne ei voisi vielä olla toivoton, en halunnut sen olevan niin.
Kotiin päästyäni antibioottikuuri ja sairasloma jatkui ja seuraava etappi oli 4.5 äitiyspolilla rakenneultra.Nämä pari viikkoa oli oikeastaan odotusajan alkuaikaa lukuunottamatta, ne onnellisimmat.Tunsin Nupun liikkeet päivittäin, kuuntelin dopplerilla sydänäänet jotka vahvat ja massu oli kauniisti pyöristynyt, olin siis vahvasti raskaana.Kävin crp-konrollissa lähes päivittäin ja arvot laskussa joten luotin siihen että lääkkeet purreet.
Vapun jälkeisenä viikonloppuna kaikki muuttui painajaiseksi, pahaksi sellaiseksi.Olin väsynyt, kuumeinen ja aloin pelkäämään pahinta.Soitto sairaalaan, pyydettiin tulemaan heti pakatun kassin kanssa ja itkien sinne lähdimme.
Kuumetta oli yli 38, tulehdusarvot jälleen nousseet eikä vettä kohdussa nimeksikään.Seuraavana päivänä lääkäri kertoi julman totuuden.Ennuste on erittäin huono.Voisimme jatkaa raskautta niin halutessamme siihen saakka kunnes se luonnostaan keskeytyisi, mutta vauva ei tulisi selviämään.Vedettömässä kohdussa keuhkot ei vahvistuisi ja ne eivät aukeaisi hänen synnyttyään.Toinen vaihtoehto oli keskenmenon jouduttaminen sillä sellainen kai oli jo alkamassa kun vuosin verta entistä enemmän ja kohdunsuu oli sormelle auki.Hajosin siinä lääkärin ja hoitajien edessä tiedon kuultuani täysin, teki mieli kiljua, karjua, ihan mitä vain kunhan olisin saanut itseni heräämään siitä painajaisesta.En halunnut uskoa että joutuisin synnyttämään pienen rakkaan, kaivatun vauvani joka liikkui terveenä edelleen kaikesta tulevasta tietämättömäni sydämeni alla.
Ultrassa varmistimme vielä ettei vettä tosiaankaan ollut ollenkaan, se ei jättänyt meille vaihtoehtoja.
Seuraavana iltana sain ensimmäisen käynnistyslääkkeen ja mieheni jäi sairaalaan tuekseni.Kuume oli laskenut mutta olin aivan turta, vahvoista lääkkeistä ja siitä tuskasta joka sisintäni riepoi.En saanut unta, en voinut syödä, olisin vain halunnut itsekin nukkua pois jottei olisi tarvinnut kestää sitä kaikkea mitä seuraavat päivät toivat tullessaan.
Pyysin että saan halutessani vahvan kipulääkityksen sillä en tahtonut yhtään enempää fyysistä kipua olemassaolevan henkisen lisäksi ja tarvittaessa minulle luvattiin jopa epiduraali.
Yöllä supisteli ja sain piikkinä tramalia, vessassa käydessä pönttöön putosi iso hyytymä ja vuosin reippaasti.Lääkärintarkastus kertoi että vasta sentin, pari auennut, sain uuden kipupiikin ja nukahtamislääkkeen.
Aamulla siirryin toiselle osastolle, sain ekan ja ainoa Cytotecin klo 9.30 suun kautta, sekä ihanan kätilön tuekseni.Cytotecin alettua vaikuttamaan, aloin tärisemään kauttaaltani niin että etten voinut hallita kehoani, kätilö piikitti Petidiä ja sen alettua vaikuttamaan kramppaus loppui mutta kipuilu alkoi. Mieheni oli siinä vieressä kokoajan, koitin levätä mutta supistuksen muuttuivat kipeimmiksi ja niitä tuli ihan säännöllisesti toinen toisensa perään. Klo 11.15 uusi petidin-piikki mutta se ei enää vienyt kipuja pois ja kätilö teki sisätutkimuksen.Olin kuulema jo vähän enemmän auki mutta kohdunsuu korkealla ja vuosin paljon.Kiireellä synnytyssaliin ja toiveikkaana anoin epiduraalia.Anestesialääkäriä odotellessa sain ilokaasua ja sillä hetkellä tiesin jo etten ehdi tässäkään synnytyksessä sitä saamaan ja samassa alkoi ponnistuttamaan ja pieni tyttöenkelimme syntyi klo 12.34.
Pyysin saada hänen heti vierelleni, mutta kätilö kävi ensin pesemässä häntä ja toi sitten meidän pienen, maailman täydellisimmän tyttövauvan viereemme.Suunnaton rauha laskeutui yllemme, silitin häntä ja vaikka hän oli siinä lähellä, ihan valmiin pienen vauvan näköinen, hän oli meistä jo niin kaukana.Siellä taivaan kirkkaimpana tähtenä jo tuikkimassa.
Istukka syntyi hetkeä myöhemmin enkä joutunut kaavintaan, vaan pääsimme pienen enkelimme kanssa osastolle.
Pyysimme pappia rukoilemaan kanssamme ennenkuin Nuppu vietäisiin pois ja saimme olla pikkuisen kanssa ihan keskenämme pappia odotellessa.Se oli nyt jälkeenpäin ajatellen todella tärkeää, saada katsella ja koskettaa häntä, suukotella. ottaa muutaman kuvan muistoksi ja lopulta peittää pieneen valkeaan harsoon, laskea hänen käsistään pieneen laatikkoon joka jäi hänen viimeiseksi makuusijakseen.
Sitä varsinaista syytä tähän emme saa koskaan tietää.Joko lapsivesipunktion jälkeen kohtuun pääsi pöpö joka aiheutti tulehduksen mutta on ihan yhtä mahdollista että jo punktiota edeltävä vuoto ennakoi istukan alunperinkin kiinnittyneen huonosti ja sitä kautta tulehdus on myös voinut päästä kohtuun.Kannamme hautaan saakka vastuun tapahtuneesta johtui se sitten punktiosta tai ei, mutta sen tiedän jo nyt että jos meidän perheeseen vielä vauva saa syntyä, saatan jättää seulat väliin ellei rakenneultra kerro poikkeavuudesta.
Kotia sairaalasta pääsin jo samana päivänä, kaikesta kipulääkityksestä ja järkytyksestä johtuen, pyörryin kotona niin että mieheni luuli minutkin menettävänsä.
Nyt tapahtuneesta tasan viikko, melkein tunnilleen.Tunteet ovat pinnassa, suru ja ikävä-kaipuu pienestä niin syvä että se sattuu joka hetki. Perhe ja läheiset ovat olleet tukena mutta jotenkin olen niin lohduttoman yksin-kuitenkin.
Ensi viikolla siunaustilaisuus ja Nuppu tuhkataan muiden pienten enkelien kanssa. Tuhkat lasketaan lasten muistolehtoon ja saamme sinne oman laatan pienen enkelityttömme muistoksi.Tuntuu tärkeältä että on olemassa jokin paikka jossa häntä voimme käydä muistelemassa, paikka minne viedä kynttilän, missä voi antaa itkun tulla..
Raskaus oli neljäs, ennestään meillä kolme tervettä eri-ikäistä lasta ja täysaikaista hyvinmennyttä odotusta+synnytystä takana.Tämä iltatähteä oltiin yritetty toista vuotta ja oltiin jo luovuttu lähes toivosta kun saatiin plussa.
Koskaan aiemmin ei ollut minkäänlaisia verisiä vuotoja missään raskauksien vaiheissa mutta tässä oli niihin aikoihin kuin menkat normaalisti alkaneet, oli sitäkin, mutta en siitä vielä huolestunut. Np-ultrassa kaikki oli hyvin, ei niskaturvotusta mutta osallistuttiin seulaan kuitenkin. Ensimmäisen kerran matto lähti jalkojen alta päivää ennen kuin posti toi tiedon riskiluvusta seulassa.Vuosin verta ja olin ihan varma että tämä oli tässä, vaan lääkärissäkäynti kertoi että syke ja kohdunsuun tilanne hyvä. Seuraavana päivänä töistä kotiuduttuani meitä odotti kirje sikiöntutkimusyksikköön seuraavaksi arkipäiväksi ja viikonloppu oli ihan painajainen, kun sinne meno pelotti.Riski oli olemassa ikäni ja veriarvojen vuoksi, mutta haluttiin tutkimukseen mennä vaikka mahdollinen keskenmenon riski oli olemassa ja se pelotti.Menemättä jättäminen olisi tehnyt odotusajasta raskasta sillä olisimme loppuun asti pelänneet onko lapsi terve vai ei.
Istukkanäytettä ei voitu ottaa etisen istukan vuoksi eikä siksi että veristä vuotoa oli edelleen.Siihen syynä mitä ilmeisemmin istukka jonka reunassa olikin pieni hematoona.Sain ajan lapsivesipunktioon ja piinaviikot jatkuivat kahdella.Tässä välissä veristä vuotoa, pelko siitä ettei kaikki ole vauvalla hyvin-oli järjetön ja päivät matelivat tutkimukseen pääsyä odotellessa.
Punktio itsessään meni hyvin ja lääkäri totesi että kaikki näyttää oikein hyvältä.Uskaltauduin ostamaan vauvalle ensimmäiset vaatteet, ajattelin että nyt on päästettävä huolesta irti koska vauvan kohtalo ei ole käsissäni ja koitan nauttia odotuksesta.Tällöin viikkoja 15.
Punktion tulokset tulivat muutamassa päivässä, meille tulossa terve tyttövauva.Voi niitä onnenkýyneleitä ja ilon määrää, hartoillani olin kantanut kivirekeä nämä viikot ja nyt taakka keveni, tai niin luulin.
Tässä vaiheessa vasta uskaltauduin kertomaan raskaudesta avoimesti ja kaikki tuntui hyvälle, vauvan ensimmäiset liikkeet koin rv 16+ ja masukin oli pyöristynyt ettei se jättänytkään odotusta arvailujen varaan.Muutama päivä punktiosta tuntui että jotakin vuosi kun housut kastuivat ja mitä ilmeisemmin se oli lapsivettä.Kävin lääkärissä, kaikki näytti hyvältä kuitenkin mutta ei ollut niin.Vuoto muuttui kuitenkin limaiseksi, parina yönä supisteli voimakkaasti ja vuodon mukaan tuli verta, joten viikonloppuna menin äitiyspolille ja jäinkin sairaalaan sisään.Syynä kohonneet tulehdusarvot, epäily vedenmenosta ja kohtutulehduksesta.En voinut uskoa todeksi ja mielessäni päätin että tästä selvitään, vaikka nyt voin todeta ettei uskokaan aina auta.
Sairaalassa olin antibiottitipassa muutaman päivän (rv 17+), vauva voi edelleen hyvin mutta vettä oli niukasti (n.3 dl) ja lääkäri kertoi ettei voi ennustetta antaa, raskauden jatkuminen loppuun asti on todennäköisyydeltään pieni ja ennen rv 24 he eivät voi vauvan hyväksi tehdä mitään.Salaa sydämessäni toivoin että tulehdusarvot olisivat johtuneet jossakin muualla elimistössä jylläävästä tulehduksesta(kohtutulehdusta kun ei olisi voitu varmistaa kuin uudella punktiolla) ja luotin siihen että vaikka vettä tihkuttelisi, sitä muodostuu kokoajan lisää.Tilanne ei voisi vielä olla toivoton, en halunnut sen olevan niin.
Kotiin päästyäni antibioottikuuri ja sairasloma jatkui ja seuraava etappi oli 4.5 äitiyspolilla rakenneultra.Nämä pari viikkoa oli oikeastaan odotusajan alkuaikaa lukuunottamatta, ne onnellisimmat.Tunsin Nupun liikkeet päivittäin, kuuntelin dopplerilla sydänäänet jotka vahvat ja massu oli kauniisti pyöristynyt, olin siis vahvasti raskaana.Kävin crp-konrollissa lähes päivittäin ja arvot laskussa joten luotin siihen että lääkkeet purreet.
Vapun jälkeisenä viikonloppuna kaikki muuttui painajaiseksi, pahaksi sellaiseksi.Olin väsynyt, kuumeinen ja aloin pelkäämään pahinta.Soitto sairaalaan, pyydettiin tulemaan heti pakatun kassin kanssa ja itkien sinne lähdimme.
Kuumetta oli yli 38, tulehdusarvot jälleen nousseet eikä vettä kohdussa nimeksikään.Seuraavana päivänä lääkäri kertoi julman totuuden.Ennuste on erittäin huono.Voisimme jatkaa raskautta niin halutessamme siihen saakka kunnes se luonnostaan keskeytyisi, mutta vauva ei tulisi selviämään.Vedettömässä kohdussa keuhkot ei vahvistuisi ja ne eivät aukeaisi hänen synnyttyään.Toinen vaihtoehto oli keskenmenon jouduttaminen sillä sellainen kai oli jo alkamassa kun vuosin verta entistä enemmän ja kohdunsuu oli sormelle auki.Hajosin siinä lääkärin ja hoitajien edessä tiedon kuultuani täysin, teki mieli kiljua, karjua, ihan mitä vain kunhan olisin saanut itseni heräämään siitä painajaisesta.En halunnut uskoa että joutuisin synnyttämään pienen rakkaan, kaivatun vauvani joka liikkui terveenä edelleen kaikesta tulevasta tietämättömäni sydämeni alla.
Ultrassa varmistimme vielä ettei vettä tosiaankaan ollut ollenkaan, se ei jättänyt meille vaihtoehtoja.
Seuraavana iltana sain ensimmäisen käynnistyslääkkeen ja mieheni jäi sairaalaan tuekseni.Kuume oli laskenut mutta olin aivan turta, vahvoista lääkkeistä ja siitä tuskasta joka sisintäni riepoi.En saanut unta, en voinut syödä, olisin vain halunnut itsekin nukkua pois jottei olisi tarvinnut kestää sitä kaikkea mitä seuraavat päivät toivat tullessaan.
Pyysin että saan halutessani vahvan kipulääkityksen sillä en tahtonut yhtään enempää fyysistä kipua olemassaolevan henkisen lisäksi ja tarvittaessa minulle luvattiin jopa epiduraali.
Yöllä supisteli ja sain piikkinä tramalia, vessassa käydessä pönttöön putosi iso hyytymä ja vuosin reippaasti.Lääkärintarkastus kertoi että vasta sentin, pari auennut, sain uuden kipupiikin ja nukahtamislääkkeen.
Aamulla siirryin toiselle osastolle, sain ekan ja ainoa Cytotecin klo 9.30 suun kautta, sekä ihanan kätilön tuekseni.Cytotecin alettua vaikuttamaan, aloin tärisemään kauttaaltani niin että etten voinut hallita kehoani, kätilö piikitti Petidiä ja sen alettua vaikuttamaan kramppaus loppui mutta kipuilu alkoi. Mieheni oli siinä vieressä kokoajan, koitin levätä mutta supistuksen muuttuivat kipeimmiksi ja niitä tuli ihan säännöllisesti toinen toisensa perään. Klo 11.15 uusi petidin-piikki mutta se ei enää vienyt kipuja pois ja kätilö teki sisätutkimuksen.Olin kuulema jo vähän enemmän auki mutta kohdunsuu korkealla ja vuosin paljon.Kiireellä synnytyssaliin ja toiveikkaana anoin epiduraalia.Anestesialääkäriä odotellessa sain ilokaasua ja sillä hetkellä tiesin jo etten ehdi tässäkään synnytyksessä sitä saamaan ja samassa alkoi ponnistuttamaan ja pieni tyttöenkelimme syntyi klo 12.34.
Pyysin saada hänen heti vierelleni, mutta kätilö kävi ensin pesemässä häntä ja toi sitten meidän pienen, maailman täydellisimmän tyttövauvan viereemme.Suunnaton rauha laskeutui yllemme, silitin häntä ja vaikka hän oli siinä lähellä, ihan valmiin pienen vauvan näköinen, hän oli meistä jo niin kaukana.Siellä taivaan kirkkaimpana tähtenä jo tuikkimassa.
Istukka syntyi hetkeä myöhemmin enkä joutunut kaavintaan, vaan pääsimme pienen enkelimme kanssa osastolle.
Pyysimme pappia rukoilemaan kanssamme ennenkuin Nuppu vietäisiin pois ja saimme olla pikkuisen kanssa ihan keskenämme pappia odotellessa.Se oli nyt jälkeenpäin ajatellen todella tärkeää, saada katsella ja koskettaa häntä, suukotella. ottaa muutaman kuvan muistoksi ja lopulta peittää pieneen valkeaan harsoon, laskea hänen käsistään pieneen laatikkoon joka jäi hänen viimeiseksi makuusijakseen.
Sitä varsinaista syytä tähän emme saa koskaan tietää.Joko lapsivesipunktion jälkeen kohtuun pääsi pöpö joka aiheutti tulehduksen mutta on ihan yhtä mahdollista että jo punktiota edeltävä vuoto ennakoi istukan alunperinkin kiinnittyneen huonosti ja sitä kautta tulehdus on myös voinut päästä kohtuun.Kannamme hautaan saakka vastuun tapahtuneesta johtui se sitten punktiosta tai ei, mutta sen tiedän jo nyt että jos meidän perheeseen vielä vauva saa syntyä, saatan jättää seulat väliin ellei rakenneultra kerro poikkeavuudesta.
Kotia sairaalasta pääsin jo samana päivänä, kaikesta kipulääkityksestä ja järkytyksestä johtuen, pyörryin kotona niin että mieheni luuli minutkin menettävänsä.
Nyt tapahtuneesta tasan viikko, melkein tunnilleen.Tunteet ovat pinnassa, suru ja ikävä-kaipuu pienestä niin syvä että se sattuu joka hetki. Perhe ja läheiset ovat olleet tukena mutta jotenkin olen niin lohduttoman yksin-kuitenkin.
Ensi viikolla siunaustilaisuus ja Nuppu tuhkataan muiden pienten enkelien kanssa. Tuhkat lasketaan lasten muistolehtoon ja saamme sinne oman laatan pienen enkelityttömme muistoksi.Tuntuu tärkeältä että on olemassa jokin paikka jossa häntä voimme käydä muistelemassa, paikka minne viedä kynttilän, missä voi antaa itkun tulla..
:'(