"Oma elämä" synnytyksen jälkeen

[vieras]

Eikös se oma elämä ole lasten syntymän jälkeen elämää lasten kanssa? Mä en ymmärrä koko käsitettä, ihankuin vanhemmilla pitäisi olla perheen lisäksi joku "sinkkuelämä" mihin ei lapset mahdu.

Voipi olla ettei sitä vauvan syntymän jälkeen paljon jaksa baareissa tai jumpissa käydä.. Mä olin ainakin rikkinäisten öiden takia järkyn väsynyt, joten miehen tullessa töistä ei puhettakaan, että olisin jaksanut johonkin lähteä. Nukkuminen meni syömisenkin edelle, eli jos vauva nukkui, syöksyin itsekin suoraan nukkumaan. Harrastukset, joita olin kuvitellut jatkavani heti, jäivät. Tosin alapää oli synnytyksen jälkeen siinä kunnossa, ettei 3 kuukauteen kunnolla istumaan kyennyt, joten ei tullut jumpat ym. mieleenkään.

Nyt on kaksi lasta, molemmat koulussa. Nyt se elämä on oikeasti "helpottanut", kun lapsilla alkaa olla omia menoja ja kavereiden kanssa olemista. Nyt ehtii jumpillakin käymään.

 

[.]

Aika paljon oma aika on riippuvainen miehen työajoista, meillä mies töissä 12-14h päivässä, niin ei jää aikaa omille menoille ja harrastuksille. Yllättävän paljon kotitöitä pieni vauvakin jo lisää, että ei välttämättä ensimmäisenä ole mielessä edes "omat menot" Mut toki tuokin helpottuu, kun lapsi kasvaa.

 

[ei vakavasti]

esikoisesta, en voinut olla erossa 8kk 2tuntia pidempään, ei huolinut tuttipulloa.
Kuopus olikin sitten toinen juttu, todella helppoa vauveli, olin kavreiden kanssa ekan kerran kahvittelemassa kun synnytyksestä oli kulunut kolme viikkoa, mies oli vauvan ja esikon kanssa tuolloin kotosalla.

Ei kannata tosiaan ihan hirveesti laittaa odotuksia jumppakäynneille ym. koska niinkin voi käydä, että et pääse lähtemään.
Tai sitten saat helpon vauvan ja voit mennä miten tykkäät

siiderin voit ottaa vaikka imettäisitkin

 

[J]

Jos sinulla on osallistuva mies ja lapsella siis vastuuntuntoinen isä, ja lapsi suostuu tissin lisäksi syömään myös pullosta (ellei ole kokonaan pullolla ), omat harrastukset ja menot on helppo säilyttää. Mikäli kykenee henkisesti siihen. Kyllä itse lähdin pian jumppiin, niihin kun ei kulunut, kuin se n. 1,5h matkoineen, kaksi kertaa viikossa, ja silloin tällöin kävin kaupoilla ilman muksua, MUTTA itse olin henkisesti niin kiinni muksussa, että yöelämä tai paria-kolmea tuntia pidempi ero hänestä olisi ollut tuskaa! Iho oikein huusi saada vauvan taas syliin! Poju tais olla 5kk, kun läksin kavereiden kanssa illan viettoon ja onnistuihan se, mutta kyllä oli ikävä, eikä tehnyt vähään aikaan mieli. Etenkään sitä pumppausta baarin vessassa... Ääääh. Mutta siis normit jumpat, kaupat yms. onnistui kyllä. Ja äidit ovat erilaisia: toiset kykenee pitkäänkin eroon pienestäkin vauvasta. Itse en kykene vieläkään, vaikka poju on jo yli vuoden. Olen ollut muutaman yön erossa, mutta siten, että isä on ollut lapsen kanssa. En varmaan osaisi rentoutua, jos hän olisi jonkun muun hoidossa. Tätä seikkaa en olisi itsestäni uskonut ennen omaa muksua!

 

[Rokkivosu]

Meillä on yksi lapsi ja ihan samalla lailla oon halutessani voinut harrastaa tai mennä vaikka baariin jos oon halunnu. Lapsen isä tai isovanhemmat jeesii.
Eli meillä ei oma elämä jäänyt lapsen syntymän takia vaan molemmat tekee myös niitä omia juttujaan ja isovanhempien kattoessa lasta teemme myös yhteisiä juttuja.

 

[mm]

mun mielestä olisi tärkeää että olisi sitä omaa elämääkin. ensimmäisen lapsen jälkeen näin olikin mutta tää toinen joka on kohta puolivuotias ei huoli ollenkaan pulloa tai tuttia ja vieläkin roikkuu koko ajan tississä kiinni niin siinä ei paljon tyttöjeniltoja suunnitella..

 

[m]

Mikä oma elämä???
T. Kahden äiti

Peesaan tätä...

Me too! Sorry..

 

[Foortti harmaana]

No onhan mullakin omaa elämää. Kodin ulkopuolella, mutta en IKINÄ saa olla yksin kotona, mitä kovasti kaipaisin =/

 

[Phoebsi]

Mikä sitten on sitä omaa elämää? Mä en koe menettäneeni mitään varsinaisesti. Pitkät yöunet menetin hetkellisesti mutta viime yönkin nukuin 22:00-8:30. Mun harrastukset on olleet koti painotteisia, luen ja piirrän ja askartelen ja teen käsitöitä. Käyn kyllä jumpassa ja kaupungilla ilman poikaa, tapaan ystäviä jne. Mutta en ole ennen lastakaan tehnyt niin kovin usein joten en kaipaa sitä nytkään.

Mutta minulla onkin osallistuva ja hyvin vastuuntuntoinen mies jonka kanssa poika voi rauhassa olla. En koe että jätän häntä hoitoon, hän vain on isänsä kanssa.

Parisuhdettakin hoidetaan kerran kuussa, parissa. Ja toisesta haaveillaan. Sitten elämä muuttuu taas vähän, mutta mä olen sitä mieltä että se on paljolti asennekysymys. Nämä kommentit "mikä elämä?" on aika jänniä, kun niitä on niin paljon. Tehdäänkö lapsia huonojen miesten kanssa vai ollaanko marttyyreja, en tiedä mutta ihmetyttää.

 

[vieras]

Mulla ainakin toi "oma elämä" loppui lapsen saantiin. Ei muiden pakosta vaan omasta halusta. Jonkun mielestä ehkä sairasta, mutta en mä kaipaa mitään muuta. Mä olen onnellinen näinkin.

Jotenkin kiva kommentti, kenenkähän elämää sinä nyt sitten elät? Kun omaa elämääsi et kuulemma elä. Niin minäkin yhdyn noihin komentteihin että mikä oma elämä? Ärsyttää siis jo sanoina toi oma elämä, ihan kun kaikki elämä olis ohi tai jotain, niin eihän se todellakaan ole ohi vaan lapsi/lapset rikastuttavat elämää , kaikki muuttuu usein , jos suhde on kunnossa ja oma pää ,niin vain positiivisesti.No sinä taidat olla tämän oivaltanutkin.

 

[Phoebsi]

Mikä oma elämä???
T. Kahden äiti

Peesaan tätä...

Me too! Sorry..

Niin, nämä on teidän kokemuksia. Miksi pitää sanoa että sorry, ivallisesi, ilkeästi? Helpottaako se omaa turhautumista kun pääsee sanomaan jollekin jolla on ihan tuntematon juttu vasta edessä? Kiva pelotella, joo.

 

[Gluteus maximus]

minulla kyllä hävisi "oma elämä" näiden kahden myötä, mutta tilalle tuli kyllä paljon muuta mitä en antaisi pois. Yhdessä harrastamme ja yhdessä teemme kaiken. Omaa aikaa on tuskin ollenkaan, paitsi töissä, mutta kai tämä tästä.

 

[vieras]

mun mielestä olisi tärkeää että olisi sitä omaa elämääkin. ensimmäisen lapsen jälkeen näin olikin mutta tää toinen joka on kohta puolivuotias ei huoli ollenkaan pulloa tai tuttia ja vieläkin roikkuu koko ajan tississä kiinni niin siinä ei paljon tyttöjeniltoja suunnitella..

Se on kyllä tosi pitkä aika toi puoli vuotta, mitäs sitten kun on 4-5 muksua ja kaikille pitää riittää aikaa, no joo se onkin oma valinta. Turhasta rutiset, arvaas miltä tuntuu ootella kotiin murkkuja , ja olla huolissaan , ennemmin pitäisin lähelläni vaan ei nuo pysy enää.

 

[mun elämä]

oma elämä. eikö se lapsi kuulu sun elämään, eikös hän ole osa sun omaa elämää.
Mahtuu siihen omaan elämään myös mies, lapsi, liikunta ja ystävät.... mutta yhtä kaikki, se on sun omaa elämää.
Mulla on kolme lasta, mies, koira, ystävät, liikunta ja jumppa ja juu-u otan sauna olusenkin vaikka nuorin on alle puolvuotias ja olen ollut tyttöjen kanssa laivallakin nuorimman syntymän jälkeen. Hyvin menee ja nautin omasta elämästä.

 

[kaksi pientä lasta]

Ai niin, vielä yksi hauska (?) anekdootti tähän. Olin yhtenä päivänä hampilääkärissä (johon menoa pelkään), mut sit yhtäkkiä siinä tuolissa yllätti sellainen seestynyt olo, että huh, nyt mulla on lepohetki. Tässä vaan maataan ja rentoudutaan. Uusi lähestymistapa hammaslääkärikäyntiin!!

Mä kans nautin kovasti, kun kävin labrassa verikokeissa. Oli pitkä jono, ja normaalisti olis alkanu tuskastuttamaan. Nyt mä vaan nautin, kun sain lukea lehden ihan rauhassa.

Mä en oikeasti ymmärrä tämmöstä, anteeksi vain. Tämä on kyllä asennekysymys, itseaiheutettua "oman elämän" puutetta.

Meillä on kaksi lasta, 2v 9kk ja 9kk. Käyn salilla pari kertaa viikossa, lisäksi lenkillä yksin. Käyn shoppailemassa ystävättärieni kanssa, ollaan käyty myöskin baarissa pari kertaa vauvan syntymän jälkeen (ekan kerran kun vauva oli 6kk). Olen käynyt myös täysimetyksen aikana jumpalla, se on vaan järjestelykysymys... lapsillamme on erittäin aktiivinen ja kykenevä isä joka kyllä hoitaa lapsia. Ruokakauppaankin voi mennä yksin, jos ei alkuun muuta omaa aikaa ole mahdollista ottaa. Minusta aloittajalla on ihan fiksut ajatukset. Omaa aikaa saa jos sitä oikeasti haluaa ja on mies, joka tajuaa asian tärkeyden.

 

[älä suunnittele liikoja]

Itselleni äidiksi tulo oli järkytys. Lapsi on nyt 9 kk ja nyt mulla on päällä joku oman elämän menettämisen kriisin toinen aalto, eka oli silloin heti kun lapsi syntyi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on tää ottanut koville. Viimeksi eilen illalla kun olin vihdoin saanut lapsen nukkumaan, ajattelin, että tää äitiys ei todellakaan oo mua varten. Välillä taas tulee sitten suunnattomia ilon ja onnen tunteita lapsen vuoksi. Vaikea selittää. Ap sanoi että hän tietää, mihin on sitoutunut, ja että elämä tulee muuttumaan. Ikävä kyllä sitä ei voi tietää, ennen kuin itse on sen kokenut.

Itse olen käynyt jumpassa kerta viikkoon ja muutenkin lapsi on väh. kerran viikossa päiväsaikaan mummullaan hoidossa, että olen pystynyt jatkamaan opiskeluja tai tekemään jotain muuta.

 

[kaksi pientä lasta]

Ai niin, vielä yksi hauska (?) anekdootti tähän. Olin yhtenä päivänä hampilääkärissä (johon menoa pelkään), mut sit yhtäkkiä siinä tuolissa yllätti sellainen seestynyt olo, että huh, nyt mulla on lepohetki. Tässä vaan maataan ja rentoudutaan. Uusi lähestymistapa hammaslääkärikäyntiin!!

Mä kans nautin kovasti, kun kävin labrassa verikokeissa. Oli pitkä jono, ja normaalisti olis alkanu tuskastuttamaan. Nyt mä vaan nautin, kun sain lukea lehden ihan rauhassa.

Mä en oikeasti ymmärrä tämmöstä, anteeksi vain. Tämä on kyllä asennekysymys, itseaiheutettua "oman elämän" puutetta.

Meillä on kaksi lasta, 2v 9kk ja 9kk. Käyn salilla pari kertaa viikossa, lisäksi lenkillä yksin. Käyn shoppailemassa ystävättärieni kanssa, ollaan käyty myöskin baarissa pari kertaa vauvan syntymän jälkeen (ekan kerran kun vauva oli 6kk). Olen käynyt myös täysimetyksen aikana jumpalla, se on vaan järjestelykysymys... lapsillamme on erittäin aktiivinen ja kykenevä isä joka kyllä hoitaa lapsia. Ruokakauppaankin voi mennä yksin, jos ei alkuun muuta omaa aikaa ole mahdollista ottaa. Minusta aloittajalla on ihan fiksut ajatukset. Omaa aikaa saa jos sitä oikeasti haluaa ja on mies, joka tajuaa asian tärkeyden.

Niin ja lisään vielä, että meillä kumpikaan lapsista ei ole pulloa koskaan syönyt. Eli ei sekään täysin estä käymästä esim salilla. Imettää vaan lähtiessä ja heti tullessa, puhelin mukana ja pikatreenit...

 

[Phoebsi]

Itselleni äidiksi tulo oli järkytys. Lapsi on nyt 9 kk ja nyt mulla on päällä joku oman elämän menettämisen kriisin toinen aalto, eka oli silloin heti kun lapsi syntyi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on tää ottanut koville. Viimeksi eilen illalla kun olin vihdoin saanut lapsen nukkumaan, ajattelin, että tää äitiys ei todellakaan oo mua varten. Välillä taas tulee sitten suunnattomia ilon ja onnen tunteita lapsen vuoksi. Vaikea selittää. Ap sanoi että hän tietää, mihin on sitoutunut, ja että elämä tulee muuttumaan. Ikävä kyllä sitä ei voi tietää, ennen kuin itse on sen kokenut.

Itse olen käynyt jumpassa kerta viikkoon ja muutenkin lapsi on väh. kerran viikossa päiväsaikaan mummullaan hoidossa, että olen pystynyt jatkamaan opiskeluja tai tekemään jotain muuta.

Siis miten teille voi tulla yllätyksenä se, miten paljon vauva vaatii äidiltään? Kyllä minä jo raskausaikana osasin aavistaa mihin pääni olin pistänyt. En voinut tietää millaista on rakkaus lapseen tai ahdistus jostakin lapseen liittyvästä, mutta tiesin että minusta tulee äiti jolla asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat kertalaakista.

Sitten loppu on omasta asenteesta ja miehestä kiinni.

 

[Karvapallo]

Sä et vissiin oo kauheesti tehny ennen raskautta taustatyötä?
Mä join vikan lonkeroni helmikuussa 2008 ennen raskautta.Imetysajan jälkeen join seuraavan saunan yhteydessä syyskuulla 2009.
Jos sä juot imetysaikana,ihmettelisin,jos siitä ei sulle tulisi nootia.Okei,monet täällä varmasti juo imetysaikana mutta uskoisin että suurin osa ei siihen pystyisi,mulle ainakin tulis ittelleni huono omatunto,sillä kuitenkin se alkoholia jää vereen jokskuks aikaa. :|
Sit juot jos juot imetysaikana,en mä sille mitään voi mutta kyllä sun sen verran täytyy ymmärtää että TUSKIN baarissa käymiseen sulle jää aikaa.Ethän sä kännissä kotiin voi tulla lasta hoitamaan keskellä yötä?Joten tarvit hoitopaikan lapselle jostain ja iso osa isovanhemmista ei uskalla ottaa ainakaan alle 6kk ikästä yökylään.Meillä tyttö 1v2kk,kävin konsertissa lokakuun lopulla,otin 3 lonkeroo ja oon ihan tyytyväinen.Ei mun mielestä tarvi joka kuukausi olla kupittamassa,ainakaan perheellisen.Pärjää vähemmälläkin.Monet saattaa olla hei vuosikausia ennen kuin käy baarissa lapsen saamisen jälkeen.Ja voin kertoo että sitä lasta tulee kamala ikävä siellä baarissa,ainakin mulle.Sitten toivoo että olis jääny kotio eikä vieny tyttöö hoitoon siks aikaa.

Oma elämä jää kyllä lapsien jälkeen mutta totaalisen erilaisena kuin ennen lapsen saamista,tekemiset suunnitellaan kauan ennen kuin tehdään.

Meillä ainakin isäkin osaa jäädä lapsen kanssa kotiin ja varsinkin hoitaa lastaan. Eikä lapsi jää isälleen hoitoon vaan isä on tasavertainen vanhempi siinä missä minäkin.

Ja kyllä minä oon juonut imetysaikana, en vaan imetä silloin! Sitä varten on pakkasessa omaa maitoa pusseissa, josta voi ottaa jos on juonut. Ja näin on tapahtunut jo 2kertaa ja lapsi 4kk Enkä todellakaan koe olevani huono äiti! Ekan kerran jälkeen kun kävin illalla ystäviä tapaamassa, jaksoin taas ihan eri tavalla hoitaa pikkuista nyyttiä kuin ennen tuota illanviettoa. Mä vaan tartten välillä "omaa aikaa", että taas jaksan olla tavoitettavissa 24/7. Hyvä jos joku ei tartte, mutta mulle se on elintärkeetä.

 

[älä suunnittele liikoja]

Itselleni äidiksi tulo oli järkytys. Lapsi on nyt 9 kk ja nyt mulla on päällä joku oman elämän menettämisen kriisin toinen aalto, eka oli silloin heti kun lapsi syntyi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on tää ottanut koville. Viimeksi eilen illalla kun olin vihdoin saanut lapsen nukkumaan, ajattelin, että tää äitiys ei todellakaan oo mua varten. Välillä taas tulee sitten suunnattomia ilon ja onnen tunteita lapsen vuoksi. Vaikea selittää. Ap sanoi että hän tietää, mihin on sitoutunut, ja että elämä tulee muuttumaan. Ikävä kyllä sitä ei voi tietää, ennen kuin itse on sen kokenut.

Itse olen käynyt jumpassa kerta viikkoon ja muutenkin lapsi on väh. kerran viikossa päiväsaikaan mummullaan hoidossa, että olen pystynyt jatkamaan opiskeluja tai tekemään jotain muuta.

Siis miten teille voi tulla yllätyksenä se, miten paljon vauva vaatii äidiltään? Kyllä minä jo raskausaikana osasin aavistaa mihin pääni olin pistänyt. En voinut tietää millaista on rakkaus lapseen tai ahdistus jostakin lapseen liittyvästä, mutta tiesin että minusta tulee äiti jolla asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat kertalaakista.

Sitten loppu on omasta asenteesta ja miehestä kiinni.

Onneksi sinä osasit ja olet täydellinen, minä en osannut. Hyvä äiti olen kyllä lapselleni, mutta en todellakaan etukäteen aavistanut yhtään mitään.

 

[Phoebsi]

Itselleni äidiksi tulo oli järkytys. Lapsi on nyt 9 kk ja nyt mulla on päällä joku oman elämän menettämisen kriisin toinen aalto, eka oli silloin heti kun lapsi syntyi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on tää ottanut koville. Viimeksi eilen illalla kun olin vihdoin saanut lapsen nukkumaan, ajattelin, että tää äitiys ei todellakaan oo mua varten. Välillä taas tulee sitten suunnattomia ilon ja onnen tunteita lapsen vuoksi. Vaikea selittää. Ap sanoi että hän tietää, mihin on sitoutunut, ja että elämä tulee muuttumaan. Ikävä kyllä sitä ei voi tietää, ennen kuin itse on sen kokenut.

Itse olen käynyt jumpassa kerta viikkoon ja muutenkin lapsi on väh. kerran viikossa päiväsaikaan mummullaan hoidossa, että olen pystynyt jatkamaan opiskeluja tai tekemään jotain muuta.

Siis miten teille voi tulla yllätyksenä se, miten paljon vauva vaatii äidiltään? Kyllä minä jo raskausaikana osasin aavistaa mihin pääni olin pistänyt. En voinut tietää millaista on rakkaus lapseen tai ahdistus jostakin lapseen liittyvästä, mutta tiesin että minusta tulee äiti jolla asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat kertalaakista.

Sitten loppu on omasta asenteesta ja miehestä kiinni.

Onneksi sinä osasit ja olet täydellinen, minä en osannut. Hyvä äiti olen kyllä lapselleni, mutta en todellakaan etukäteen aavistanut yhtään mitään.

En mä väitä olevani täydellinen, kerroin että osasin jo raskausaikana miettiä tulevaa, se on mun tyylini ajatella elämää.

 

[älä suunnittele liikoja]

Itselleni äidiksi tulo oli järkytys. Lapsi on nyt 9 kk ja nyt mulla on päällä joku oman elämän menettämisen kriisin toinen aalto, eka oli silloin heti kun lapsi syntyi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on tää ottanut koville. Viimeksi eilen illalla kun olin vihdoin saanut lapsen nukkumaan, ajattelin, että tää äitiys ei todellakaan oo mua varten. Välillä taas tulee sitten suunnattomia ilon ja onnen tunteita lapsen vuoksi. Vaikea selittää. Ap sanoi että hän tietää, mihin on sitoutunut, ja että elämä tulee muuttumaan. Ikävä kyllä sitä ei voi tietää, ennen kuin itse on sen kokenut.

Itse olen käynyt jumpassa kerta viikkoon ja muutenkin lapsi on väh. kerran viikossa päiväsaikaan mummullaan hoidossa, että olen pystynyt jatkamaan opiskeluja tai tekemään jotain muuta.

Siis miten teille voi tulla yllätyksenä se, miten paljon vauva vaatii äidiltään? Kyllä minä jo raskausaikana osasin aavistaa mihin pääni olin pistänyt. En voinut tietää millaista on rakkaus lapseen tai ahdistus jostakin lapseen liittyvästä, mutta tiesin että minusta tulee äiti jolla asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat kertalaakista.

Sitten loppu on omasta asenteesta ja miehestä kiinni.

Onneksi sinä osasit ja olet täydellinen, minä en osannut. Hyvä äiti olen kyllä lapselleni, mutta en todellakaan etukäteen aavistanut yhtään mitään.

En mä väitä olevani täydellinen, kerroin että osasin jo raskausaikana miettiä tulevaa, se on mun tyylini ajatella elämää.

Ainakin tyylisi "Siis miten te ette voineet tietää, kyllä minä vaan.." oli varsin alentuva ja koin sen omaa kokemustani vähättelevänä.

 

[Phoebsi]

Ainakin tyylisi "Siis miten te ette voineet tietää, kyllä minä vaan.." oli varsin alentuva ja koin sen omaa kokemustani vähättelevänä.

No, mun mielestä jokaisen naisen pitäisi raskausaikana vähän miettiä, mihin on päänsä pistämässä. Ja mua todella, todella kummastuttaa että monikaan ei näin tee vaan yllättyy siitä millaista elämä on synnytyksen jälkeen. On totta että kaikkea ei vain voi tietää, mutta osan kyllä voi.

 

[Karvapallo]

Itselleni äidiksi tulo oli järkytys. Lapsi on nyt 9 kk ja nyt mulla on päällä joku oman elämän menettämisen kriisin toinen aalto, eka oli silloin heti kun lapsi syntyi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on tää ottanut koville. Viimeksi eilen illalla kun olin vihdoin saanut lapsen nukkumaan, ajattelin, että tää äitiys ei todellakaan oo mua varten. Välillä taas tulee sitten suunnattomia ilon ja onnen tunteita lapsen vuoksi. Vaikea selittää. Ap sanoi että hän tietää, mihin on sitoutunut, ja että elämä tulee muuttumaan. Ikävä kyllä sitä ei voi tietää, ennen kuin itse on sen kokenut.

Itse olen käynyt jumpassa kerta viikkoon ja muutenkin lapsi on väh. kerran viikossa päiväsaikaan mummullaan hoidossa, että olen pystynyt jatkamaan opiskeluja tai tekemään jotain muuta.

Siis miten teille voi tulla yllätyksenä se, miten paljon vauva vaatii äidiltään? Kyllä minä jo raskausaikana osasin aavistaa mihin pääni olin pistänyt. En voinut tietää millaista on rakkaus lapseen tai ahdistus jostakin lapseen liittyvästä, mutta tiesin että minusta tulee äiti jolla asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat kertalaakista.

Sitten loppu on omasta asenteesta ja miehestä kiinni.

Onneksi sinä osasit ja olet täydellinen, minä en osannut. Hyvä äiti olen kyllä lapselleni, mutta en todellakaan etukäteen aavistanut yhtään mitään.

Täällä toinen, joka ei osannut kuvitella millaista se elämä on lapsen kanssa :wave: Yllätyksenä se tuli mutta ihanana sellaisena :heart:

 

[Karvapallo]

Ainakin tyylisi "Siis miten te ette voineet tietää, kyllä minä vaan.." oli varsin alentuva ja koin sen omaa kokemustani vähättelevänä.

No, mun mielestä jokaisen naisen pitäisi raskausaikana vähän miettiä, mihin on päänsä pistämässä. Ja mua todella, todella kummastuttaa että monikaan ei näin tee vaan yllättyy siitä millaista elämä on synnytyksen jälkeen. On totta että kaikkea ei vain voi tietää, mutta osan kyllä voi.

mä mietin ja pelkäsin pahinta mitä sillä hetkellä voi vaan pelätä. Mutta silti se yllätti.

Samalla tavalla yllätti mitä se, miten paljon lastaan voikaan rakastaa.