A
Ajatusten selvittämistä ääneen
Vieras
Olen jo iäkäs, toisessa liitossa elävä, nainen.
En tiedä mikä minua vaivaa, mutta käyttäydyn omituisesti toisinaan ja häpeän myöhemmin, etten osaa olla normikansalainen.
Asun miehen talossa, hänen lapsensa opiskelee ja on siellä viikonloppuisin. Miehen sukulaiset ja miehen ex-vaimon suku asuvat ympäristössä. Joskus tunnen suurta vihaa niitä kaikkia kohtaan, kun en tunne kuuluvani mihinkään porukkaan ja olen kaikkien tiellä.
Yleensä viikonloput ladataan, että jaksetaan taas viikko töissä. Minä lataan viikot töissä, että kestän kotielämää viikonlopun. Miehen nuori on ylimielinen, kävelee ylitseni miten sattuu, ex-vaimon sukulaiset ruokkivat hänen oikeuksiaan tehdä mitä tykkää omassa kodissaan.
Anoppi on heidän kanssaan samoilla linjoilla vaikka yrittääkin esittää kivaa edessä päin.
Mitään tältä nuorelta ei saa vaatia, ei esim. osallistumista kotitöihin.
Mies on osoittautunut viinaan meneväksi, joka viikonloppu pitää saada kännit. Eikä mitkään pikku hiprakat, vaan kunnon lärvit jolloin ei ymmärrä mistään mitään ja yleensä sammuu sohvalle. Muuten on mitä mukavin ja huomaavaisin, mutta tämä tosiasia unohtuu näissä känneissä. Kun juominen alkaa ei hänelle voi sanoa mitään, tuloksena on raivarit. Selvinpäin myöntelee ja katuu ja lupaa vähentää. Mutta ei kuitenkaan tee niin.
Viime viikonloppuna taas mittani tuli täyteen, en puhunut yhtään mitään enkä lähtenyt anopille äitienpäiville. Raadoin niska limassa ulkotöissä ihan siksi, että saisin raivoni johonkin purettua.
Anoppi oli ihmetellyt ja nyt häpeän, että enkö olisi voinut käyttäytyä kuitenkin aikuismaisesti.
Mykkäkoulua olen jatkanut siitä lähtien, enkä tiedä mitä enää edes sanoisinkaan.
Turhauttavaa, kun mikään asia ei etene mihinkään eikä mitään muutosta tapahdu. Tätäkö se elämä sitten on? Miten voisin sopeutua tähän elämään ja olisiko elämäni yksin sen parempaa? Nyt se on vähän vauraampaa, mutta korvaako sekään yhtään mitään, menetettyä rentoutusta omassa kodissa. Pitäisikö hakea jotain rauhoittavaa, että kestän ja jaksan ja osaan olla "ihmisiksi"?
En tiedä mikä minua vaivaa, mutta käyttäydyn omituisesti toisinaan ja häpeän myöhemmin, etten osaa olla normikansalainen.
Asun miehen talossa, hänen lapsensa opiskelee ja on siellä viikonloppuisin. Miehen sukulaiset ja miehen ex-vaimon suku asuvat ympäristössä. Joskus tunnen suurta vihaa niitä kaikkia kohtaan, kun en tunne kuuluvani mihinkään porukkaan ja olen kaikkien tiellä.
Yleensä viikonloput ladataan, että jaksetaan taas viikko töissä. Minä lataan viikot töissä, että kestän kotielämää viikonlopun. Miehen nuori on ylimielinen, kävelee ylitseni miten sattuu, ex-vaimon sukulaiset ruokkivat hänen oikeuksiaan tehdä mitä tykkää omassa kodissaan.
Anoppi on heidän kanssaan samoilla linjoilla vaikka yrittääkin esittää kivaa edessä päin.
Mitään tältä nuorelta ei saa vaatia, ei esim. osallistumista kotitöihin.
Mies on osoittautunut viinaan meneväksi, joka viikonloppu pitää saada kännit. Eikä mitkään pikku hiprakat, vaan kunnon lärvit jolloin ei ymmärrä mistään mitään ja yleensä sammuu sohvalle. Muuten on mitä mukavin ja huomaavaisin, mutta tämä tosiasia unohtuu näissä känneissä. Kun juominen alkaa ei hänelle voi sanoa mitään, tuloksena on raivarit. Selvinpäin myöntelee ja katuu ja lupaa vähentää. Mutta ei kuitenkaan tee niin.
Viime viikonloppuna taas mittani tuli täyteen, en puhunut yhtään mitään enkä lähtenyt anopille äitienpäiville. Raadoin niska limassa ulkotöissä ihan siksi, että saisin raivoni johonkin purettua.
Anoppi oli ihmetellyt ja nyt häpeän, että enkö olisi voinut käyttäytyä kuitenkin aikuismaisesti.
Mykkäkoulua olen jatkanut siitä lähtien, enkä tiedä mitä enää edes sanoisinkaan.
Turhauttavaa, kun mikään asia ei etene mihinkään eikä mitään muutosta tapahdu. Tätäkö se elämä sitten on? Miten voisin sopeutua tähän elämään ja olisiko elämäni yksin sen parempaa? Nyt se on vähän vauraampaa, mutta korvaako sekään yhtään mitään, menetettyä rentoutusta omassa kodissa. Pitäisikö hakea jotain rauhoittavaa, että kestän ja jaksan ja osaan olla "ihmisiksi"?
Kiusa se on pienikin kiusa.
