L
lapanen
Vieras
Mun elämässä oli eräs ihminen, jonka kanssa vetovoima oli hyvin suurta mutta juuri mitään ei tapahtunut. Monestakin syystä. Ollaan myös niin erilaisia, hän sellainen tasaistakin tasaisempi ihminen, minä vähän ailahteleva ja ääripäiden ihminen. Minä boheemi, hän säntillinen ruutupaitoineen ja ihanteineen.
Ja aikuisia ihmisiä ollaan, nykyisin kumpainenkin tahollaan avioliitossa, sellaisten ihmisten kanssa jotka on enemmän samanlaisia kuin me itse ollaan. Mulla on mies, joka ymmärtää kun haluan yöllä maalata tai kirjoittaa runoja, jolle mun ei tarvitse selitellä miksi on kiva kulkea paljain jaloin sateessa ja joka ymmärtää sen, että itken ja nauran niin vähäpätöisten asioiden vuoksi. Sillä on puoliso, joka mielellään sen kanssa etsii omaa taloa ja katselee uusia automalleja, tekee Mastercard-hakemuksia ja suunnittelee nousujohteista tulevaisuutta, johon kuuluu omaisuutta ja konservatiivisia arvoja, koti, uskonto ja isänmaa.
Mutta mikä helvetti siinä on, että vaikka olen sielunkumppanini löytänyt, ja hänkin omansa luulen niin, niin meissä ei ole aikuista riittävästi että voisimme olla toistemme läheisyydessä? Välttelemme tapaamista. Jos hän ei peru, minä perun. Keksin tekosyitä. Jos meitä on vain me kaksi, ei ole mitään ongelmaa, voimme puhua, tunnelma on vapautunut ja viihtyisä, eikä kumpikaan keksi tekosyitä. Mutta kun läsnä on muita, ystäviämme, puolisomme, tunnelma on ahdistava ja kumpikaan ei osaa olla luonteva. Ja useimmiten toinen meistä keksii jonkun tekosyyn, miksi siihen tilanteeseen ei tarvitse tulla.
Miksi? En minä tahdo häntä, en tahdo olla hänen kanssaan. En usko, että hänkään tahtoo minua tai tahtoo olla minun kanssani. Muuta kuin ystävä. Mutta mikä ihme siinä on, että emme osaa olla luontevasti jos läsnä on muita?
Miksi meidän väliin on jäänyt tällainen kummallinen möykky, josta ei ikinä puhuta, jolle ei ikinä tehdä mitään, ja miksi me ei kuitenkaan osata olla niin, että toista ei ikinä oikein missään tilanteessa tarvitsisi nähdäkään?
Ja aikuisia ihmisiä ollaan, nykyisin kumpainenkin tahollaan avioliitossa, sellaisten ihmisten kanssa jotka on enemmän samanlaisia kuin me itse ollaan. Mulla on mies, joka ymmärtää kun haluan yöllä maalata tai kirjoittaa runoja, jolle mun ei tarvitse selitellä miksi on kiva kulkea paljain jaloin sateessa ja joka ymmärtää sen, että itken ja nauran niin vähäpätöisten asioiden vuoksi. Sillä on puoliso, joka mielellään sen kanssa etsii omaa taloa ja katselee uusia automalleja, tekee Mastercard-hakemuksia ja suunnittelee nousujohteista tulevaisuutta, johon kuuluu omaisuutta ja konservatiivisia arvoja, koti, uskonto ja isänmaa.
Mutta mikä helvetti siinä on, että vaikka olen sielunkumppanini löytänyt, ja hänkin omansa luulen niin, niin meissä ei ole aikuista riittävästi että voisimme olla toistemme läheisyydessä? Välttelemme tapaamista. Jos hän ei peru, minä perun. Keksin tekosyitä. Jos meitä on vain me kaksi, ei ole mitään ongelmaa, voimme puhua, tunnelma on vapautunut ja viihtyisä, eikä kumpikaan keksi tekosyitä. Mutta kun läsnä on muita, ystäviämme, puolisomme, tunnelma on ahdistava ja kumpikaan ei osaa olla luonteva. Ja useimmiten toinen meistä keksii jonkun tekosyyn, miksi siihen tilanteeseen ei tarvitse tulla.
Miksi? En minä tahdo häntä, en tahdo olla hänen kanssaan. En usko, että hänkään tahtoo minua tai tahtoo olla minun kanssani. Muuta kuin ystävä. Mutta mikä ihme siinä on, että emme osaa olla luontevasti jos läsnä on muita?
Miksi meidän väliin on jäänyt tällainen kummallinen möykky, josta ei ikinä puhuta, jolle ei ikinä tehdä mitään, ja miksi me ei kuitenkaan osata olla niin, että toista ei ikinä oikein missään tilanteessa tarvitsisi nähdäkään?