Olisitko pettynyt jos lapsestasi ei tulisi mitään?

Ei koskaan löytäisi paikkaansa maailmassa, ei saisi ammattia eikä töitä. Hylkäisitkö hänet vai tukisit vai mitä tekisit?

 

Jos lapsi ei saisi ammattia tai töitä, niin se tarkoittaa silloin sitä, että lapsella olisi joku ongelma. Tukisin lastani ja pyrkisin saamaan hänelle hänen tarvitsemaansa apua. Toivottavasti kuitenkin pystyisin tilanteen havaitsemaan jo paljon aikaisemmassa vaiheessa.

 

Minä haluan eniten maailmassa, että lapsestani tulee onnellinen ja sitten kun minä vanhana kuolen, hänellä on ihmisiä elämässään.

eli toivon ja kannustan häntä opiskelemaan pitkälle ja saamaan hyvän työn,
mutta tämä on kakkosena.

eniten toivon hänelle, että löytää hyvän miehen, jonka rinnalla vanhenee ja elää onnellisena,
toivon, että hänellä on lapsi.

tätä toivon, onnellisuutta ja turvaa hänen elämäänsä.
oli hän sitten lääkäri tai työtön tai siltä väliltä.
kannustan lääkäriksi, mutta kaikki käy.
elämässä on paljon muuta kuin työ.

elämä on perheen ja lapsen kanssa vietetty aika, elämä on Se kun aamulla katsot ulos ikkunasta ja näet auringonpaisteen.
elämä on kiikkustuolissa lapsen lapsen kanssa liikkumista.
Se on elämää ja siinä haluan, että lapsestani tulee menestynyt

en väheksy koulutusta, itse olen opiskellut ja on vaativa työ, jossa pitkät päivät.
mutta Se on opiskeluaja työtä, osa elämässä menestymistä.
mutta tärkein menestyksen ja onnellisuuden mittari on Se elämä mitä tapahtuu työpaikan ulkopuolella.
siellä on Se mikä tekee meistä sen mitä olemme, mistä tulemme onnellisiksi.

 

Ei koskaan löytäisi paikkaansa maailmassa, ei saisi ammattia eikä töitä. Hylkäisitkö hänet vai tukisit vai mitä tekisit?

En sellaista päästäsi käymään lapselleni.

 

Hylkäisitkö? No en todellakaan, ei kai tuo ole mikään vaihtoehto kenellekään? :O

 

Teen kaikkeni että lapseni ei joutuisi sellaiseen tilanteeseen. Koitan omalla esimerkilläni näyttää että oma onni on paljolti itsestä kiinni. Ihminen voi saavuttaa omalla panoksella paljon. Jos ei taivaalta kuuta, mutta pienemmän onnen. Onni elämässä ei toki ole vain ammatti ja työ, ne pakolliset pahat. Vaan kokonaisuus. Oma halittu talous(rikas ei tarvitse olla, mutta mahdollisimman omavarainen) on yksi elämän ankkuri johon tukea. Raha huolet on sellaisia joita lapsilleni en soisi.

Onnistunko/onnistmmeko vanhempina tässä tehtävässä, se on vielä vaikea sanoa. Mutta omalla malilla ja sillä ahjatuksella että ammatti on opiskeltava mennään.

 

En sellaista päästäsi käymään lapselleni.

Mä olen saanut valtavasti kaikenlaista tukea elämässäni ja silti mulle on päässyt niin käymään niin kyllä sitä voi sellainen tilanne tulla vaikka kuinka yrittäisi ettei niin kävisikkään.

 

Mä olen saanut valtavasti kaikenlaista tukea elämässäni ja silti mulle on päässyt niin käymään niin kyllä sitä voi sellainen tilanne tulla vaikka kuinka yrittäisi ettei niin kävisikkään.

Ei voi. Mun lapset eivät ensinnäkään ole saamattomia. Toisekseen heillä on valtava määrä ihmisiä ympärillään varmistamassa etteivät he tule tippumaan väliin missään vaiheessa. Jokainen heistä löytää oman polkunsa eikä jää junnaamaan paikalleen.

Ja vaikka jotain tulevaisuudessa tapahtuisi (esim. sairaus tai vammautuminen) niin siitä huolimatta heille löytyy tarkoitus ja suunta elämään. Se löytyy jokaiselle joka vähänkin haluaa.

 

Mä olen saanut valtavasti kaikenlaista tukea elämässäni ja silti mulle on päässyt niin käymään niin kyllä sitä voi sellainen tilanne tulla vaikka kuinka yrittäisi ettei niin kävisikkään.

Jos olisin sun äiti, ottaisin sinut äidilliseen puhutteluun siitä kuinka pitkälti kaikki on ihan itsestä kiinni. Kertoisin että ymmärrän miten helppo on aina muita syyttää ja keksiä kaikkia "mut kun mä en..." tekosyitä tekemätyömyydelle. Joskus keppi tehoaa paremin kuin porkkana. Alkaisin etsiä kanssasi töitä, kuljettaa sinua ammattivalinta psykologille jnjne niin kauan etyä kyllästyisit mun läsnäoloon ja kyttäämiseen ja ehkä ymmärtäisit yskän. Rahoitus minun suunalta muuttuisi ehdolliseksi ja kamalimmillaa, jos sattuisit olemaan tukien väärin käyttäjä, ilmiantaisin sinut. Jos ei hyvällä niin pahalla kampeaisin sinua ylös.

 

Jos olisin sun äiti, ottaisin sinut äidilliseen puhutteluun siitä kuinka pitkälti kaikki on ihan itsestä kiinni. Kertoisin että ymmärrän miten helppo on aina muita syyttää ja keksiä kaikkia "mut kun mä en..." tekosyitä tekemätyömyydelle. Joskus keppi tehoaa paremin kuin porkkana. Alkaisin etsiä kanssasi töitä, kuljettaa sinua ammattivalinta psykologille jnjne niin kauan etyä kyllästyisit mun läsnäoloon ja kyttäämiseen ja ehkä ymmärtäisit yskän. Rahoitus minun suunalta muuttuisi ehdolliseksi ja kamalimmillaa, jos sattuisit olemaan tukien väärin käyttäjä, ilmiantaisin sinut. Jos ei hyvällä niin pahalla kampeaisin sinua ylös.

Mä olen käynyt 6 eri ammatinvalintapsykologilla ja vanhemmiltani en ole ikinä rahaa saanut.

 

Kannustaisin häntä toteuttamaan itseään.

 

Olisin surullinen lapseni puolesta, jos hän olisi onneton ajelehtija.

 

Ei voi. Mun lapset eivät ensinnäkään ole saamattomia. Toisekseen heillä on valtava määrä ihmisiä ympärillään varmistamassa etteivät he tule tippumaan väliin missään vaiheessa. Jokainen heistä löytää oman polkunsa eikä jää junnaamaan paikalleen.

Ja vaikka jotain tulevaisuudessa tapahtuisi (esim. sairaus tai vammautuminen) niin siitä huolimatta heille löytyy tarkoitus ja suunta elämään. Se löytyy jokaiselle joka vähänkin haluaa.

Ai, en tiennytkään että Blue on ennustaja..

Tiedät varmaksi, että yksikään lapsistasi ei alkoholisoidu, joudu huumekoukkuun tms.

Vaikka hyvähän se on kuvitella, että lasten elämä menee juuri niin kuin vanhemmat sen ovat suunnitelleet

 

Tietysti olisin pettynyt. Hukassa olevat harvoin ovat onnellisia ja haluan, että lapsestani tulee onnellinen.

 

Mitä te sitten tekisitte jos lapsestanne ei kaikesta avusta ja tuesta huolimatta olisi mihinkään? kaikki aina sanoo ettei mun lapsilleni ikinä käy niin mutta kyllä vaan voi käydä.

 

Kuules ...aha... Minusta tuntuu että olet jollakin tavalla sairas, ajatuksinensi siis. Sinä kierrät aina keskusteluissasi kehää etkä ikinä löydä ratkaisua mihinkään. Kaikki päättelysi loppuu aina pystyyn nousevaan seinään josta ei pääse yli eikä ympäri.

Näinhän se ei oikessa elämässä ole, aina voi tehdä jotain toisella tavalla tai sitten jättää sen mahdottoman taakseen ja yrittää jotakin uutta. Tämä kyky sinulta puuttu, et näe mitä voisit tehdä toisin. Sinulla on tavoitteita ja haaveita mutta ne eivät koskaan toteudu koska et osaa käytännössä ajaa haluamaasi asiaa.

Jos munun lapsellani olisi tällaisia oireita siihen puututtaisi heti. Jo aikuiseksi päässyyttä on vaikea enää auttaa, pitkä psykoterapia kenties mutta sekin vaatii sitoutumista vuosiksi, mihin et pysty.

Kaikki on siis korvienvälistä kiinni. Pakkohoitoa ei saa ellei ole vaaraksi itselleen tai toisille. Käytännöss toki on niin että itsensä saa kyllä tappaa mutta muita ei saa vahingoittaa. Niinpä meillä kulkee paljon sellaisia ihmisiä "vapaana" jotka oikeasti olisi kipeästi psykiatrisen hoidon tarpeessa koska elämänhallinta on nollassa. Silti apua ei saa koska resurssit ovat niin huonot ja vastuu työnnetään liiaksi potilaan harteille kun ei kykyä ole vastuuta kantaa.

Pelottavinta on se että tällaiset ihmiset kuitenkin lisääntyvät ja tuleekohan lapsista sitten samanlaisia? Minkälaisen mallin he saavat? Mitä muuta haittaa voi olla lapselle?

Vaikeita asioita, ratkaisuja minulla ei ole.

 

[QUOTE="kepponen";30161946]Kuules ...aha... Minusta tuntuu että olet jollakin tavalla sairas, ajatuksinensi siis. Sinä kierrät aina keskusteluissasi kehää etkä ikinä löydä ratkaisua mihinkään. Kaikki päättelysi loppuu aina pystyyn nousevaan seinään josta ei pääse yli eikä ympäri.

Näinhän se ei oikessa elämässä ole, aina voi tehdä jotain toisella tavalla tai sitten jättää sen mahdottoman taakseen ja yrittää jotakin uutta. Tämä kyky sinulta puuttu, et näe mitä voisit tehdä toisin. Sinulla on tavoitteita ja haaveita mutta ne eivät koskaan toteudu koska et osaa käytännössä ajaa haluamaasi asiaa.

Jos munun lapsellani olisi tällaisia oireita siihen puututtaisi heti. Jo aikuiseksi päässyyttä on vaikea enää auttaa, pitkä psykoterapia kenties mutta sekin vaatii sitoutumista vuosiksi, mihin et pysty.

Kaikki on siis korvienvälistä kiinni. Pakkohoitoa ei saa ellei ole vaaraksi itselleen tai toisille. Käytännöss toki on niin että itsensä saa kyllä tappaa mutta muita ei saa vahingoittaa. Niinpä meillä kulkee paljon sellaisia ihmisiä "vapaana" jotka oikeasti olisi kipeästi psykiatrisen hoidon tarpeessa koska elämänhallinta on nollassa. Silti apua ei saa koska resurssit ovat niin huonot ja vastuu työnnetään liiaksi potilaan harteille kun ei kykyä ole vastuuta kantaa.

Pelottavinta on se että tällaiset ihmiset kuitenkin lisääntyvät ja tuleekohan lapsista sitten samanlaisia? Minkälaisen mallin he saavat? Mitä muuta haittaa voi olla lapselle?

Vaikeita asioita, ratkaisuja minulla ei ole.[/QUOTE]

Se miksi en yritä mitään johtuu siitä ettei mies suostu mihinkään,kaikki mitä yritän ehdottaa hän tyrmää heti ja kun olen taloudellisesti hänestä riippuvainen niin tilanne ei ole helppo. Ja lapsi on ainakin reipas,sosiaalinen ja työteliäs. Käy isänsä kanssa oikeissa töissä n. 4-5 kertaa vuodessa ei ole lainkaan sen oloinen että jäisi vaan kotiin ja koska on poika niin ei hänestä mitään kotirouvaa voisikkaan tulla ja mies häntä taas osaa kannustaa työntekoon yms.

 

Se miksi en yritä mitään johtuu siitä ettei mies suostu mihinkään,kaikki mitä yritän ehdottaa hän tyrmää heti ja kun olen taloudellisesti hänestä riippuvainen niin tilanne ei ole helppo. Ja lapsi on ainakin reipas,sosiaalinen ja työteliäs. Käy isänsä kanssa oikeissa töissä n. 4-5 kertaa vuodessa ei ole lainkaan sen oloinen että jäisi vaan kotiin ja koska on poika niin ei hänestä mitään kotirouvaa voisikkaan tulla ja mies häntä taas osaa kannustaa työntekoon yms.

Ai mitä tekisin? Ensinnäkin kertoisin asioiden todellisen laidan ja käskisin lopettamaan tuollaiset paskapuheet. Mulle ei tartte valehdella. Tässä maassa kukaan aikuinen ei ole toisesta riippuvainen ellei itse niin halua. Sinä haluat, sinä olet itse tuon valinnut. Sinä itse olet päättänyt olla tuossa jamassa. Se on valinta, sinun oma valintasi. Ei kenenkään muun.

 

Ai mitä tekisin? Ensinnäkin kertoisin asioiden todellisen laidan ja käskisin lopettamaan tuollaiset paskapuheet. Mulle ei tartte valehdella. Tässä maassa kukaan aikuinen ei ole toisesta riippuvainen ellei itse niin halua. Sinä haluat, sinä olet itse tuon valinnut. Sinä itse olet päättänyt olla tuossa jamassa. Se on valinta, sinun oma valintasi. Ei kenenkään muun.

Toki voisin jäädä elelemään yksin jollekkin pienelle työmarkkinatuelle mutta se on niin pieni etten osaisi sillä enää toimeen tulla.

 

Toki voisin jäädä elelemään yksin jollekkin pienelle työmarkkinatuelle mutta se on niin pieni etten osaisi sillä enää toimeen tulla.

Eli oma on valintasi. Todellisuudessa pystyisit vaikka työtoimintaan, joka on laadittu erityistarpeesi huomioiden, mutta käytännössä olet vain niin laiska, että valitset nykyisen elämäsi. Sinusta ei tullut mitään, sinä itse päätit sen. Ja olisin todella pettynyt, jos lapseni tekisi kuin sinä enkä sitä hyväksyisi.

 

Ei koskaan löytäisi paikkaansa maailmassa, ei saisi ammattia eikä töitä. Hylkäisitkö hänet vai tukisit vai mitä tekisit?

Olisin pettynyt. Miksi hylkäisin oman lapseni? Tekisin kaikkeni, että pääsisi jaloilleen.

 

Eli oma on valintasi. Todellisuudessa pystyisit vaikka työtoimintaan, joka on laadittu erityistarpeesi huomioiden, mutta käytännössä olet vain niin laiska, että valitset nykyisen elämäsi. Sinusta ei tullut mitään, sinä itse päätit sen. Ja olisin todella pettynyt, jos lapseni tekisi kuin sinä enkä sitä hyväksyisi.

Työtoiminta leimaa ihmistä todella paljon pienellä paikkakunnalla ja ei kai sitä tarvitsisi hyväksyä vaikka ei lapsesta mitään tulisikkaan mutta ei sille välttämättä silti mitään voi.

 

Työtoiminta leimaa ihmistä todella paljon pienellä paikkakunnalla ja ei kai sitä tarvitsisi hyväksyä vaikka ei lapsesta mitään tulisikkaan mutta ei sille välttämättä silti mitään voi.

Mutta vielä pahempaa kuin se, ettei lapsestani tulisi mitään, olisi tuo kieroutunut ajatusmaailma, mikä sinulla on. Itse olen ollut työtoiminnassa (kummallakin puolella) ja minulla on hoitajan sekä insinöörin paperit tällä hetkellä. Eikä minua ole leimattu mitenkään päin, päinvastoin. Että jos lopettaisit nuo paskanjauhamiset.

 

Onneksi lapseni ei ole kenenkään teidän lapsi.

On ensinnäkin täysin suhteellista, mitä tarkoittaa "tulla joksikin" tai "olla jotakin". Mitä jos lapsi olisi 10 vuotta "onneton ajelehtija" ja "tukien väärinkäyttäjä" ja kirjoittaisi sen jälkeen korkeakirjallisuuden huipputeoksen tai keksisi ratkaisuja nälänhätään tai perustaisi yrityksen.

Yritän suhtautua lapseeni siten, että elämässä ei välttämättä tarvitse "tulla joksikin", vaan voi tehdä monia asioita. Ihminen pyrkii luonnostaan työn tekoon sillä tavoin kuin se on hänelle luontaista, mutta ei se ole ainoa arvon mittari. Jotkut "vetelehtijät" ovat täysiä neroja.

En hylkäisi lastani, jos hänellä ei vaikkapa olisi työpaikkaa. Mikä ihmeen äiti silloin olisin?

 

Tietysti olisin pettynyt. Hukassa olevat harvoin ovat onnellisia ja haluan, että lapsestani tulee onnellinen.

Haluatko että lapsestasi tulee onnellinen siten kuin sinä sen määrittelet? Entä jos lapsestasi tulee onnellinen katusoittaja, joka myöhemmin perustaa huippubändin ja menestyy. Tai sitten ei menesty. Mutta on silti omalla mittapuullaan onnellinen.

Pitäisikö sinun olla surullinen tai pettynyt, jos lapsesi ei silloin ole onnellinen sinun takiasi?

(Ja tietysti tämä äitien klassikko "niin paljon laitoin huolta ja rakkautta ja rahaa sinuun ja nyt sinusta tuli tuollainen vetelys" on varmaan edelleen omassa sukupolvessani elävä ajatus. Vaikka kuvittelisi loppuneen aikoja sitten. Ja tuollaisella asenteellahan tuhotaan lapsia, välejä ja luodaan sukupolvia jatkuvia riitoja. Varsinkin kun monissa tapauksissa lapsi voi voida hyvin ja olla onnellinen, mutta ei vain esimerkiksi jossain elämäntilanteessa käy töissä tai löydä töitä tai sitten tahtoo tehdä jotain muuta jonkun aikaa. Ei tälläinen ole onnettomuutta.)