vierailija
Olen 50v nainen, pitkässä avioliitossa, lapset lähteneet muutama vuosi sitten omilleen.
Mies on ollut koko yhteiselämämme hiljainen mössykkä, joka harrastaa mykkäkoulua, halveksii minua/koulutustani/työtäni/vartaloani/mitä tahansa. Olen niellyt kaiken kun olen halunnut pitää rauhan maassa ja kotona hyvän ilmapiirin.
Mies siis oli ensimmäinen poikaystäväni, olin todella nuori, teini-ikäinen, kun tapasimme (mies on 10v vanhempi). Luulin, että avioliiton kuuluu olla tällaista. Eihän edes vanhempieni avioliitto olllut onnellinen.
Mutta nyt. Olemme kahden, minun ei enää tarvitse. Eihän? Voisin lähteä ja hengittää vapaasti. Voisinko? Olla vain, ilman tökkiviä sanoja, ilman kireää ilmapiiriä.
Olla yksin vain. Ajatella vain itseäni ja tehdä vain asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Huih, jo ajatuskin saa minut sekaisin.
Onko tämä vain ikäkriisiä? Tai ehkä en vain ole sinut tilanteen kanssa. Lapset ovat lähteneet ja minä en vain osaa olla - niinkö?
Ajatuksia?
Mies on ollut koko yhteiselämämme hiljainen mössykkä, joka harrastaa mykkäkoulua, halveksii minua/koulutustani/työtäni/vartaloani/mitä tahansa. Olen niellyt kaiken kun olen halunnut pitää rauhan maassa ja kotona hyvän ilmapiirin.
Mies siis oli ensimmäinen poikaystäväni, olin todella nuori, teini-ikäinen, kun tapasimme (mies on 10v vanhempi). Luulin, että avioliiton kuuluu olla tällaista. Eihän edes vanhempieni avioliitto olllut onnellinen.
Mutta nyt. Olemme kahden, minun ei enää tarvitse. Eihän? Voisin lähteä ja hengittää vapaasti. Voisinko? Olla vain, ilman tökkiviä sanoja, ilman kireää ilmapiiriä.
Olla yksin vain. Ajatella vain itseäni ja tehdä vain asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Huih, jo ajatuskin saa minut sekaisin.
Onko tämä vain ikäkriisiä? Tai ehkä en vain ole sinut tilanteen kanssa. Lapset ovat lähteneet ja minä en vain osaa olla - niinkö?
Ajatuksia?