Olipa huono ajatus muuttaa työn perässä, lapset ei sopeudu :(

[Kamala virhe]

Pitkähkön työttömyyden jälkeen muutettiin, kun sain työn täältä, ja nyt vielä vajaan VUODEN kuluttua muutosta kumpikin lapsi oireilee! Toinen ei ole löytänyt kavereita ollenkaan, toinen taas on löytänyt, mutta silti häntäkin kiusataan. Kumpikaan ei myöskään ole löytänyt täältä mitään harrastuksia. Itselleni on aika sama, missä asun, mutta raskasta on kahden oireilevan lapsen kanssa yksin. Kaikki ystävät ja tukiverkot jäivät entiseen kaupunkiin. Olen toiselle lapselle hankkinut terapiaa, kun tuntuu voivan niin pahoin, ikävöi entistä kotia, kaupunkia, kavereita. Tuntuu, että itsekin tarvitsisin kohta terapiaa.

Aiemmin elämä oli sentään kivaa, nyt tuntuu, ettei mullakaan ole mitään muuta kuin se työ. Eikä se riitä elämän sisällöksi. Kaiken lisäksi rahaakin on ihan yhtä vähän kuin ennen, vaikka palkka juokseekin (ero johtuu siitä, että asumistuki tietenkin jäi nyt pois, palkkani on juuri ja juuri sen rajan yli). Lapset riitelevät ja ovat jatkuvasti huonolla tuulella, kumpikin syyttää että pilasin heidän elämänsä kun pakotin muuttamaan ja että muka välitän työstä enemmän kuin heistä. Ja nyt kesälomalla toinen istuu kaikki päivät huoneessaan eikä suostu tekemään mitään.

Mitä mä oikein teen? En todellakaan olisi muuttanut, jos olisin tiennyt lasten kärsivän näin paljon muutosta. Uskoin ja luotin, että he sopeutuvat ja tykkäävät, että löytyy kavereita ja harrastuksia. Erityisen huolissani olen siitä, että varsinkin toisella on koulumenestys romahtanut ihan kokonaan. Aiemmin hyvä oppilas (numerot 8-10) saa nyt kutosia. Toisella on lähinnä numerolla laskenut, eli ei niin paha kuitenkaan. Jotenkin tuntuu, että lapset eivät vaan HALUA asua täällä!

Ja yksin olen lasten kanssa, isänsä ei asu Suomessa (on siis Suomen kansalainen, mutta työn vuoksi muualla). Tuntuu, että olen itsekin ihan loppu tähän. Tosi ikävä sanoa, mutta perheemme oli onnellinen silloin, kun asuimme vielä edellisessä kotikaupungissa ja olin työtön Miten pitkään tämä jatkuu? Lapset on 14 ja 10.

 

[Sdfvierailija]

Oletko jutellut lasten kanssa siitä, että paluuta ei ole. He tekevät omasta elämästään kurjan, jos pitävät kiinni päätöksestään olla viihtymättä. Ihan oikeasti lapset voivat päättää tuollaisen asian ja keskittyä vertaamaan kaikkea siihen vanhaan, mitä ennen oli ja sitten ei mikään kelpaa. Sinulla itselläsi töissäolo kerryttää eläkettä, työkokemusta ja parantaa mahdollisuuksiasi työllistyä joskus jossain muualla & sinulla on taas mahdollisuus ansiosidonnaiseen. Oletko itse yrittänyt saada uusia tuttavia ja tukiverkkoa? Vaikka te palaisitte entiseen kotikaupunkiin, asiat eivät välttämättä olisi samalla lailla kuin aiemmin.

 

[vierailijax]

Oletko itse etsinyt lapsille harrastuksia ja valvonut läksyjen tekoa?
Oletko itse muuttanut koskaan aikaisemmin?

 

[vierailijazzzz]

Voi, kurjaa. Meillä oli aikanaan samantapaista, yksi alakouluikäinen, jolla oli jo tosi hyvät kaverit tulleett ja uudessa paikassa porukat muodostuneet. Eka vuosi oli vaikein, sitten alkoi helpottaa mutta ei lapsi koskaan kotiutunut hyvin ja sitten alkoi uudet vaikeudet. Voimia, mitään konkreettista apua en oikein osaa sanoa muuta kuin että koeta kaiken tekniangstin keskellä pitää keskustelureitti ja tie luoksesi avoimena.

 

[Aloittajaaa]

Oletko jutellut lasten kanssa siitä, että paluuta ei ole. He tekevät omasta elämästään kurjan, jos pitävät kiinni päätöksestään olla viihtymättä. Ihan oikeasti lapset voivat päättää tuollaisen asian ja keskittyä vertaamaan kaikkea siihen vanhaan, mitä ennen oli ja sitten ei mikään kelpaa. Sinulla itselläsi töissäolo kerryttää eläkettä, työkokemusta ja parantaa mahdollisuuksiasi työllistyä joskus jossain muualla & sinulla on taas mahdollisuus ansiosidonnaiseen. Oletko itse yrittänyt saada uusia tuttavia ja tukiverkkoa? Vaikka te palaisitte entiseen kotikaupunkiin, asiat eivät välttämättä olisi samalla lailla kuin aiemmin.

Niin juuri tuota olen yrittänyt itselleni selittää, että tämä oli järkevämpi ratkaisu. Mutta sitten kun mietin lasten kannalta, se tuntuu niin huonolta... Siis olen kyllä tutustunut itse ihmisiin, mutta ei heistä niin läheisiä ole, että olisivat mikään turvaverkko tai varsinaisia ystäviä. Mutta lasten kannalta mietin sitäkin, että varsinkin kun toista kiusataan ja toinen ei vaan ole löytänyt kavereita, että eihän se heistäkään varmaan johdu. Tuntuu vaan, että oli niin huono tuuri ja kaikki meni pilalle sen oman työpaikkani takia. Välillä ajattelen sitäkin, jos olisin odottanut että lapset ovat aikuisia, en olisi pilannut kenenkään elämää Varsinkin, kun ei tämä mikään huipputyö ole, ei mikään erityisen hyvä palkkakaan.

 

[Aloittajaaa]

Oletko itse etsinyt lapsille harrastuksia ja valvonut läksyjen tekoa?
Oletko itse muuttanut koskaan aikaisemmin?

Itse olen tottakai muuttanut nuorempana/aiemmin lukuisia kertoja. Olen yrittänyt ehdottaa lapsille harrastuksia, mutta tällä paikkakunnalla ei ole niitä, mitä olivat harrastaneet edellisellä paikkakunnalla. Eivätkä kelpuuta mitään niitä ehdottamiani. Olen yrittänyt kyllä ihan samalla lailla kuin aiemmin huolehtia, että kouluasiat tulisi hoidettua. Tuntuu, ettei lapsi oikein pysty keskittymään. Saattaa joskus istua koulukirjan takana pitkäänkin lukemassa, ja aina silloni toivon, josko koulu alkaisi sujua, mutta sitten taas tulee kokeesta huono numero ja nyt todistus oli tosiaan paljon huonompi mitä aiemmin. Ja joskus lapsi ei kyllä edes suostu vastaamaan, jos kyselen, joko huutaa tai itkee, tai sitten syyttelee.

 

[Aloittajaaa]

Voi, kurjaa. Meillä oli aikanaan samantapaista, yksi alakouluikäinen, jolla oli jo tosi hyvät kaverit tulleett ja uudessa paikassa porukat muodostuneet. Eka vuosi oli vaikein, sitten alkoi helpottaa mutta ei lapsi koskaan kotiutunut hyvin ja sitten alkoi uudet vaikeudet. Voimia, mitään konkreettista apua en oikein osaa sanoa muuta kuin että koeta kaiken tekniangstin keskellä pitää keskustelureitti ja tie luoksesi avoimena.

Kiitos tsemppauksesta. Ikävä, että voi olla niinkin, ettei koskaan löydä paikkaansa. Vähän pelkään että niin voi käydä.