A
Ap
Vieras
Tässä tuore kertomus toiselta foorumilta kopioituna. Se on pitkä ja melkein kappalejaoton mutta toivottavasti jaksat lukea ja kommentoida. Oliko sinun synnytyksesi tällainen, voiko se olla tällaista? Synnytys tapahtuu italiassa mutta lähinnä kommentteja siis synnyttäjän kivuista toivoisin.
"Synnytys on ehdottomasti mun elamani kamalin kokemus ja jotain niin hirveeta etta sita ei kylla pysty mitenkaan kuvittelemaan ellei sita koe. Etta sori nyt etten pysty maalailemaan mitaan romanttista "syntyman ihme"-tarinaa tai edes urhoollista "nainen on tehty synnyttamaan"-selviytymistarinaa koska paadyin tosiaan rukoilemaan sektiota vaikka olin ennen sita mielta etta ehdottomasti haluan synnyttaa luonnollista tieta enka tosiaan halunnut etta mun mahaa vedetaan auki
Myohaan illalla suihkun jalkeen viela sheivailin saaria kaikessa rauhassa telkkarin aaressa. Ei minkaanlaisia synnytysoireita, ei ainuttakaan supistusta tms.
Ehdin nukahtaa ihan hetkeksi, kun yhtakkia alkoi supistella tosi kovaa ja herasin siihen. Yritin olla hetken sangyssa, mutta en pystynyt olemaan makuulla kun sattu niin kovaa. En halunnut turhaan hairita miestä tai herattaa mutsia, joten rupesin kavelemaan ympariinsa makuuhuoneessa ja koitin hengittaa silleen kun oon kirjoista lukenut etta auttaa supistuksiin. Ongelma oli vaan siina, etta supistuksia tuli kokoajan ja melko voimakkaina. Ajattelin silti etta kylla taa tasta ohi menee, mullahan oli vasta 20. paiva laskettu aika ja ajattelin etta naa on varmaan harjoitussuppareita tai vastaavia preparatiiveja.
Kun olin siina aikani kavellyt, aloin olla hiukan vasynyt koska olin kuitenkin aamulla herannyt aikaisin aamutallia tekemaan ja nukutti aika lailla. Koitin menna maaten, mutta sattui heti niin paljon etta oli pakko nousta ylos ja liikkua. Siina vaiheessa kavin herattamassa mutsin ja sanoin etta sori jos heratan mut mulla on ehka alkanut synnytys. Mutsi kysyi heti etta kuinka usein mulla tulee supistuksia ja ma sanoin etta aika usein, mutta etten oo kellosta kattonut. No mutsi sitten katto ja vali oli hadintuskin 2 minuuttia. Mutsi sanoi etta soita mies kotiin, meian pitaa lahtea sairaalaan. Mulla alkoi myos paheta se supistelu, ne alkoi tuntua selassa ja jouduin menee kontalleni. Mies tuli kotiin ja soitti mun gynelle (ja heratti sen, kello oli jotain puol 2 yolla) ja kertoi missa kunnossa olen. Gyne sanoi etta mun pitais menna heti sairaalaan jos mulla on supistukset noin lyhyella valilla ja noin voimakkaat ja niin me sitten lahdettiin. Auton penkilla istuminen oli yhta tuskaa, roikuin siina ovessa olevassa kasikahvassa ja koitin hengittaa.
Saavuttiin sitten sinne ja miehen avustamana raahauduin vastaanottoon kirjautumaan sisaan. Kun siita sitten paastiin sisaan niin jouduin tietty samantien paivystavalle gynelle kattomaan etta missa mennaan. Se oli ihan hirvee kovakourainen pskapaa, mulla paheni muutenkin kivut kun jouduin makaamaan selallaan ja sitten viela kaivellaan ihan kuin perajunttilan elainlaakari jotain lehmaa. Ma rupesin sit tietty itkee siina ja huusin et voisko olla vahan varovaisempi ja mieskin alahti jo siina vaiheessa ja sano etta etko sa hei naa etta mun vaimo itkee tossa et voisko tosiaan vahan varoo. Jokatapauksessa selvis etta olin vaan 1-2cm auki, siis samanverran kuin viikko sitten vimpalla gynevisiitilla. Lahdettiin siita sitten kuitenkin synnytyssaliin kattomaan silla mahan paalle laitettavalla vyolla (jolla varmaan on jokin suomenkielinen nimi mutta en tieda sita) vauvan sydankayraa ja mun supistuksia. Oli kylla yhta tuskaa kun piti pysya puoli tuntia makuulla eika olis saanu liikkua yhtaan (ma kylla liikuin kun en pystynyt pysymaan paikoillaan). Onneks tan kayran otti eri gyne, huomattavasti inhimillisempi tapaus kuin taa ensimmainen jolle jouduin.
Kayrassa vauvalla oli kaikki hyvin ja gyne sanoi etta ei tassa sitten muuta kuin odotellaan etta avauduun tarpeeksi, menee ehka muutama tunti. Meiat jatettiin sinne synnytyssaliin kolmistaan, se gyne sanoi etta kutsutte mut sitten paikalle jos lapsivesi menee. Mulla supistukset tuli yha tosi lyhyella valilla (2-5 min) ja yon aikana ne voimistui entisestaan.
En pysynyt vasymyksen ja kipujen vuoksi enaa jaloillani joten en voinut nousta ylos ja kavella, mutta supistuksen tullessa nousin kontalleni sangylle kun makuulla en kertakaikkiaan pystynyt olemaan. Samoin ma en enaa parjanny pelkalla hengittelylla vaan huusin aika hlvetin kovaa... Supistusten valissa vajosin jonkinlaiseen puolitajuttomaan tilaan ja retkotin vaan sangylla kuin joku rasynukke enka tajunnut mistaan mitaan. Joskus aamuyolla yrjosin kaaressa (kikherneita, sienia ja perunaa...) ja gyne kai kuuli/naki jostain valvontalaitteesta sen yokkimisen koska se ilmestyi samantien kattomaan mita tapahtuu ja heitti lattialle mun yrjojen paalle jotain paperia. Sit se katto minka verran olin auki, mutta en ollut avautunut yhtaan lisaa! Meille sanottiin etta ei auta kuin odottaa avautumista sitten.
Mulla oli tosi kylma ja tarisin ihan horkassa, vaikka taalla on tahan aikaan vuodesta kuuma kuin patsissa (paivisin jopa +40 astetta ja sairaalan ilmastointi on mita on...suurimmassa osassa sairaalaa "ilmastointi" = avonainen ikkuna). Se gyne haki mulle jostain jonkun huovan paalle, mutta ei siita paljon apua ollut kun mulla oli sellainen olo et oisin uinut avannossa. Mulla oli ihan hirveat kivut enka paassy enaa edes kontalleni vaan supistuksen tullessa tarrauduin kaikilla voimillani sangynpaadyn rautatankoon ja huusin taytta kurkkua.
Supistukset myos kesti tosi kauan (jopa 2 ja puoli minuuttia) ja ne tuntui silta kuin joku olis iskeny ison veitsen mahaan ja vaantanyt sita. Siis yhtaan suurentelematta. Aivan sietamatonta tuskaa, ei sita voi edes sanoin kuvailla. Niin eika sovi unohtaa joka supistuksella alaselkaan kohdistuvaa kipua jota vois verrata siihen etta joku vetasee selan moukarilla pskaksi. Jatkoin myos yrjoamista supistusten valissa, kun supistus loppu niin yrjo lensi valittomasti ja lopulta yokkasin sitten vaan tyhjaa kun olin yrjonnyt viimeiset mahanesteen tipatkin lattialle.
Kaikista yon tapahtumista mulla ei ole mitaan muistikuvaa vaan olen joutunut luottamaan mutsin ja miehen kertomuksiin ja mun omiin hamariin flashbackeihin, mutta olin jossain vaiheessa mm. hyokannyt meidan mutsin paalle (mulla oli ollut supistus ja se oli yrittanyt silittaa mun paata ja olin lyony sita nyrkilla ihan taysilla) ja kun mies oli yrittanyt tulla valiin niin olin hyokanny senkin paalle (koittanut huitoa sita nyrkeilla).
Kello oli jotain ehka kahdeksan paikkeilla aamulla, kun gyne tuli tekemaan uudet kayrat ja katto samalla minka verran olin auki, mutta en ollut avautunut yhtaan lisaa! Ma olin siina vaiheessa aivan loppu vasymyksesta ja kivuista ja varmaan nestevajauksestakin koska en ollut pystynyt juomaan sen yrjoamisen takia. Sanoin miehelle etta soittaa mun oman gynen paikalle ja sanoo sille etta haluan sektion koska ma en selvia enaa yhdestakaan supistuksesta. Mun gynella kesti joku 20-30 minsaa saapua sairaalaan ja se kysyi etta miksi haluan sektion kun mahan sanoin haluavani luonnollisen synnytyksen ja etta tata se nyt sitten on, siis etta mun kivut on ihan normaaleja synnytyskipuja ja etta kyllahan synnytys voi kestaa yli vuorokaudenkin ja mullahan oli ollut supistuksia vasta noin 9 tuntia.
Pikkasenko muuten vatuttaa, kun MIES tulee sanomaan tuollaista: miehethan niista "normaaleista synnytyskivuista" tietaakin kun niin usein joutuvat synnyttamaan...
Ma olin aivan loppu ja itkin etta haluan sektion koska ma en kesta tata enaa. Gyne sanoi etta okei sitten, allekirjoitat vastuuvapauden ja mennaan leikkaussaliin.
Mulla ei meinannut pysya kyna kadessa kun tarisin niin hlvetisti (kylmasta ja kivuista) mutta sain kuitenkin jotain nimea muistuttavaa raaputettua siihen paperiin. Muo tultiin hakemaan leikkaussaliin lahes samantien, oli kylla yhta helvettia sekin kun laitettiin kusikatetri (piti maata selallaan mika pahensi supistuksia) ja etenkin se kun laitettiin tippa, olin niin pahasti kuivunut (kuumuus+juomattomuus+oksentelu) etta hoitaja joutui kaivelemaan suonta kyynartaipeesta pidemman aikaa. Sitten piti viela saada se yopaita riisuttua eika mulla ollut enaa voimia saada edes sita ite pois. Toisaalta onneksi olin siina kunnossa etten enaa jaksanu kauheesti valittaa vaikka retkotin alasti sen kaiken ihmisjoukon ymparoimana...
en kylla siina vaiheessa ajatellu mitaan muuta kuin sita etta kivut loppuis, ma oisin ihan oikeesti ollu valmis ampumaan itteani paahan etta en olis joutunu kokemaan enaa yhtaan supistusta ja odotin kauhulla millon seuraava alkaa.
Tuntu etta matka leikkaussaliinkin kesti ikuisuuden kun supistuksia tuli ihan kokoajan ja olin vapiseva loysa ratti siina vaiheessa kun sinne paastiin.
Nukutuslaakari sanoi etta laitetaan spinaali ja etta pitais istua. Ma huusin etta ma en pysty istumaan kun supistukset pahenee ja sitapaitsi en halua spinaalia vaan taysnukutuksen. Se kysyi etta miksi ihmeessa kun siinahan on isot riskit ja itkin sille etta ma oon kuullu etta spinaalista voi halvaantua ja etta se sattuu ihan kauheesti ja etta ma en yksinkertaisesti suostu siihen.
Se sano etta kuka barbaari sulle tuollaista on mennyt sanomaan, ei pida paikkaansa ja etta ei satu yhtaan ja jotain niin tyhmaa kuin halvaantuminen ei pida ottaa edes puheeksi. Ma olin kaikenkaikkiaan sen verran loppu etten jaksanut alkaa tapella asiasta ja nukutuslaakari sanoi etta nyt istut siihen vaan ja etta siihenhan ne kivut loppuu samantien kun saadaan tuo spinaali laitettua ja etta taytyy pysya hetki ihan paikoillaan. "Kivut loppuu" oli mulle aika maaginen sanapari siina vaiheessa ja aattelin etta ihan sama mita tekevat vaikka sahaisivat jalan irti kun mikaan ei taatusti voi olla kauheampaa kuin naa supistukset, mutta itkin silti sita etten pysty istumaan kun sitten supistaa varmasti heti ja etta jos mulle tulee supistus niin ma en pysty olemaan paikallaan.
No yks hoitaja autto mut istumaan siihen leikkauspoydan reunalle ja piti muo varmuudeks kasivarsista kiinni mut mulla alko tietenkin heti uus supistus siina asennossa ja hyppasin kaytannossa katsoen sen hoitajan syliin kun seisaallaan tuntui etta helpotti edes vahan.
Se hoitaja naureskeli nukutuslaakarille etta olenpas ma onnekas kun sille tuli supistus (olin siis taysin alasti...), jep jep tosi hauskaa joo kun ma huusin kivusta kyyneleet silmissa.
Sit kun supistus meni ohi niin mut istutettiin uudestaan leikkauspoydalle ja ma rukoilin mielessani ettei mulle tulis uutta supistusta etten vaan saa jotain selkaydinvammaa jos alan kesken kaiken liikkua. Lisaksi tein sen virheen etta vilkaisin niita spinaalinlaittovehkeita siina poydalla ja itkuhan siita tuli, selkaranka ja teravat esineet on yhtalo josta ma en tykkaa sitten yhtaan. Sit ma viela tarisin niin paljon kylmasta (ja pelosta...) etta olin varma etta nyt ne myrkyt menee ihan vikapaikkaan ja taalta lahdetaan pyoratuolissa.
Ei se spinaalin laittaminen kylla sitten sattunut yhtaan, eli sita voin kylla suositella kaikille niille jotka (mun tapaan) pelon takia jattaa spinaalin/epiduraalin ottamatta synnytykseen.
Sitapaitsi synnytyskipuihin verrattuna vois varmasti iskea vaikka rautanaulan vasaralla selkaan eika se tuntuis siina vaiheessa missaan...oikeesti, ihan turhaan jossain Saw-leffoissa se hullu insinoori-sarjamurhaaja vasaa niita kaikenmaailman kidutusvehkeita, paljon helpommalla paasis kun keinosiementais naisia ja pakottais ne synnyttamaan! Mutta takaisin asiaan...
Spinaalin saatuani (eli supistusten kadottua kuin tuhka tuuleen) olo oli kuin ois Paratiisin portit auenneet! Nukutuslaakari kysyi etta lahtiko kivut ja huokailin etta joo Jumalan kiitos ja se arahti siihen etta ei tassa oo Jumalalla mitaan tekemista ja etta kiitos kuuluu hanelle (no voi kuule kiitti v*tusti ateisti k*sipaa). No jokatapauksessa, olisin nukahtanut siihen poydalle, ellei mulle olisi hyvin pian selvinnyt eras "pikkuseikka": spinaali vie kylla kivut mutta ei tuntoa...eli se kylla tuntuu (ja tosi inhottavalta tuntuukin) kun revitaan alavatsa auki haavanlevittimilla ja samoin se kun vauva kiskotaan ulos.
Siis ei siina varsinaista kipua tunne mutta tuntuu silti kuin kroppa revittais kahteen osaan. Ma huusin etta mulla ei oo maha puutunut ja mun gyne vastas etta on se ja se on ihan normaalia ettei se tunto sielta lahde. Niin ja enpa muuten tiennytkaan etta mun gynella ois kirurgin patevyys mutta toivon mukaan on koska se mut leikkas... Sit kuulinkin jo vauvan parkaisevan ja sain vahan muuta ajateltavaa. Vauva vietiin pois tarkastettavaksi.
rupesin sit taas itkee ja itkin koko loppuajan kun muo ommeltiin. Mulla oli myos ihan sikakylma ja tarisin aivan torkeesti. Mulla myos pisti rinnasta niin paljon etta hengittaminen sattu, sain sit myohemmin tietaa et se johtu siita kun olin roikkunu supistusten aikana siina sangynpaadyssa sellasella voimalla etta mun rintalihakset oli krampannu.
"Synnytys on ehdottomasti mun elamani kamalin kokemus ja jotain niin hirveeta etta sita ei kylla pysty mitenkaan kuvittelemaan ellei sita koe. Etta sori nyt etten pysty maalailemaan mitaan romanttista "syntyman ihme"-tarinaa tai edes urhoollista "nainen on tehty synnyttamaan"-selviytymistarinaa koska paadyin tosiaan rukoilemaan sektiota vaikka olin ennen sita mielta etta ehdottomasti haluan synnyttaa luonnollista tieta enka tosiaan halunnut etta mun mahaa vedetaan auki
Myohaan illalla suihkun jalkeen viela sheivailin saaria kaikessa rauhassa telkkarin aaressa. Ei minkaanlaisia synnytysoireita, ei ainuttakaan supistusta tms.
Ehdin nukahtaa ihan hetkeksi, kun yhtakkia alkoi supistella tosi kovaa ja herasin siihen. Yritin olla hetken sangyssa, mutta en pystynyt olemaan makuulla kun sattu niin kovaa. En halunnut turhaan hairita miestä tai herattaa mutsia, joten rupesin kavelemaan ympariinsa makuuhuoneessa ja koitin hengittaa silleen kun oon kirjoista lukenut etta auttaa supistuksiin. Ongelma oli vaan siina, etta supistuksia tuli kokoajan ja melko voimakkaina. Ajattelin silti etta kylla taa tasta ohi menee, mullahan oli vasta 20. paiva laskettu aika ja ajattelin etta naa on varmaan harjoitussuppareita tai vastaavia preparatiiveja.
Kun olin siina aikani kavellyt, aloin olla hiukan vasynyt koska olin kuitenkin aamulla herannyt aikaisin aamutallia tekemaan ja nukutti aika lailla. Koitin menna maaten, mutta sattui heti niin paljon etta oli pakko nousta ylos ja liikkua. Siina vaiheessa kavin herattamassa mutsin ja sanoin etta sori jos heratan mut mulla on ehka alkanut synnytys. Mutsi kysyi heti etta kuinka usein mulla tulee supistuksia ja ma sanoin etta aika usein, mutta etten oo kellosta kattonut. No mutsi sitten katto ja vali oli hadintuskin 2 minuuttia. Mutsi sanoi etta soita mies kotiin, meian pitaa lahtea sairaalaan. Mulla alkoi myos paheta se supistelu, ne alkoi tuntua selassa ja jouduin menee kontalleni. Mies tuli kotiin ja soitti mun gynelle (ja heratti sen, kello oli jotain puol 2 yolla) ja kertoi missa kunnossa olen. Gyne sanoi etta mun pitais menna heti sairaalaan jos mulla on supistukset noin lyhyella valilla ja noin voimakkaat ja niin me sitten lahdettiin. Auton penkilla istuminen oli yhta tuskaa, roikuin siina ovessa olevassa kasikahvassa ja koitin hengittaa.
Saavuttiin sitten sinne ja miehen avustamana raahauduin vastaanottoon kirjautumaan sisaan. Kun siita sitten paastiin sisaan niin jouduin tietty samantien paivystavalle gynelle kattomaan etta missa mennaan. Se oli ihan hirvee kovakourainen pskapaa, mulla paheni muutenkin kivut kun jouduin makaamaan selallaan ja sitten viela kaivellaan ihan kuin perajunttilan elainlaakari jotain lehmaa. Ma rupesin sit tietty itkee siina ja huusin et voisko olla vahan varovaisempi ja mieskin alahti jo siina vaiheessa ja sano etta etko sa hei naa etta mun vaimo itkee tossa et voisko tosiaan vahan varoo. Jokatapauksessa selvis etta olin vaan 1-2cm auki, siis samanverran kuin viikko sitten vimpalla gynevisiitilla. Lahdettiin siita sitten kuitenkin synnytyssaliin kattomaan silla mahan paalle laitettavalla vyolla (jolla varmaan on jokin suomenkielinen nimi mutta en tieda sita) vauvan sydankayraa ja mun supistuksia. Oli kylla yhta tuskaa kun piti pysya puoli tuntia makuulla eika olis saanu liikkua yhtaan (ma kylla liikuin kun en pystynyt pysymaan paikoillaan). Onneks tan kayran otti eri gyne, huomattavasti inhimillisempi tapaus kuin taa ensimmainen jolle jouduin.
Kayrassa vauvalla oli kaikki hyvin ja gyne sanoi etta ei tassa sitten muuta kuin odotellaan etta avauduun tarpeeksi, menee ehka muutama tunti. Meiat jatettiin sinne synnytyssaliin kolmistaan, se gyne sanoi etta kutsutte mut sitten paikalle jos lapsivesi menee. Mulla supistukset tuli yha tosi lyhyella valilla (2-5 min) ja yon aikana ne voimistui entisestaan.
En pysynyt vasymyksen ja kipujen vuoksi enaa jaloillani joten en voinut nousta ylos ja kavella, mutta supistuksen tullessa nousin kontalleni sangylle kun makuulla en kertakaikkiaan pystynyt olemaan. Samoin ma en enaa parjanny pelkalla hengittelylla vaan huusin aika hlvetin kovaa... Supistusten valissa vajosin jonkinlaiseen puolitajuttomaan tilaan ja retkotin vaan sangylla kuin joku rasynukke enka tajunnut mistaan mitaan. Joskus aamuyolla yrjosin kaaressa (kikherneita, sienia ja perunaa...) ja gyne kai kuuli/naki jostain valvontalaitteesta sen yokkimisen koska se ilmestyi samantien kattomaan mita tapahtuu ja heitti lattialle mun yrjojen paalle jotain paperia. Sit se katto minka verran olin auki, mutta en ollut avautunut yhtaan lisaa! Meille sanottiin etta ei auta kuin odottaa avautumista sitten.
Mulla oli tosi kylma ja tarisin ihan horkassa, vaikka taalla on tahan aikaan vuodesta kuuma kuin patsissa (paivisin jopa +40 astetta ja sairaalan ilmastointi on mita on...suurimmassa osassa sairaalaa "ilmastointi" = avonainen ikkuna). Se gyne haki mulle jostain jonkun huovan paalle, mutta ei siita paljon apua ollut kun mulla oli sellainen olo et oisin uinut avannossa. Mulla oli ihan hirveat kivut enka paassy enaa edes kontalleni vaan supistuksen tullessa tarrauduin kaikilla voimillani sangynpaadyn rautatankoon ja huusin taytta kurkkua.
Supistukset myos kesti tosi kauan (jopa 2 ja puoli minuuttia) ja ne tuntui silta kuin joku olis iskeny ison veitsen mahaan ja vaantanyt sita. Siis yhtaan suurentelematta. Aivan sietamatonta tuskaa, ei sita voi edes sanoin kuvailla. Niin eika sovi unohtaa joka supistuksella alaselkaan kohdistuvaa kipua jota vois verrata siihen etta joku vetasee selan moukarilla pskaksi. Jatkoin myos yrjoamista supistusten valissa, kun supistus loppu niin yrjo lensi valittomasti ja lopulta yokkasin sitten vaan tyhjaa kun olin yrjonnyt viimeiset mahanesteen tipatkin lattialle.
Kaikista yon tapahtumista mulla ei ole mitaan muistikuvaa vaan olen joutunut luottamaan mutsin ja miehen kertomuksiin ja mun omiin hamariin flashbackeihin, mutta olin jossain vaiheessa mm. hyokannyt meidan mutsin paalle (mulla oli ollut supistus ja se oli yrittanyt silittaa mun paata ja olin lyony sita nyrkilla ihan taysilla) ja kun mies oli yrittanyt tulla valiin niin olin hyokanny senkin paalle (koittanut huitoa sita nyrkeilla).
Kello oli jotain ehka kahdeksan paikkeilla aamulla, kun gyne tuli tekemaan uudet kayrat ja katto samalla minka verran olin auki, mutta en ollut avautunut yhtaan lisaa! Ma olin siina vaiheessa aivan loppu vasymyksesta ja kivuista ja varmaan nestevajauksestakin koska en ollut pystynyt juomaan sen yrjoamisen takia. Sanoin miehelle etta soittaa mun oman gynen paikalle ja sanoo sille etta haluan sektion koska ma en selvia enaa yhdestakaan supistuksesta. Mun gynella kesti joku 20-30 minsaa saapua sairaalaan ja se kysyi etta miksi haluan sektion kun mahan sanoin haluavani luonnollisen synnytyksen ja etta tata se nyt sitten on, siis etta mun kivut on ihan normaaleja synnytyskipuja ja etta kyllahan synnytys voi kestaa yli vuorokaudenkin ja mullahan oli ollut supistuksia vasta noin 9 tuntia.
Pikkasenko muuten vatuttaa, kun MIES tulee sanomaan tuollaista: miehethan niista "normaaleista synnytyskivuista" tietaakin kun niin usein joutuvat synnyttamaan...
Ma olin aivan loppu ja itkin etta haluan sektion koska ma en kesta tata enaa. Gyne sanoi etta okei sitten, allekirjoitat vastuuvapauden ja mennaan leikkaussaliin.
Mulla ei meinannut pysya kyna kadessa kun tarisin niin hlvetisti (kylmasta ja kivuista) mutta sain kuitenkin jotain nimea muistuttavaa raaputettua siihen paperiin. Muo tultiin hakemaan leikkaussaliin lahes samantien, oli kylla yhta helvettia sekin kun laitettiin kusikatetri (piti maata selallaan mika pahensi supistuksia) ja etenkin se kun laitettiin tippa, olin niin pahasti kuivunut (kuumuus+juomattomuus+oksentelu) etta hoitaja joutui kaivelemaan suonta kyynartaipeesta pidemman aikaa. Sitten piti viela saada se yopaita riisuttua eika mulla ollut enaa voimia saada edes sita ite pois. Toisaalta onneksi olin siina kunnossa etten enaa jaksanu kauheesti valittaa vaikka retkotin alasti sen kaiken ihmisjoukon ymparoimana...
en kylla siina vaiheessa ajatellu mitaan muuta kuin sita etta kivut loppuis, ma oisin ihan oikeesti ollu valmis ampumaan itteani paahan etta en olis joutunu kokemaan enaa yhtaan supistusta ja odotin kauhulla millon seuraava alkaa.
Tuntu etta matka leikkaussaliinkin kesti ikuisuuden kun supistuksia tuli ihan kokoajan ja olin vapiseva loysa ratti siina vaiheessa kun sinne paastiin.
Nukutuslaakari sanoi etta laitetaan spinaali ja etta pitais istua. Ma huusin etta ma en pysty istumaan kun supistukset pahenee ja sitapaitsi en halua spinaalia vaan taysnukutuksen. Se kysyi etta miksi ihmeessa kun siinahan on isot riskit ja itkin sille etta ma oon kuullu etta spinaalista voi halvaantua ja etta se sattuu ihan kauheesti ja etta ma en yksinkertaisesti suostu siihen.
Se sano etta kuka barbaari sulle tuollaista on mennyt sanomaan, ei pida paikkaansa ja etta ei satu yhtaan ja jotain niin tyhmaa kuin halvaantuminen ei pida ottaa edes puheeksi. Ma olin kaikenkaikkiaan sen verran loppu etten jaksanut alkaa tapella asiasta ja nukutuslaakari sanoi etta nyt istut siihen vaan ja etta siihenhan ne kivut loppuu samantien kun saadaan tuo spinaali laitettua ja etta taytyy pysya hetki ihan paikoillaan. "Kivut loppuu" oli mulle aika maaginen sanapari siina vaiheessa ja aattelin etta ihan sama mita tekevat vaikka sahaisivat jalan irti kun mikaan ei taatusti voi olla kauheampaa kuin naa supistukset, mutta itkin silti sita etten pysty istumaan kun sitten supistaa varmasti heti ja etta jos mulle tulee supistus niin ma en pysty olemaan paikallaan.
No yks hoitaja autto mut istumaan siihen leikkauspoydan reunalle ja piti muo varmuudeks kasivarsista kiinni mut mulla alko tietenkin heti uus supistus siina asennossa ja hyppasin kaytannossa katsoen sen hoitajan syliin kun seisaallaan tuntui etta helpotti edes vahan.
Se hoitaja naureskeli nukutuslaakarille etta olenpas ma onnekas kun sille tuli supistus (olin siis taysin alasti...), jep jep tosi hauskaa joo kun ma huusin kivusta kyyneleet silmissa.
Sit kun supistus meni ohi niin mut istutettiin uudestaan leikkauspoydalle ja ma rukoilin mielessani ettei mulle tulis uutta supistusta etten vaan saa jotain selkaydinvammaa jos alan kesken kaiken liikkua. Lisaksi tein sen virheen etta vilkaisin niita spinaalinlaittovehkeita siina poydalla ja itkuhan siita tuli, selkaranka ja teravat esineet on yhtalo josta ma en tykkaa sitten yhtaan. Sit ma viela tarisin niin paljon kylmasta (ja pelosta...) etta olin varma etta nyt ne myrkyt menee ihan vikapaikkaan ja taalta lahdetaan pyoratuolissa.
Ei se spinaalin laittaminen kylla sitten sattunut yhtaan, eli sita voin kylla suositella kaikille niille jotka (mun tapaan) pelon takia jattaa spinaalin/epiduraalin ottamatta synnytykseen.
Sitapaitsi synnytyskipuihin verrattuna vois varmasti iskea vaikka rautanaulan vasaralla selkaan eika se tuntuis siina vaiheessa missaan...oikeesti, ihan turhaan jossain Saw-leffoissa se hullu insinoori-sarjamurhaaja vasaa niita kaikenmaailman kidutusvehkeita, paljon helpommalla paasis kun keinosiementais naisia ja pakottais ne synnyttamaan! Mutta takaisin asiaan...
Spinaalin saatuani (eli supistusten kadottua kuin tuhka tuuleen) olo oli kuin ois Paratiisin portit auenneet! Nukutuslaakari kysyi etta lahtiko kivut ja huokailin etta joo Jumalan kiitos ja se arahti siihen etta ei tassa oo Jumalalla mitaan tekemista ja etta kiitos kuuluu hanelle (no voi kuule kiitti v*tusti ateisti k*sipaa). No jokatapauksessa, olisin nukahtanut siihen poydalle, ellei mulle olisi hyvin pian selvinnyt eras "pikkuseikka": spinaali vie kylla kivut mutta ei tuntoa...eli se kylla tuntuu (ja tosi inhottavalta tuntuukin) kun revitaan alavatsa auki haavanlevittimilla ja samoin se kun vauva kiskotaan ulos.
Siis ei siina varsinaista kipua tunne mutta tuntuu silti kuin kroppa revittais kahteen osaan. Ma huusin etta mulla ei oo maha puutunut ja mun gyne vastas etta on se ja se on ihan normaalia ettei se tunto sielta lahde. Niin ja enpa muuten tiennytkaan etta mun gynella ois kirurgin patevyys mutta toivon mukaan on koska se mut leikkas... Sit kuulinkin jo vauvan parkaisevan ja sain vahan muuta ajateltavaa. Vauva vietiin pois tarkastettavaksi.
rupesin sit taas itkee ja itkin koko loppuajan kun muo ommeltiin. Mulla oli myos ihan sikakylma ja tarisin aivan torkeesti. Mulla myos pisti rinnasta niin paljon etta hengittaminen sattu, sain sit myohemmin tietaa et se johtu siita kun olin roikkunu supistusten aikana siina sangynpaadyssa sellasella voimalla etta mun rintalihakset oli krampannu.
