Oletteko te yksinhuoltajat ylpeitä?

no siis. mä myönnän että mua hävettää. eihän tän näin pitänyt mennä, meidän piti olla onnelinen perhe. jotenkin koen sen,että olen epäonnistunut elämässä. toki olen siitä ylpeä,miten hienosti ollaan pärjätty ilman miestä, häpeä johtuu varmaan osin siitä,että toivoisin niin kovasti,että olis joku jakamassa tämän arjen ilot ja surut.
ja niin monesti olen kuullut,että "mitäs minä sanoin..."

 

Kyllä mä ennemmin olin ylpeä yh kuin häpeilevä. Tosin enää en ole yh ja onnellinen siitäkin.

no ei mistään häpeämisestä kyse,mutta mietin menettekö te tuolla kehuen olen yh jee..sitä mä lähinnä tarkoitin.totta kai kun puhuu ihmisten kanssa arki jutuista tulee sanottua jos puhe siittä mutta ensimmäisenä kehuttaan olen yh ja ylpeä siittä,sitä mä en oikein hokannu

Kyllä mä oon vähän "kulkenut" kehuen olevani yh. Ei ole mulle ollut mikään häpeänaihe ja olen tehnyt tarkoituksellisesti lapset yksinäni. Tää on mun juttu!

Siis sitä mäkin meinasin että kyllä mä todellakin kannoin ylpeästi yh:na oloni... enkä häpeillen siitä puhut. Olin alusta asti yh ja onnellinen siitä. Äitinä oloon en nytkään ole hakenut helpotusta löytäessäni miehen vaan ihan oman itseni takia.

 

no siis. mä myönnän että mua hävettää. eihän tän näin pitänyt mennä, meidän piti olla onnelinen perhe. jotenkin koen sen,että olen epäonnistunut elämässä. toki olen siitä ylpeä,miten hienosti ollaan pärjätty ilman miestä, häpeä johtuu varmaan osin siitä,että toivoisin niin kovasti,että olis joku jakamassa tämän arjen ilot ja surut.
ja niin monesti olen kuullut,että "mitäs minä sanoin..."

Kuules. Älä opeta lapsillesi, että olet epäonnistunut elämässä... Näytä heille, että vaikka elämä heittelee miten heittelee, niin sillä on tultava toimeen mitä on ja siitä on oltava onnellinen mitä on eikä surra sitä mitä ei ole...

 

En minäkään olis halunnut olla yh,mutta koska mies halus niin minkäs teet.
En ole ylpeä.
Mutta jaksan viiden lapsen kanssa yksin ja jaksan käydä töissä jne...vaikka helppoa se ei aina olekkaan.
Mutta nyt olen kuitenkin onnellinen,parempi yksin kun huonon kaverin kanssa.

 

Mä omasta tahdosta lähdin suhteesta ja olen siitä ylpeä, olin yh ja ylpeä myös siitä, pärjäsin todella hyvin. Opin elämään yksin ( lapsen kanssa ) tuntematta yksinäisyyttä ja opin tuntemaan itseni paremmin aikana jolloin olin ainoastaan äiti, olen myös siitä ylpeä. Löysin myös myöhemmin ihanan miehen ja olen myös ylpeä siitä

Mutta kyllä, yh:na olin ylpeä tilanteestani, koska huono suhde on aina huono suhde

 

En ylpeä mutta iloinen. En mitenkään ajattele että olenko yh vai vh vai adhd vai ydinpolttoperhehooo, ihan vaan äiti olen.
En ole koskaan haaveillut miehestä "unelmieni perheessä". Tämä tuntuu paljon luontasemmalta mulle. <Tätä asiaa en olis edes huomannut (etten laita miestä koskaan perhe-assosiaatioihini) ellei ystävä olis huomauttanut, että mulla ei ole koskaan miestä, esim perhettä käsittelevissä piirroksissani, jutuissani jne B)

Kyllä yh-äideissä on yleisesti ottaen paljon ylpeyttä. Paljon vahvuutta.
Rouva-ihmisillä on aina sellanen tietty sinisilmäisyys ja nössöys luonteessa havaittavissa, tällasta ei ole meillä yh-äideillä. Me olemme pomoja, meitä ei pompotella. =)

 

Kyllä yh-äideissä on yleisesti ottaen paljon ylpeyttä. Paljon vahvuutta.
Rouva-ihmisillä on aina sellanen tietty sinisilmäisyys ja nössöys luonteessa havaittavissa, tällasta ei ole meillä yh-äideillä. Me olemme pomoja, meitä ei pompotella. =) [/quote]
Jes! just näin.