Oletteko kertoneet?

Oletteko kertoneet hoidoissa olemisesta ja esim. inssin tms. hoidon etenemisestä kavereille tai vanhemmille?

Minä viimeksi kun olin inssissä viime vuoden lopulla, kerroin äidilleni ja parhaalle kaverilleni, ja kaduin sitä, koska hoito ei onnistunut. Nyt uusi inssi takana, enkä uskalla tällä kertaa kertoa siitä kenellekkään, vaikka mieli tekisi niin kovasti.

Miten sitä jaksaa jännittää tulosta yksin, vai jaksaako ollenkaan. Kuitenkin möläytän, ja sitten harmittaa, kun uteliaat kyselee perään, että miten kävi.

Mulla oli inssi nro 2 viime torstaina, joten vielä meilekin kaksi viikkoa saa odotella ja jännittää. Jaksaako vaiko ei...

 

En aio kertoa juurikin tuosta syystä ennen inssiä. Katsotaan sitten pari viikkoa sen jälkeen kumpia uutisia on kerrottavana!

 

Itse olen kertonut muutamalle kaverilleni ja perheelleni. Itse myös kaduin ekan inssin negan jälkeen kertomista. Tokan kulkua en sitten kertonut kaikille, mutta totesin että olisi ehkä parempi ollut kertoa. Äiti sitten alkoi nimittäin vetelemään johtopäätöksiä kun en asiasta puhunut ja turhaan.
Siispä taas kolmannen lähestyessä kerroin. Eli minä olen soutanut ja huovannut asian kanssa. Nyt kuitenkin tulevaisuudesta olen kertonut avoimesti.

 

Hei,

mulla on monta lapsetonta ystävää ja toivoisin todella, että he itse kertoisivat meneillään olevista hoidoista, tilanteesta ja kaikesta mahdollisesta mitä haluaa kertoa ja mitä asioihin liittyy. On todella piinaavaa elää pimennossa, kun "tietää" että jotain on meneillään ja sitten ei itse viitsi tai uskalla ottaa asioita puheeksi. Alkaa pelkäämään ystävän kohtaamista, puheenaiheita ja ihan tavallista kanssakäymistä, kun pelkää loukkaavansa tai olevansa liian utelias ja toisten asioihin tunkeutuja. Itse ainakin toivoisin avoimuutta! Helppoahan se ei varmasti ole, mutta edes lähimpien kesken?? Varmasti lähimmät ystävät ja vanhemmat osittain tietävät/aavistavat tilanteen, joten toivottavasti hoidoissa olijat otatte asioita puheeksi. Uskoisin sen avoimuuden auttavan myös itseänne, kun ei tarvitse kaikkea tuskaa yksin kestää. Kunpa tämä lapsettomuus saisi enemmän sanoja, enemmän puhetta, enemmän jakamista ihmisten kesken. Miksi naisen (tai miehen) tulee tämmöistä taakkaa yksin kantaa mukanaan? joskus jopa vuosikausia. Rohkeutta siskot! toivoo: yksi lapsellinen myötäeläjä

 

Lapselliselle myötäeläjälle...

Egotrippiä lainatakaseni: "on olemassa asioita. Niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä..."

Kun sitä ei jaksa aina kertoa vain tyydyttääkseen muiden uteliaisuutta. Kaikkein läheisimmät sitä paitsi näkevät ihmisen muiden asioiden kautta. Itse olen kokenut, että niille ihmisille on helpointa puhua, jotka eivät kiermurtele epätietoisuudessa, vaan näkevät lapsettomuuden vain yhtenä pienenä osana minua. Vaikka itse ajoittain rypisi syvissä vesissä, tekee hyvää kun on joku, jolle minä olen minä, ja jonka seurassa ei ole koskaan tullut sellaista tilannetta että näkee että hän haluaisi kysyä jotain asiasta. Lapsettomuuteni on aina minun aloittamani keskustelu.

Itse olen ottanut aika avoimen linjan, mutta välillä sanonut myös, että kerron sitten jos on kerrottavaa. Ensimmäinen #&%?$!* mennyt hoito opetti, että läheisille hoidoista kerrotaan, mutta tuloksia ei tarvitse kysellä. Kerrotaan jos joskus tulee jotain kerrottavaa.

 

Lapselliselle myötäeläjälle myös:

Itseäni ärsyttää se, että liian moni haluaisi olla se "läheinen" jolle kerrotaan. Oletko varma, että olet ystävällesi niin läheinen?

Minulla on ystäviä, jotka yrittävät pakottaa kertomaan itsestäni. He sanovat, kuinka minusta näkee, että jotain on. No taatusti näkee. Mutta miksi he vaativat kertomaan asioita, joista en halua puhua juuri heidän kanssaan?
Tämä on yksi syy siihen, että olen alkanut välttelemään heitä. En jaksa ystäviä tavatessani koko ajan pelätä, että koska minua taas aletaan painostaa... On siis helpompaa pitää välimatkaa. Uteleminen ei ole koskaan mukavaa.

Ehkä nämä ystävät luulevat, että en puhu kenenkään kanssa. He eivät tule ajatelleeksi, että on joitakin heitäkin läheisempiä ystäviä olemassa. Ystäviä, jotka suhtautuvat minuun edelleen samalla tavalla, eivät utele, saan olla oma itseni. Joidenkin toisten kanssa on vaan helpompi ja mukavampi puhua. He eivät yritä ratkaista tilannetta. Heille minun lapsettomuuteni ei ole ongelma.

 

Yritän ymmärtää lapsettomia, jotka eivät kerro tilanteestaan. Mutta: en todella ole pelkästään utelias, että haluaisin välttämättä tietää hoitojen tilanteen ja vaiheen. Tarkoitin kirjoituksellani sitä, että lapseton voisi vaikka edes pikkuisen vinkata olotilastaan, esim. "olen nyt hyvin masentunut hoitojen vuoksi, enkä jaksa aiheesta enempää puhua". Se selkeyttäisi kanssakäymistä, eikä ystävän tarvitsisi ihmetellä outoa käytöstä, vastaamattomia sähköposteja ja muuta sellaista. Pidän lapsettomista ystävistäni juuri sellaisina kuin he ovat ja toivoisin, että vaikka minulla ei ole sellaista ongelmaa itselläni, niin minuakin arvostettaisiin ystävänä eikä kohdeltaisi ongelmien vuoksi huonosti. Haluaisin kulkea ystävieni rinnalla ja ottaa vastaan heidän ongelmansa, enhän itsekään ole missään mielessä täydellinen vaikka olen saanut lapsia. Haluaisin, etteivät ystäväni pelkäisi kertoa minulle huonoja uutisia. Tuntuisi hassulta, että kerrottaisiin vasta ne hyvät uutiset, jos on kärsitty monta vuotta.

Samoin toivoisin, että mummoiksi ja papoiksi havittelevat saisivat myös edes pikkuisen infoa...Voihan sitä sanoa vaikka että lapsi on tervetullut, mutta ei olla vielä saatu ja hoidot ovat menossa. Vierestä olen joutunut todistamaan kaikenlaisia vastauksia, valehtelua ja asioiden kiertämistä. Vaikeat asiat ovat tietenkin kysymyksessä, mutta voisi kai sitä omille vanhemmilleen olla rehellinen ja kertoa totuuden. Uskon, että useimmat kuitenkin aavistavat tilanteen.

Tämä olkoot viimeinen viestini täällä. Yritän parhaani mukaan ymmärtää lapsettomia ja toivon, että lapsettomat arvostavat ja ymmärtävät myös meitä lapsellisia.

 

Myötäeläjä ei sittenkään ymmärtänyt....

Eli kysymys oli juuri siitä läheisissä ihmissuhteissa ei tarvitse kertoa. Miksi pitäisi aina kertoa mikä vaivaa? On muitakin syitä kun lapsettomuus milloin masentaa. Kun kerran nähtäessä kysytään joka tapauksessa aidosti, että "mitä kuuluu?", niin siihän se on jo kysytty! Siihen voi vastata jos haluaa.

Olen kurkkua myöten täynnä "jos saan vaan yhden asian kysyä, että ne hoidotko sinua vaivaavat", tai "ei tarvitse vastata jos et halua, mutta miten ne hoidot menee". Miten tuohon voi jättää vastaamatta? Jos en ole kertonut niin en ole kertonut.

Mitä tulee mummoihin ja pappohin.... Voi hyvää päivää mikä kommentti! Mietippä uudelleen. Ihmiset eivät jätä ilkeyttään kertomatta asioita: kertomattomuuteen on aina joku syy.

 

Minä olen kertonut lapsettomuudestani avoimesti ensiksi itse käsiteltyäni suurimman shokin asian tiimoilta. Silloinkin kerroin vanhemmilleni asioista avoimesti,mutta en muille.

Olen itse kokenut avoimuuden eräänlaisena voimana vaikean asian suhteen. Ja jollain tapaa olen asiani kanssa kuitenkin niin sinut ja huomannut,että ei minuun suhtauduta sen huonommin työssä kuin yksityiselämässäkään vaikka olen avoimesti kertonut olevani lapseton tahtomattani.

Tuntuu,että olen saanut vain myönteistä suhtautumista avoimuuteni myötä ja toki tuttavat välillä kyselee asiasta ja peukuttaa aina vauvan puolesta,mutta ei se enään minua häiritse mitenkään.

Aikaisemmin se oli niin intiimi ja kipeä juttu,kuin nyt vuosia asiaani pohtineena. =) Nyt se lähinnä harmittaa,mutta ei enään nakerra itsetuntoani olla lapseton. Ja naiseutenikin olen saanut takaisin alku vuosien jälkeen. Kova kolaus on pistänyt monet asiat uusiksi ja ajatteluun pohjamutia myöden,mutta nyt tunnen sen kaiken kannattaneen. Koska tunnen olevani ehjä ehkä jopa ehjempi kuin koskaan ennen.

Ehkä koko juttu piileekin siinä,että asiat täytyy ensin itse käsitellä ja hyväksyä itsensä "vioistaan" huolimatta.

Kuitenkin mullakin on asiat silleen hyvin,että mulla on aivan ihana ja herttainen aviomies,vanhemmat,ystävät,lemmikit,koti ja elämä elettävänä. Ja olenkin koittanut lapsettomuuden ja sairauksieni keskellä ajatella näitä ihania asioita joita mulla jo on. Ja sitä,että olen syntynyt elämään elämääni,joista ikään kuin löytyy jo se itse I vain lapset ,se piste puuttuu i:n päältä.

Surullisetkin asiat voi kääntyä vielä hyviksi,kun itse ne ensin hyväksyy. ja mikä tärkeintä kun hyväksyt itse itsesi selaisenaan,niin muutkin hyväksyvät sinut. Näin omaskohtaisia kokemuksiani kertoilen teille hyvät kanssa sisareni ja veljeni. Enkä halua loukata ketään näillä teksteilläni,vaan kertoa ikään kuin omaa selviytymistarinaani hieman typistettynä versiona.


Kaikesta huolimatta yritämme hoitojen turvin saada vielä rakkautemme hedelmän,lapsen. Mikäli hoidotkaan eivät auta,voimme vaan hyväksyä tilanteemme ja jatkaa elämäämme toisiamme rakastaen.

 

Voi myötäeläjä...

Juuri tällaisia "ymmärtäviä" ystäviä en jaksa. Ei asioita tarvitse aina ymmärtää. Kukaan ei ole teoistaan vastuullinen kuin itselleen. Mummot ja papat lisätköön paineita vaan pareille. Just.

Haloo...onko kenelläkään oikeutta tulla kyselemään kenenkään lapsiasioista? Monista muistakin asioista jätän puhumatta tietyille ihmisille/ystäville.

Ei se puhetulva asiaa muuta. Eikä se muuta mitään muutakaan. Paitsi uteliaitten mielenrauhan. "Saatiinpas tietää miksei niillä ole lapsia ja nyt säälitään niitä kaikki porukalla!" Ystävien kanssa haluan keskustella muista asioista, mukavista asioista jotka saavat nauramaan.

Sen, jolla on lapsia, on melko vaikea tulla neuvomaan meitä lapsettomia siinä miten meidän pitäisi toimia, jotta teillä lapsellisilla olisi mukavampi olla. Että näin.

Kiehuttaa...

 

Meillä päin hyvät ystävät vaistoavat asiat, ei siihen sanoja tarvita =)

 

\

Voi myötäeläjä...

Juuri tällaisia "ymmärtäviä" ystäviä en jaksa. Ei asioita tarvitse aina ymmärtää. Kukaan ei ole teoistaan vastuullinen kuin itselleen. Mummot ja papat lisätköön paineita vaan pareille. Just.

Haloo...onko kenelläkään oikeutta tulla kyselemään kenenkään lapsiasioista? Monista muistakin asioista jätän puhumatta tietyille ihmisille/ystäville.

Ei se puhetulva asiaa muuta. Eikä se muuta mitään muutakaan. Paitsi uteliaitten mielenrauhan. "Saatiinpas tietää miksei niillä ole lapsia ja nyt säälitään niitä kaikki porukalla!" Ystävien kanssa haluan keskustella muista asioista, mukavista asioista jotka saavat nauramaan.

Sen, jolla on lapsia, on melko vaikea tulla neuvomaan meitä lapsettomia siinä miten meidän pitäisi toimia, jotta teillä lapsellisilla olisi mukavampi olla. Että näin.

Kiehuttaa...

Mulla oli jonkin aikaa tapana vastata kysymykseen vastakysymyksellä. \|O
K: No, jokos sitä teillekin alkaa kohta niitä lapsia tulemaan...?

V: Juu, kummityttö ens torstaina. (sekä jatkoksi)
a) Mites muuten kun nyt vähän aiheeseen päästiin, joko se teidän seksielämä alkaa olla ennallaan synnytyksen jäljiltä? (tai)
b) Nyt kun yksityisasioista puhutaan, saitteko sen kulutusluoton vai vieläkö kituutatte erääntyneiden laskujen kanssa? (tai)
c) jotain muuta hetkeen ja henkilöön sopivaa


K: Täytyiskös meidän tulla talkoisiin näyttämään miten se tapahtuu kun ei mitään vielä näy...? *heh*
V: Kyllähän se sopii, tuletteko vaikka heti sen jälkeen kun ollaan saatu porukalla neuvottua teille uusia asentoja, että vaimosikin joskus saa orgasmin?

 

seuraten, eipä voi muuta sanoa, kuin että monella tuntuu olevan kovin paljon käsiteltävää ongelmansa kanssa. Kasvamista asiaan. Oletteko ajatelleet, miten käytöksenne muuttuu sitten jos tai kun lapsi tulee? Kohteletteko sitten ystäviä eri tavalla? Vai jatkatteko kenties tuollaisten totuuksien laukomista päin näköä? Provosoivaan keskustelun aloitukseen ei tarvitse vastata provosoituen, vaikka ketuttaisi kuinka. Mitä, jos joskus kokeilisi asiallisuutta?

 

Monesti tuntuu että lapsettomuudesta kärsivillä ihmisillä asiat vähän vääristyvät päässä.
Kaikki maailman ihmiset eivät ole teitä vastaan!

Eli "ihan tavalliselle tallaajalle" tulee vauvakuume ja sitten tullaan raskaaksi ja sitten synnytetään vauva. Näin sen pitäisi mennä ja näin se suurimmalla osalla meneekin.
Ihmisillä ei siksi ole oletuksena se, että lasten saannissa olisi mitään ongelmia tai siitä kysyminen olisi jotenkin loukkaavaa ja lapsista ja niiden tekemisestä puhutaan ja kysellään koska se on iloinen asia!

Jos ette itse halua vastata rehellisesti kyselyihin niin valehdelkaa toki, mutta älkää sitten ottako niitä uteluja pahalla.

Jos itse kerrotte yrityksestänne niin normaali älykäs ihminen tajuaa kyllä jättää asian sikseen ja odottaa enemmän uutisia.

Ja niistä muutamista jotka eivät tajua ei kannata välittää...

 

Niimpä niin.. Olisi kamalaa jos kukaan ei koskaan kysyisi mitään. Ja suurin osa ihmisistä on hienotunteisia ja ymmärtävät jos asia lyödään leikiksi tai kysymys lasten hankkimisesta väistetään. Joskus on kuitenkin niitä, jotka eivät vain tajua!!!!

Ja niitä ääliöitä varten oli loistavia heittoja ylempänä! Harva kai niitä laukoo, mutta kyllä ne pirsitää mieltä kun niitä voi edes ajatella! Mekin ollaan ihan oikeasti saatu tuota "pitääkö teille tulla näyttämään miten se tapahtuu"-kommenttia.

Lapsen saanti ei tunnu muuttavan lapsettomien mielipiteitä kyselemisestä. Tälläkin palstalla pörrää ex-lapsettomia jatkuvasti. Eli lapsettomuuden kokemus on niin syvä, että sitä erottuu aina "kerta ja laaki" -tyylillä lapsensa saaneista.

Mutta itse keskustelu lähti varmaan siitä, että kaverit, jotka tietävät jo että yritystä/ hoitoja on menossa haluavat kuulla niistä. Ja kuten sanottu: asia kuin asia, ihmisillä on oikeus vaikenemiseen omista asioistaan.

 

\

lapsista ja niiden tekemisestä puhutaan ja kysellään koska se on iloinen asia!

Miksi se ei sitten tunnu siltä että lasten tekeminen ois kovin iloista puuhaa. Pillereitä, neuloja, epäonnistumisia, miltei kellontarkkaa pupuilua. On helppoa sanoa että lasten tekeminen on iloinen asia, jos ei ole kokenut monta vuotta kestävää epäonnistumisen tuskaa. Mutta varmasti se on sitten miljoona kertaa iloisempi asia sitten kun (sanon kun, koska kaikille sen tulisi olla kun) me saadaan omat kääröt syliimme. Mutta ikävä kyllä sitä iloa ei arjessa kauheasti hoitojen keskeltä näe. Ja hyvä homma jos näkee. Itse en ainakaan ole siihen kovin pitkäaikaisesti ainakaan pystynyt.

 

Ja aut armias jos satut vastaamaan "milloinkas teille" kysymykseen vaikka että on homma työn alla, kerrotaan jos on jotain kerrottavaa enkä halua puhua aiheesta. Viimeistään siinä vaiheessa alkaa joka riivatun kerta tavattaessa näiden vierestä seuranneiden ja ymmärtäjien joko-joko-joko tai kyllä-mä-ymmärrän-munkin_naapurin_kumminkaima... jne sepostus. Tai se en-halua-olla-utelias-mutta...

:attn: Sitä ei vaan aina jaksa!!! \|O :'(

 

Kerronpa minäkin omat ajatukseni...

Mie oon kertonu lähes alusta asti "kaikille" avoimesti. Olen kokenut että on helpompi kertoa kuin vastailla jatkuvasti kysymykseen: "koskas teille tulee vauva?" "Normaalistihan" vauva vaan "tekaistaan", ei siihen tarvita muuta kuin mies ja nainen... Niin sen kuuluisi mennä ja onneksi suurimmalla osalla meneekin! Lapsista kysely kuuluu lähes arkipäiväiseen keskusteluun, ei sellainen joka ei ole lapsettomuutta kokenut tai siihen törmännyt osaa ajatella ettei siitä saisi kysyä.

Mie koen olevani "taakka" ystävilleni kun välillä haluaisin purkaa pahaa oloani, en haluaisi kaataa sitä toisten niskaan. Olen sanonut ystävilleni että hoidoista saa kysyä koska itse en kehtaa heitä asialla vaivata. Toisaalta olen sanonut suoraan jos en hoidoista joskus halua puhua.

Lapsettomuus tekee ihmisestä helposti katkeran. Kuvitellaan että koko maailma on minua vastaan ja kaikki muut saavat, mutta minä en. On kamalaa ettei lapsettomuudelta näe ystävien huolta tai oikeaa halua auttaa! Tai mitä sitten jos joku kyselee vain uteliaisuutta, eikö olisi hyvä että "maailma" saa tietää ettei lapsia nuin vain tehdä (siis ihan yleisellä tasolla, jokaista "risausta" ei tietenkään pelkästään uteliaille tarvi kertoa)?

Ehkäpä kertominen on helpompaa kun on itse sinut asian kanssa. Mulla ei oo takana vuosien hoitoa, mutta viime syksyn olin tosi "syvällä" lapsettomuuteni kanssa. Jotenki onnistuin käsittelemään asiaa, varmaan eniten auttoi se että puhuin asiasta avoimesti. Luin myös kirjaa "Lapsettomuus kriisinä" ja sen avulla opin hyväksymään omia tunteita. Nykyään hyväksyn asian välillä paremmin ja välillä huonommin...

Halusin kertoa oman kokemukseni tästä asiasta. Mutta meillä jokaisella on oikeus tehdä niin kuin parhaaksi näemme. Toinen tyyli sopii toiselle ja toinen toiselle! Onneksi olemme tässäkin suhteessa kaikki erilaisia!

-Tiiti-<br><br>

 

Vau

Tästähän sukeutui oikein syvällinen keskustelu.

Vastauksianne lukiessani aloin miettimään juuri noita raasuja "pimennossa", jotka eivät ehkä halua tunkeilla ja kysellä, mutta miettivät kuitenkin asiaa ja odottavat jotain infoa. Se on varmaan vähän niinkuin työhakemuksen jättämisen jälkeen on olotila. Odottaa, toivoo, odottaa, masentuu, odottaa ja taas toivoo. Olin tänään jo kahdesti lähellä kertoa äidilleni tekstiviestissä, että taas ollaan jännäämässä hoidon tulosta.

Jätin itse tänään duunin sisäisen hakemuksen, että nytpä on sitten tuplajännää mulla. Tullako plustesti vai uusi haaste töissä, vai vaikka kummatkin, sitä ei tiedä. Tai ehkä ei kumpaakaan... ääh, raastavaa...

Mutta kiitos kuitenkin kaikille hyvistä näkökulmista, sain hiukan selviteltyä omia ajatuksiani, ehkäpä joku päivä vielä kerron salaisuutemme...

 

Niin näitä ikuisuusaiheita, mikään ei muutu. Kommentoinpa vaan tuota "kertokaa edes vanhemmillenne"- tokaisua. Se tarkoittaa käytännössä puhelinterroria ja yleistiä viestimiä nopeampaa informointia pitkin maita ja mantuja. Koettu on. Toinen mummuksi haluava pyöritteli ja sekaantui asiaamme niin paljon, että se oli pakko lopettaa. Päätimme siis kaunistella totuutta ja lopetimme kyselyt siihen, että teen toistaiseksi paljon töitä, joku voisi sanoa että uraputkessa. Mikä sekin on tavallaan totta - arvatkaa mitä tekisin mieluummin... :'(

 

\

Vau
Tästähän sukeutui oikein syvällinen keskustelu.
- - -
Mutta kiitos kuitenkin kaikille hyvistä näkökulmista, sain hiukan selviteltyä omia ajatuksiani, ehkäpä joku päivä vielä kerron salaisuutemme...

Yhdelle kertomista olen myöhemmin katunut juuri siksi, että hän haluaa nyt tietää tavatessamme _kaiken_ missä ollaan menossa jne, luulee kai olevansa kaikkein läheisin ystäväni. Tästä viisastuneena olen miettinyt, että on helpompaa kertoa myöhemmin jollekin kuin ottaa tieto pois. :ashamed: Jotkut vaan ovat ihmisinä sellaisia, että eivät osaa suhtautua asioihin normaalisti, valitettavasti.