"myy"
Muistaakseni tämä juttu on ollut täällä jo useampaan kertaan aiemminkin. Todella surullinen tapaus on kyllä ollut. 
Kauniit sivut. Olen käynyt aiemminkin ja tästä perheestä oli joskus Ilta-Sanomissa juttukin. Kenenkään surua ei tule vähätellä tai arvostella heidän surutapaansa.
Olen käynyt. Jotenkin kammottavaa, se "alttarikin" siitä saavista mihin tyttö hukkui
"minttu"
Mun mielestä olis jotenkin kunnioittavampaa purkaa tuntojaan päiväkirjaan omaan pöytälaatikkoon.
Tosin en voi tietää, miltä tuollainen surutyö tuntuu ja toivon hartaasti, ettei koskaan tarvitsekaan tietää.
"hmm"
mä luulen kanssa että noi sivut on etupäässä lähipiirille tarkoitettu vaikka ovatkin julkisia. Mun niskavilloja vaan niin ottaa se, että "ehkei näkynyt kun se enkeli oli tiellä". Ihan kuin jonkun enkelin tekosia olisi tollaset kamalat sattumukset
ole rehellinen
no jos nettissä haluaa jakaa tiedon ja tarinan hukkuneesta lapsestaan, niin lienee sillä asianosaiset jotain hakeneet, vai mitä?
Tarkoituskin kai että ventovieraat jeesustelee asialla. Et sä voi kyllä tässä tapauksessa syyttää muita ku jutun nettiin laittaneita, eikö vaan?
Lähinnä ylipäätänsä kun jotain traagista tapahtuu, esim. kun jossain nuoria kuolee vaikkapa auto-onnettomuudessa tai joku kouluampuminen tapahtuu, niin samantien johonkin feisbuukkiin läsähtää statuksiin jos jonkinmoista lässynläätä ja whinetystä tyyliin "olin kerran sen kummin kaiman siskon veljen naapurin kanssa kaupan jonossa, olen siis melkein sukua menehtyneelle, YHYY". Toki on traagista aina kun viattomia kuolee, mutta tuo massahysteria saa joka kerta mut oksentamaan.
ole rehellinen
Liitit vain tuon aiemman kommentin juurikin tuon hukkuneen tytön juttuun ja annoit ymmärtää että palstalaiset mässäilee tuolla jutulla. Ilmaise itsesi selkeämmin.
Ja toisekseen miksi luit tätä ketjua ja kommentoitkin vielä. Ikäänkuin itsekin haluaisit mässäillä näillä jutuilla
hyihitto
sairasta kirjoittaa tollaisen tapahtuman jälkeen jotain jeesus-shittiä! se nyt hänen elämänsä tärkein asia, vaikka yksi kuoli ja ois muitakin lapsia hoidettavana, niin hänelle tärkeintä joku hörhöily!
voiei
En ole ennen käynyt, mutta nyt kävin.. ja oli kyllä ahdistavaa lukea tapahtuneesta ja samalla katsella kun oma hieman alle 2v tyttö touhuaa tuossa vieressä. En edes pysty kuvittelemaan sitä tuskaa jos menettäisin oman tyttäreni.
"vieras"
Totta.
Ja tuntuu, että palstalla on paljon sellasta porukkaa, jotka oikein tarkoituksella etsii tällaisia juttuja kuin tuo aloitusviestin linkki, että on koko ajan jotain mitä kauhistella, surra ja voivotella. En tajua, mitä he siitä saavat irti.
"vieras"
Kukin suree tavallaan mutta jotenkin tuntuu, että oisko parempi pitää tuollainen asia yksityisenä ja lähipiirin tiedossa.
[QUOTE="vieras";23080055]Totta.
Ja tuntuu, että palstalla on paljon sellasta porukkaa, jotka oikein tarkoituksella etsii tällaisia juttuja kuin tuo aloitusviestin linkki, että on koko ajan jotain mitä kauhistella, surra ja voivotella. En tajua, mitä he siitä saavat irti.[/QUOTE]
Juuh...ja sama FB:ssä, kuuluvat kaikenmaailman Baby P-ryhmiin ja itkuhymiöiden kera päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen kommentoivat niitä juttuja.
Mässäilynhalua...sitä se minusta on.
Ja tuntuu, että palstalla on paljon sellasta porukkaa, jotka oikein tarkoituksella etsii tällaisia juttuja kuin tuo aloitusviestin linkki, että on koko ajan jotain mitä kauhistella, surra ja voivotella. En tajua, mitä he siitä saavat irti.[/QUOTE]
Juuh...ja sama FB:ssä, kuuluvat kaikenmaailman Baby P-ryhmiin ja itkuhymiöiden kera päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen kommentoivat niitä juttuja.
Mässäilynhalua...sitä se minusta on.
sdvsvs
Moniko, joka on lukenut tuon muistosivun tai lehtijutun, on hankkinut pihalleen vain kannellisia vesisaaveja tai on alkanut vahtia lastaan tarkemmin, herkeämättä?
Ehkä muistosivun ylläpito antaa voimaa ja auttaa suruun, ja samalla kertoo muille vanhemmille mitä voi tapahtua. Ehkä tuo perhe on tietämättään pelastanut lapsia, kun muut vanhemmat huomaavat vaaranpaikan omalla pihallaan?
Ehkä muistosivun ylläpito antaa voimaa ja auttaa suruun, ja samalla kertoo muille vanhemmille mitä voi tapahtua. Ehkä tuo perhe on tietämättään pelastanut lapsia, kun muut vanhemmat huomaavat vaaranpaikan omalla pihallaan?
"vieras"
Jep. Samaa mieltä. Ventovieraiden surun mässääminen on oksettavaa, väärin ja sosiaalipornoa. *puistatus*
Näen työssäni niin epäreilua kuolemaa, niin viiltäviä kohtaloita, niin hirveän vaikeita tilanteita, irtipäästämisiä ja musertavaa tuskaa, että tämmöinen hakemalla haettu tuntuu haljulta ja oudolta.
v
Tätä minäkin olen miettinyt. On voinut antaa ajattelemisen aihetta ja muuttaa toimintatapoja yskittäisissä ihmisissä, perheissä, jopa suvuissa. Sivut ovat varmasti tuoneet myös lohtua muille surussa kulkeville ja oman lapsensa menettäneille.
Minun mummoni esim. noita sivuja luettuaan alkoi kulkea kesäisin pihamaalla ja tyhjennellä saaveja ja ämpäreitä vedestä ja teetätti pojallaan aidan joenrantaan jotta lastenlapset ja lastenlastenlapset eivät pääsisi rantaan lorkkimaan omin luvin.
Aiemmin hän oli ajatellut että taivaan isän tahto jos niin tapahtuu, mutta nuo sivut koskettivät häntä kovasti.
Itse tarkistan mökin ja mummolan pihapiirin aina kun menemme. Saavit ja ämpärit tyhjiksi, mahdolliset terävät esineet pois näkyvistä (papalla jää joskus rantteelle kirves tai seinän viereen vikate niiton jälkeen). En tiedä onko toimintaani vaikuttanut noiden sivujen lukeminen jo vuosia sitten vai toimisinko noin joka tapauksessa mutta kuitenkin...
[QUOTE="vieras";23080064]Kukin suree tavallaan mutta jotenkin tuntuu, että oisko parempi pitää tuollainen asia yksityisenä ja lähipiirin tiedossa.[/QUOTE]
Ihmisillä on erilaisia luonteita ja temperamentteja, toiset on avoimempia ja toiset sulkeentuneempia. Ihmisillä on myös erilaisia luonteelleen ominaisia tapoja surra. Toiset haluaa, että koko maailma tietäisi, mitä kamalaa hänelle on tapahtunut, toiset ei haluaisi puhua asiasta kenellekään. Itse lukeudun siihen joukkoon, jotka puhuu asiasta. Surun alussa minua auttoi, kun puhuin.
Minä myös haluan, että menehtynyt lapseni ei ole mikään tabu. Hän on lapseni, vaikkakin kuollut. Ei häntä tarvitse salailla, häpeillä, piilotella, kuiskutella. Hänestä saa ja tulee puhua avoimesti kuin myös surusta, jonka hänen menehtyminen on tuonut perheeseemme.
Pian on kulunut vuosi lapseni kuolemasta ja tämän vuoden aikana olen huomannut, miten monella suomalaisella ei ole harmainta hajuakaan siitä, mitä suru ja sureminen on. Moni myös luulee, että suru kulkee vuosikalenteri ja kello kainalossa ja kun aikaa on kulunut tietty määrä, se katoaa, pvuh, menee pois eikä enää palaa. Homma ei toimi aivan noin, ei tuonne päinkään.
Se että minä pidän blogia, jossa kerron elämästäni identtisten poikien äitinä, kotiäitiydestäni elävän ja kuolleen lapsen äitinä, johtaa oman toivomukseni mukaan siihen, että edes kourallinen ihmisiä ymmärtäisi paremmin, mitä on suru, sureminen ja oman lapsen menettäminen, vaikka se tapahtuisi jo ennen syntymää.
Suru ei tunne logiikkaa, suru ei kelloa. Surulla on oma logiikkansa ja oma aikansa, eikä se tottele minkäänlaisia käskyjä, vaikka muu maailma sanoisi ja ajattelisi mitä.
Ihmisillä on erilaisia luonteita ja temperamentteja, toiset on avoimempia ja toiset sulkeentuneempia. Ihmisillä on myös erilaisia luonteelleen ominaisia tapoja surra. Toiset haluaa, että koko maailma tietäisi, mitä kamalaa hänelle on tapahtunut, toiset ei haluaisi puhua asiasta kenellekään. Itse lukeudun siihen joukkoon, jotka puhuu asiasta. Surun alussa minua auttoi, kun puhuin.
Minä myös haluan, että menehtynyt lapseni ei ole mikään tabu. Hän on lapseni, vaikkakin kuollut. Ei häntä tarvitse salailla, häpeillä, piilotella, kuiskutella. Hänestä saa ja tulee puhua avoimesti kuin myös surusta, jonka hänen menehtyminen on tuonut perheeseemme.
Pian on kulunut vuosi lapseni kuolemasta ja tämän vuoden aikana olen huomannut, miten monella suomalaisella ei ole harmainta hajuakaan siitä, mitä suru ja sureminen on. Moni myös luulee, että suru kulkee vuosikalenteri ja kello kainalossa ja kun aikaa on kulunut tietty määrä, se katoaa, pvuh, menee pois eikä enää palaa. Homma ei toimi aivan noin, ei tuonne päinkään.
Se että minä pidän blogia, jossa kerron elämästäni identtisten poikien äitinä, kotiäitiydestäni elävän ja kuolleen lapsen äitinä, johtaa oman toivomukseni mukaan siihen, että edes kourallinen ihmisiä ymmärtäisi paremmin, mitä on suru, sureminen ja oman lapsen menettäminen, vaikka se tapahtuisi jo ennen syntymää.
Suru ei tunne logiikkaa, suru ei kelloa. Surulla on oma logiikkansa ja oma aikansa, eikä se tottele minkäänlaisia käskyjä, vaikka muu maailma sanoisi ja ajattelisi mitä.