Oletko onnellinen

[Äiti Lapista]

Tapaa miehen, rakastuu, tuntuu oikealle. On onnellinen. Paitsi ns. läheiset eivät. Elää omaa elämää, ei ole huomaavinaan suvun kitinää, soraääniä. Rakastaa miestä, mies rakastaa, ollaan onnellisia. Tulee aika lapsille, eka lapsi, täyttymys, ollaan onnellisia, väsyneitä. Rakastetaan. Tehdään talo. Alkaa vaikeus, suvun puolelta. En kelpaa, jahtaan mieheni rahoja jne. Olen työssäkäyvä, duunari kuten mieheni. No, en välitä, yritän olla mahdollisimman pieni ettei kukaan huomaa. Toinen lapsi. Jaa, eikö se vieläkään mene takasin töihin. Vaikka miehen kanssa yhdessä päätetty. Ehdin kyllä ja lapset ovat terveitä, ihania. Ja sitten töihin, ei hoitopaikkaa, anoppi lupaa hoitaa. Kyttää, säätää, ohjeistaa. Juu juu ja olen välittämättä. Saadaan hoitopaikka, anoppi suuttu. Eikö kelpaa? No pieni tarvii pieniä jotta saa leikkiä ikäistensä kanssa. Sitten talo käy pieneksi, myydään, suku ihmeissään. Omat vanhempani ei hoida lapsia, eivät välitä mistään. Oma äiti tekee selväksi että omansa on jo kasvattanut. Taas anoppilaan, pitkin hampain. Lapset eivät viihdy siellä, on vähän pakko, ei muuta sukua, ystävät kaikonneet lastetulon myötä. Oltiin nuoria, eka lapsi kun olin 21. Anoppi paasaa, ohjeistaa, piilovittuilee, kyttää, käy lenkillä kotimme lähellä tarkastaakseen tilannetta. Saatiin talo valmiiksi vaikeuksista huolimatta. Huokaus, oma koti. Vapaus. Vihdoin. No EI. Suku paasaa ja kyttää, ohjeistaa jne. Sanon itseni irti miehen puolen suvusta. En voi koska he ovat ainoot jotka auttavat. On kestettävä. Väkisin. Ahdistaa. Omista vanhemmista kun ei ole apua. Haukutaan, oletpa lihonnu. Lenkillä jos anopin vastaan tulee....hän jo mietti kuka noin hiljaa lyllertää lenkillä. Syytellään, sun lapset kiukuttelee, ovat uhmaiässä ja se on anopin mielestä epänormaalia... Voi jestas kun joku päivä, se päivä tulee kun sanon, ei enää! Avioero on mielessä, mies ei ymmärrä mitä tässä nyt muka on.. Miksi minä aikuinen ihminen kestäisin jatkuvaa haukkumista? Jatkuvaa pilkkaa kun en ole paikalla, että minun mies ei tarvi minua, miksi kestää minua. Ollaan yhdessä, mies ei välitä äidistää tai sen sanomisista...oh. Miksi en voi olla yhtä tunteeton....mies ajattelee vielä että ei äiti pahalla. Muilla kokemuksia? Kuihdun ja hukkaan itseni siihen että ei ole kavereita, ei juttuseuraa muista äideistä, ei mitään, on vaan skitsot määrääjät elämässä!!

 

["Hmmm"]

Olen pahoillani että sinulle on käynyt noin. Voisitko koittaa saada kavereita läheltä, jotta olisi joku jolle purkaa ja käydä vaikka lenkillä, puistossa lasten kanssa. Perhekerhot? Kaipaisit ymmärtäjää.

 

[4eliveto]

Muista, ettei ole miehesi syy mitä hänen sukunsa on. Rakasta häntä, äläkä anna muiden pilata juttuanne :heart: Hanki kavereita suvun ulkopuolelta, esim. harrastuksen kautta. Älä pistä välejä poikki miehen suvun kanssa, mutta rajoita kanssakäymistä omien hermojesi puitteissa.

Ja..ehkä lomamatkasta olisi apua? Pieni tauko tekee aina hyvää Tsemppiä sulle!

 

[astrolabe]

Keskity siihen onneesi miehesi kanssa. Sano vastaan niille haukkujille, esim. jos ootte miehen kanssa yhdessä jotain sopinu on se talon rakentaminen tai lasten kotona hoitaminen, että osoittavat valituksensa miehellesi. Anopille sanoisin suoraan, että tajuatko sabotoivas poikas avioliittoa ja että otapa nyt kuule, anoppi, hieman askel taaksepäin äläkä prkl puutu kaikkeen. Tiedä paikkas. Ja sinä, aapee, kerää jostain se tuntuma, että oma kotis ja oma perhees ei oo yleistä riistaa ja että te miehesi kanssa vastaatte siitä.