Oletko ollut ikinä tällaisessa tilanteessa?

Tiedän faktana että jonain päivänä tulee ero mieheni kanssa. En halua miestäni esim. lasteni isäksi.

Miehellä on lyhyt pinna, kun pinna palaa, se palaa. Kaikki henkinen väkivalta on tuolloin sallittua ja puhe ei mene perille lainkaan. Se on oikeasti kamala tilanne kun riitatilanteessa tietää että mikään mitä sanon ei tavoita tuota normaalisti fiksua ihmistä. Itsellä terve järki ja kohtuullisuus on kuitenkin taustalla aina vaikka miten multa maltti menisi.

Myöhemmin mies pyytää anteeksi mutta vasta kun itse olen pyytänyt anteeksi. Enkä sano mitenkään pahasti ikinä kuten mies, kerran sanoin että oot kyllä hupsu. Tästä repesi kauhea raivokohtaus.

Pelkään myös häntä jonkin verran. Ei ole fyysisesti väkivaltainen ja kokee loukkauksena jo ajatuksenkin. Mutta kompensoi sitä lyömishaluaan sitten henkisenä lyömisenä.

Esim. kun makasin sairaalassa 41 asteen kuumeessa tietämättä mikä minua vaivasi mies haistatteli puhelimessa ja uhkaili erolla. Tämä liittyi erääseen toiseen riitaan joka oli vakavuusasteelta "kumpi imuroi viimeksi."

Mies on tehnyt minulle niin paljon kamalia asioita, en luota häneen.

Sitten tunnen kamalaa ristiriitaa kun arkena joita useimmat päivät ovat, mies on hellä ja rakastava. Keskustelee fiksusti ja on empaattinen. Vaikkapa jos näkee jonkin ankean raiskausuutisen lehdestä puistelee päätään ja pohtii miten rangaistuksia tulisi koventaa, auttelee loukkaantuneita eläimiä, on antelias, miellyttävä ja hyvä, tykkää lapsista jne.

Ihan kuin miehessä olisi kaksi puolta. Ja tämän toisen puolen takia olen edelleen suhteessa, jotenkin en kykene irroittautumaan. Lisäksi rakastan vieläkin enkä ole ikinä lähtenyt suhteesta silloin jos rakastan.

Onko muita samanlaisessa tilanteessa?

 

narsistinen mies

 

Olen ollut tuollaisessa tilanteessa. Enää en, onneksi. Meillä tuon henkisen väkivallan jatkeeksi tuli vielä fyysinenkin. Meilläkin mies koki sen ensin niin loukkaavana että edes ajattelen että hän voisi olla väkivaltainen. Mutta pitihän mua sitten, katsos tintata hiukan, kun olin niin hysteerinen. Juu, erottu ollaan.

 

narsistinen mies

Tämä on tää nykypäivän muotidiagnoosi.

 

Ja minkä ihmeen takia jatkat vielä tuon ihmisen kanssa ? Eikö olisi aika jo etsiä se oike, kun itsellesi oletn myöntänyt tosi asiat ???

 

En ole samassa tilanteessa, mutta olen todella pahoillani puolestasi :hug:
Toivottavasti löydät voimia lähteä rankasta suhteesta... ehkä miehelläsi on joku sairaus tai sitten hän on vain kykenemätön hillitsemään itseään joissain tilanteissa - kuten epävarmana?

 

narsistinen mies

no tulihan se diagnoosi taas sieltä heti ensimmäisessä vastauksessa. on se vaan jännää, kuinka moni palstalainen seurustelee narsistin kanssa

 

rakkaus ei pitkälle vie jos suhteen perusta on muuten ihan läpi p..ska *muoks* ja usein "rakkaus" onkin vain tottumista ja yksinselviämisen pelkoa jonka huomaa sitten kun on lähtenyt

 

En usko että mies on narsisti, uskon että hän kykenee tuntemaan esim. aitoa empatiaa.

Hänessä on kuitenkin liuta narsistisia piirteitä.

Minua kohtaan empatia on usein hukassa jos mies kokee että olen jollakin lailla arvostellut häntä tai hänen toimiaan. Edes lievästi. Silloin on kaikki kohtuullisuus pois. Erityisesti tuo sairaalajuttu tekee todella pahaa vieläkin. Sitä ei pyyhi pois sekään että mies sitten lopulta hyvin hellästi minua hoivasi. Erityisen paha tilanne on jos emme näe muutamaan päivään, silloin mies on etäinen ja lievästi vihamielinen. Minun pitää silitellä miestä ja hellitellä ennenkuin lämpenee ja on normaali. Hänellä on machomiehen imagostaan huolimatta mielestäni vieläkin huonompi itsetunto (kehuskelee hyvällä itsetunnollaan) kuin minulla ja se on paljon sanottu.

En ole tosiaan lähtenyt koska rakastan, miten silloin lähtee? Lisäksi miehellä on niinpaljon niitä hyviä puolia jollainen hän on normaalisti. Mikä tilanne.

 

Lisäksi tuohon, olen tottunut elämään yksin vuosia. Lisäksi tiedän että olen viehättävä, en varmasti jäisi yksin.

 

Miksi olet edelleen miehesi kanssa, jos pelkäät häntä etkä halua lapsia hänen kanssaan?

 

Miksi olet edelleen miehesi kanssa, jos pelkäät häntä etkä halua lapsia hänen kanssaan?

... Mies on tehnyt minulle niin paljon kamalia asioita, en luota häneen.

Ja lisäyksenä vielä tuo lause. Kyllä puolisoon on pystyttävä luottamaan, sehän on ihan perusasia.

 

No koska ehkä nämä ongelmat ovat ihan oman pääni sisällä. Onhan se lyhytpinnainen mutta jos se on vain sen tapa? Eikö toista tulisi kunnioittaa sellaisena kuin se on? Ehkä se olisikin hyvä isä ja ehkä nämä ongelmat johtuvat vain minusta? Eikö luottamus voisi palautua jos mies hiukan oppisi lempeyttä?

 

Nämä on näitä asioita, kun en vaan voi ymmärtää. Jos kerran tässä vaiheessa huomaa, ettei varmaankaan tule olemaan sen ihmisen kanssa loppuelämää eikä halua tehdä sen kanssa lapsia tai suunnitella muutenkaan tulevaisuuttaa, niin minkä hemmetin takia roikkuu tuollaisessa suhteessa?? Se lähteminen on vielä todella helppoa, kun ei ole lapsia. Myöhemmin, jos ja kun teille sitten tupsahtaa sitä jälkikasvua, alat miettiä, että miksen lähtenyt silloin kun se oli vielä helppoa... Tällä hetkellä teitä on vain kaksi tässä suhteessa, mutta jos lapsia tulee, teitä on enemmän ja kaikki hankaloituu.

Kyllähän kaikkia varmaan tulee kunnioittaa sellaisina kuin he on ja varmaan jotkut tuon kaltaiset ihmiset ehkä joskus muuttuukin. Mutta onko tuollaisen kanssa sitten pakko elää? Ihmistä on vaikea muuttaa varsinkin, jos ihminen ei itse ole sitä mieltä, että jotain muutettavaa on. Jos mulla olisi mies, joka joisi paljon ja meillä ei olisi lapsia, lähtisin kyllä menemään. Koska itse absolutistina mun olisi todella vaikeaa katsoa jatkuvasti, kun toinen kännää. Vaikkei se olisi kuin pari kaljaa illassa. Mieluummin lähden huonosta suhteesta kuin yritän sopeutua siihen ja odotan, että jos se kuitenkin muuttuisi.

 

No koska ehkä nämä ongelmat ovat ihan oman pääni sisällä. Onhan se lyhytpinnainen mutta jos se on vain sen tapa? Eikö toista tulisi kunnioittaa sellaisena kuin se on? Ehkä se olisikin hyvä isä ja ehkä nämä ongelmat johtuvat vain minusta? Eikö luottamus voisi palautua jos mies hiukan oppisi lempeyttä?

Tai kenties miehesi on saanut sulle uskoteltua, että ongelmanne johtuvat sinusta?

Itse väkivaltaisen miehen kanssa eläneenä voin sanoa, ettei hyvältä kuulosta. Nykyinen mieheni ei ikinä haistattelisi mulle mistään asiasta, jos olisin sairaalassa. Itse asiassa ei ole koskaan haistatellut mulle 13 vuoden aikana. Kyllä vika on miehessäsi ja mielestäni sun kannattaisi etsiä kunnon mies, sellainen jonka kanssa haluat lapsia.

 

No koska ehkä nämä ongelmat ovat ihan oman pääni sisällä. Onhan se lyhytpinnainen mutta jos se on vain sen tapa? Eikö toista tulisi kunnioittaa sellaisena kuin se on? Ehkä se olisikin hyvä isä ja ehkä nämä ongelmat johtuvat vain minusta? Eikö luottamus voisi palautua jos mies hiukan oppisi lempeyttä?

Salli mun nauraa.

Naista ei voi tarpeeksi aliarvioida.

 

Miehellä on lyhyt pinna, kun pinna palaa, se palaa...
Onko muita samanlaisessa tilanteessa?

Olen ollut tuollaisessa tilanteessa. Enää en, onneksi.... Juu, erottu ollaan.

Tekisi mieleni kysyä, että olivatko miehenne "parhaimmillaan" tosiaan niin hurmaavia ja täydellisen oloisia, että siihen puoleen alunperin kait ihastuittekin. Onko luonne ollut tosiaan niin selkeän/jyrkän kaksijakoinen; siis ääripäätä niin hyvässä kuin pahassakin, niin täydellisyydessä mieskandinaattina kuin kamala lantin toiseltapuolen.

Oliko yhteen mennessänne mies myöskin ns. täydellinen?
(tai itse sokeita/sokaistuneita "unelmamiehen" / kaikkien toiveidenne täyttymyksen edessä, lahajakkuus, musikaalisuus/taiteellisuus, älykkyys...)

No jopas. Nyt en oikein osaakaan muotoilla ajatusta, jota tavoittelen, mutta ehkä osaatte jotakin vastata, jos viitsitte. Siihen takaa ajaamani ajaukseen kuuluu mielestäni temperamentiksikin kutsuttavissa oleva piirre siten, että jos mies tuntee, reagoi ja näyttää selvästi ja voimakkaasti hyvät ja rakastettavat piirteensä, niin ehkä silloin jotenkin on odotettavissa kiivautta myös kielteisissä tilanteissa. Toki tässäkin tulee rajat vastaan, jotka esimerkkitapauksissa on selvästi ylitetty (=väkivalta).

En nyt tosaankaan osaa muotoilla selkeästi, mutta problematiikka kiinnostaa sen verran, että kysyisin eikö ollut mitään tilanteita, mistä olisitte tutustumisvaiheessa voineet jotakin aavistella? (Ehkä aavistelittekin, mutta työnsitte ikävän tuntuiset ajatukset - ehkä jopa pientä syyllisyyttä tuntien -sopimattomanoloisina taka-alalle.)

Tavallaan lähden tässä etsimään jonkilaista syy-seuraussuhdettakin (alkoholi / stressi / masennus, jne. ovat kait niitä yleisimpiä syitä ), vaikka sellainen käsittelytapa ainakin nyt tässä voidaan ymmärtää väärin syyllistäväksikin, koska osin ajattelen, että jokin puolisossakin kait myötävaikuttaa toisen reagointiin (katalysoi myös vääränlaista kemiaa ).
Taustalla on ajatus siitä, että on ehkä jotakin ihmisten luonteissa, joka voivat vetää kovastikin puoleensa ja yhteen tietynlaisia ihmisiä, mutta pidemmän päälle se myös, jos ei suoranaisesti riko, muttta on lopulta jotenkin kovin "ei-yhteensopivaa". Jos näin, niin mitä piirteitä puolisoa kaipaavan tulisi tällöin osata varoa?

 

Olen ollut tuollaisessa tilanteessa. Enää en, onneksi. Meillä tuon henkisen väkivallan jatkeeksi tuli vielä fyysinenkin. Meilläkin mies koki sen ensin niin loukkaavana että edes ajattelen että hän voisi olla väkivaltainen. Mutta pitihän mua sitten, katsos tintata hiukan, kun olin niin hysteerinen. Juu, erottu ollaan.

Mulle on käynyt siis aivan tasan samalla tavalla...

 

Mulle on käynyt siis aivan tasan samalla tavalla...

Miten niin monilla pääsee näin tapahtumaan?

 

No, ennen kuin näin mitään huonoja puolia mies oli hyvin ystävällinen, iloinen, lempeä, juuri naimisiin mennyt kaverinaisensakin mainitsi että olin tosi hyvän miehen löytänyt siitä kun se on niin kiltti... En aavistellut mitään. Toki nämä raivokohtaukset tulivat kuvioihin aika pian, n. 3kk suhteen alusta mutta tuolloin mies jälkeenpäin pyyteli vuolaasti anteeksi.

Se miksi sanon että on fakta että tiedän etten ole tämän miehen kanssa loppuelämääni johtuu juuri siitä että aavistan että tulee päivä kun en enää pyydäkään anteeksi jotain olematonta pahaa tekoani josta mies on taas vetänyt pultit tai sitten paha oloni tulee niin suureksi etten enää kestä.

Näinä riitaraivokohtaushetkinä katselen miestä ja mietin että kuka tuo on ja tuntuu hirveän pahalta. Sitten tulee seuraava päivä ja voipi mennä kuukausikin ilman kohtausta. Ja jos tulee jokin kina (joita yleensä välttelen, pelkään konflikteja sattuneesta syystä) ja siitä selvitään ilman että mies repeää, sanoo mies että on ylpeä meistä kun ongelma ratkaistiin niin kypsästi ja huomasinhan miten hän säilytti malttinsa.

Ehkä se on se arki jonka koen olevan erittäinkin hyvää.

 

Jos jo varmuudella tiedät, että tulet miehestäsi eroamaan joku päivä, ei todellakaan kannata siihen suhteeseen jäädä tai edes harkita lasten hankintaa tämän miehen kanssa. Jo se, että joutuu joissain tilanteessa olemaan varpaillaan omassa kodissaan ja pelätä kumppanin reaktioita, tekee suhteen onnistumisen mahdottomaksi. Ja kun on olemassa lukemattomasti niitä mieheiä, jotka ovat ihania, kilttejä, loistavia isiä ja kumppaneita, luotettavia, helliä jne. JA joilla EI ole sitä pimeää puolta...miksi tyytyä vähempään???

Vielä sekin pitää sanoa, että lapsen syntymä voi laukaista ihmisessä monenlaisia uusia puolia ja yleisesti ottaen uusi elämäntilanne, väsymys, mahdolliset ongelmat vauvan kanssa jne. usein tuovat ihmisissä niitä vähemmän mairittelevia puolia esiin. Jos mies jo nyt on vähän "pimeä" ajoittain, mitäköhän hän olisi sitten...?

 

narsistinen mies

Onko tämä jo vähän niin kuin, että kuka pääsee sanomaan tämän ensimmäisenä.
Kyllä tuohon dg. tarvitaan vähän pidemmät tutkimukset.

 

Olen ollut tuollaisessa tilanteessa. Enää en, onneksi. Meillä tuon henkisen väkivallan jatkeeksi tuli vielä fyysinenkin. Meilläkin mies koki sen ensin niin loukkaavana että edes ajattelen että hän voisi olla väkivaltainen. Mutta pitihän mua sitten, katsos tintata hiukan, kun olin niin hysteerinen. Juu, erottu ollaan.

Mulle on käynyt siis aivan tasan samalla tavalla...

Kuin myös.

 

Mun exä oli just samanlainen ku ap:n mies

 

kuulostaa ihan mun entiseltä poikakaverilta... hui.....