Oletko ollut ikinä tällaisessa tilanteessa?

Mun exä oli just samanlainen ku ap:n mies

Lisäyksenä vielä: ei se mies paremmaksi muutu, häivy vielä kun voit

 

Mulla on tuollainen mies nyt. Juuri tuollainen. Meillä on lapsia ja se tekee tilanteesta todella vaikean. Hän on ihan hyvä isä. Ei menetä lapsiin juuri hermojaan sen kummemmin kuin minä. Mutta koen, että pidän yksin kodin henkistä puolta pystyssä. Joudun luovimaan jatkuvasti, koska haluan välttää konfliktit. Joskus sinällään mitättömistä asioista (olen toki jo oppinut tietämään tai ainakin aavistamaan, mitä ne ovat) mieheni menettää malttinsa täysin. Silloin hän huutaa kuni raivohullu, voi jopa heittää jonkun esineen maahan, haistattelee, häneen ei saa mitään kontaktia eikä kannata edes yrittää. Häipyy paikalta. Myöhemmin hän pyytää anteeksi, mutta veruke on aina: "jos sinä et olisi sitä tai tätä, niin..." eli ei osaa ottaa syytä. Minunkaan mieheni ei ole fyysisesti väkivaltainen ja loukkaantuu syvästi, jos vihjaan edes, että voisi olla. (Olen vihjannut). Uskallan kyllä nousta miestäni vastaan, en siis sinällään pelkää. Vältän vain riitoja, koska en jaksa niitä, me emme koskaan voi hoitaa niitä aikuismaisesti keskustelen.

En voi katua lapsiamme, mutta nyt olisin viisaampi. Kun tapasin mieheni, olin itse aika kypsymätön ja todella huonolla itsetunnolla varustettu. Siksi varmaan tähän ajauduin. Nyt olen vahvempi, mutta pienet lapset tekevät tilanteesta monimutkaisen. Heille isä on todella tärkeä, tietenkin.

 

narsistinen mies

Tämä on tää nykypäivän muotidiagnoosi.

Olkoon muotidiagnoosi tai ei, niin mun kokemuksen mukaan narsisti omaa tosi empaattisen asenteen kaikkeen muuhun, paitsi lähimpään/lähimpiin ihmisiin.
Eli sikäli tämä diagnoosi voi hyvinkin osua oikeaan.

 

narsistinen mies

Tämä on tää nykypäivän muotidiagnoosi.

Olkoon muotidiagnoosi tai ei, niin mun kokemuksen mukaan narsisti omaa tosi empaattisen asenteen kaikkeen muuhun, paitsi lähimpään/lähimpiin ihmisiin.
Eli sikäli tämä diagnoosi voi hyvinkin osua oikeaan.

Joo. Narsisti on silleen "muka empaattinen". Minulla on ollut kunnia tuntea yksi ihan oikeasti narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ja hän oli muka niin empaattinen että. Mutta se empaattisuus on just teatraalista: kauhistelua ja pään pudistelua. Tosi paikan tullen ei ole empatian hiventäkään. Ja narsismi on siksi muotidiagnoosi, että se on valtavasti yleistynyt. Nykyaika suosii narsisteja.

 

narsistinen mies

Tämä on tää nykypäivän muotidiagnoosi.

Olkoon muotidiagnoosi tai ei, niin mun kokemuksen mukaan narsisti omaa tosi empaattisen asenteen kaikkeen muuhun, paitsi lähimpään/lähimpiin ihmisiin.
Eli sikäli tämä diagnoosi voi hyvinkin osua oikeaan.

Joo. Narsisti on silleen "muka empaattinen". Minulla on ollut kunnia tuntea yksi ihan oikeasti narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ja hän oli muka niin empaattinen että. Mutta se empaattisuus on just teatraalista: kauhistelua ja pään pudistelua. Tosi paikan tullen ei ole empatian hiventäkään. Ja narsismi on siksi muotidiagnoosi, että se on valtavasti yleistynyt. Nykyaika suosii narsisteja.

Jep. Mua pääsi yks tämmönen tosi pahasti sumuttaa, kun hän oli mulle niin mukava ja kiva ja ymmärtäväinen ja empaattinen.
Samalla moitin tosi läheistä ihmistäni, kun hän ei mielestäni kohdellut tätä k.o.(siis narsistia) tarpeeksi hyvin.
En nähnyt aikoihin, vaikka läheltä seurasinkin, mitä tämä sairas ihminen teki.
Eli kun minä en ollut se läheinen ihminen tälle narsistille, niin minulle hän oli tosi ihana, samalla kun henkisesti pahoinpiteli läheistäni. Ja minä vielä löin löylyä lisää. Ennen kuin älysin koko homman....

 

Jep, tuttu kuvio. Samoin meni meillä. Ihmettelin, miten joku voi muka nähdä ongelmia jossain noin "ihanassa" ihmisessä ja oletin suoraan, että vian täytyy olla muualla. Oli niiiiin ystävällistä tuo narsisti aina, että ei vaan voinut uskoa ja silloin en tiennyt narsistisesta häiriöstäkään mitään. Totuus sitten onneksi selvisi, kun kuori vähän karisi ja pikku hiljaa näkyivät ne todellisetkin kasvot. Mutta tosi pirullista, yhä suurin osa ko. hlö:n läheisistä on täysin hänen pauloissaan...

 

Mun mies on välillä tosi herkkä hermoinen ja meillä riidellään kovaa. Henkistä välivaltaa on, mutta ei missään tapauksessa fyysistä. Myös minä olen tempperamenttinen, valitettavasti. Miehelläni on todennäköisesti adhd, vaikka sitä ei ole diagnositu. Hänen äitinsä on lapsena jo epäillyt. Meillä on myös lapsia ,joille mies on tavattoman kiva iskä ja on lasten kanssa lähes kaiken vapaa-ajan.
Itse olen välillä todella väsynyt kotimme kireään ilmapiiriin, mutta nykyisin puhumme asiasta paljon enemmän kuin ennen ja se on auttanut tietenkin. Itse olen niin hyväuskoinen ,että haluan yrittää ja taistelen kohti parempaa. En rakasta tällä hetkellä miestäni lähimainkaan samoin kuin ennen, mutta ehkä vähän enemmän kuin vuosi sitten. Tiedän pystyväni rakastumaan mieheeni uudelleen ja se antaa uskoa minulle.
Nyt mieheni on viikonlopun poissa ja kieltämättä kodissa on paljon leppoisempi tunnelma. Meinaan tästä jutella miehelleni ,kun hän sunnuntaina tulee kotiin.
Sinua ,ap, en osaa neuvoa, mutta kuulostele kannattaako yrittää..

 

Herää jo ap! Tylyä tekstiä, mutta viestisi oli kammottavaa luettavaa!

 

Mulla on tuollainen mies nyt. Juuri tuollainen. Meillä on lapsia ja se tekee tilanteesta todella vaikean. Hän on ihan hyvä isä. Ei menetä lapsiin juuri hermojaan sen kummemmin kuin minä. Mutta koen, että pidän yksin kodin henkistä puolta pystyssä. Joudun luovimaan jatkuvasti, koska haluan välttää konfliktit. Joskus sinällään mitättömistä asioista (olen toki jo oppinut tietämään tai ainakin aavistamaan, mitä ne ovat) mieheni menettää malttinsa täysin. Silloin hän huutaa kuni raivohullu, voi jopa heittää jonkun esineen maahan, haistattelee, häneen ei saa mitään kontaktia eikä kannata edes yrittää. Häipyy paikalta. Myöhemmin hän pyytää anteeksi, mutta veruke on aina: "jos sinä et olisi sitä tai tätä, niin..." eli ei osaa ottaa syytä. Minunkaan mieheni ei ole fyysisesti väkivaltainen ja loukkaantuu syvästi, jos vihjaan edes, että voisi olla. (Olen vihjannut). Uskallan kyllä nousta miestäni vastaan, en siis sinällään pelkää. Vältän vain riitoja, koska en jaksa niitä, me emme koskaan voi hoitaa niitä aikuismaisesti keskustelen.

En voi katua lapsiamme, mutta nyt olisin viisaampi. Kun tapasin mieheni, olin itse aika kypsymätön ja todella huonolla itsetunnolla varustettu. Siksi varmaan tähän ajauduin. Nyt olen vahvempi, mutta pienet lapset tekevät tilanteesta monimutkaisen. Heille isä on todella tärkeä, tietenkin.

Miehesi kuulostaa aivan samanlaiselta kuin omani aiemmin. Meillä oli pari kolme vuotta todella vaikeaa, ja erosimmekin pari kertaa. Viimeisen eron päätin olevan todellakin viimeisen. Olimmekin vajaan vuoden erossa ja elämä hymyili minulle. En todellakaan halunnut palata yhteen sen miehen kanssa, josta erosin, ja hän sen tiesi. Mieheni kuitenkin halusi ja kävi tuona aikana ilmeisen ison prosessin läpi.

Suostuin lopulta pitkin hampain (lapsen takia) muutaman kerran treffeille, ja siitä se lähti uudestaan. Pikkuhiljaa aloin pitää hänestä taas, en rakastanut, mutta pidin tästä uudesta miehestä. Kun aikaa kului ja aloin luottaa siihen, että muutos oli tällä kertaa aitoa ja pysyvää, alkoi rakkauden tunteitakin taas tulla. Olin myös käynyt läpi omia virheitäni ja alkanut elää enemmän oman oloista ja näköistä elämää. Minun oli hyvä olla itseni kanssa, joten minun kanssanikin oli parempi olla. Enkä enää suostunut huonoon kohteluun tai ovimattona olemiseen.

Näillä eväillä olemme edelleen yhdessä ja meillä menee parisuhteessa sekä isänä ja äitinä tosi kivasti. Ennen olimme vain vanhempia, joiden sukset osoittivat vähintään puolet ajasta täysin eri suuntiin, nyt olemme perhe, jossa kaikilla on hyvä olla. Ihmiset voivat muuttua, ja me olemme siitä elävä esimerkki.

 

...En todellakaan halunnut palata yhteen sen miehen kanssa, josta erosin, ja hän sen tiesi....Suostuin lopulta pitkin hampain (lapsen takia) muutaman kerran treffeille, ja siitä se lähti uudestaan. ...Olin myös...alkanut elää enemmän oman oloista ja näköistä elämää. Minun oli hyvä olla itseni kanssa, joten minun kanssanikin oli parempi olla....Ihmiset voivat muuttua, ja me olemme siitä elävä esimerkki.

Poikkeuksellinen tarina. Onnitteluni hyvästä suorituksesta.

Minusta tässä tuli jotakin näkökulmaa myös tavallaan tuohon eikaisemmin esittämääni, mutta asia on kovin monitahoinen, eikä lainkaan yksioikoinen, esim. vain tuon alleviivatun ajatuksen kaltaisesti.

En halua liian henkilökohtaiseksikaan, mutta kiinnostaisi kuulla muidenkin tarinojen taustoja. Varmaankaan aina ei ole tuon edellämainitun kaltaisesta puolisoiden keskinäisen dynamiikan mekanismista kyse, mitä siis tulee keskinäisiin impulsseihin ja herätteisiin ja niihin reagoimiseen. Kyseessä voi olla noidankehä, jonka johdosta toisen persoonallisuus kokonaan tukahtuu, eikä enää kykene elämään ollenkaan oman oloista elämää, jolloin myös puolison suhtautuminen muuttuu osin seurauksen tästä persoonallisuuden muutoksesta. Syntyy noidankehä, jota ei varmaankan helposti murreta.

Kun niin usein puhutaan, ettei ihminen voi muuttua, kuulosti "äiti-69":n kommentti erityisen hyvältä.

 

Mulla on tuollainen mies nyt. Juuri tuollainen. Meillä on lapsia ja se tekee tilanteesta todella vaikean. Hän on ihan hyvä isä. Ei menetä lapsiin juuri hermojaan sen kummemmin kuin minä. Mutta koen, että pidän yksin kodin henkistä puolta pystyssä. Joudun luovimaan jatkuvasti, koska haluan välttää konfliktit. Joskus sinällään mitättömistä asioista (olen toki jo oppinut tietämään tai ainakin aavistamaan, mitä ne ovat) mieheni menettää malttinsa täysin. Silloin hän huutaa kuni raivohullu, voi jopa heittää jonkun esineen maahan, haistattelee, häneen ei saa mitään kontaktia eikä kannata edes yrittää. Häipyy paikalta. Myöhemmin hän pyytää anteeksi, mutta veruke on aina: "jos sinä et olisi sitä tai tätä, niin..." eli ei osaa ottaa syytä. Minunkaan mieheni ei ole fyysisesti väkivaltainen ja loukkaantuu syvästi, jos vihjaan edes, että voisi olla. (Olen vihjannut). Uskallan kyllä nousta miestäni vastaan, en siis sinällään pelkää. Vältän vain riitoja, koska en jaksa niitä, me emme koskaan voi hoitaa niitä aikuismaisesti keskustelen.

En voi katua lapsiamme, mutta nyt olisin viisaampi. Kun tapasin mieheni, olin itse aika kypsymätön ja todella huonolla itsetunnolla varustettu. Siksi varmaan tähän ajauduin. Nyt olen vahvempi, mutta pienet lapset tekevät tilanteesta monimutkaisen. Heille isä on todella tärkeä, tietenkin.

Miehesi kuulostaa aivan samanlaiselta kuin omani aiemmin. Meillä oli pari kolme vuotta todella vaikeaa, ja erosimmekin pari kertaa. Viimeisen eron päätin olevan todellakin viimeisen. Olimmekin vajaan vuoden erossa ja elämä hymyili minulle. En todellakaan halunnut palata yhteen sen miehen kanssa, josta erosin, ja hän sen tiesi. Mieheni kuitenkin halusi ja kävi tuona aikana ilmeisen ison prosessin läpi.

Suostuin lopulta pitkin hampain (lapsen takia) muutaman kerran treffeille, ja siitä se lähti uudestaan. Pikkuhiljaa aloin pitää hänestä taas, en rakastanut, mutta pidin tästä uudesta miehestä. Kun aikaa kului ja aloin luottaa siihen, että muutos oli tällä kertaa aitoa ja pysyvää, alkoi rakkauden tunteitakin taas tulla. Olin myös käynyt läpi omia virheitäni ja alkanut elää enemmän oman oloista ja näköistä elämää. Minun oli hyvä olla itseni kanssa, joten minun kanssanikin oli parempi olla. Enkä enää suostunut huonoon kohteluun tai ovimattona olemiseen.

Näillä eväillä olemme edelleen yhdessä ja meillä menee parisuhteessa sekä isänä ja äitinä tosi kivasti. Ennen olimme vain vanhempia, joiden sukset osoittivat vähintään puolet ajasta täysin eri suuntiin, nyt olemme perhe, jossa kaikilla on hyvä olla. Ihmiset voivat muuttua, ja me olemme siitä elävä esimerkki.

Kiitos Äiti-69! Jotenkin tulin tästä hyvälle mielelle - tai toiveikkaaksi. Olen jonkin aikaa ajatellut, että ero on ainoa vaihtoehto, en vaan saa erottua, enkä oikein haluakaan. Lastenkaan takia, mutten muutenkaan... Näen tavalllaan, että meillä olisi mahdollisuus, sinällään arki on usein ihan hyvää.

Haluatko/osaatko kertoa tarkemmin, mikä teillä muuttui, miten ja minkä seurauksena mies muuttui? Miten nyt reagoit, jos tulee entisen kaltaisia tilanteita?

 

miehesi tila tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan pahenemaan jos saatte lapsen.

nyt vaatii sinulta hellyttelya ja huomiota vaikka itse käyttäytyy huonosti ja kuin pikkulapsi.

jos teillä olisilapsia, et jaksaisi hellitellä miestäsi ja vaikka yrittäisit, hän ei olisi tyytyväinen siihen. tai jos huomioisit miehesi sairaat tarpeet et jaksa hoitaa lapsiasi.

lastensaanti ei muuta ihmistä paremmaksi vaan huonommakksi.

 

kuulostaa aloittajan tilanne

 

Osa pätee mun tilanteeseen,osa ei..
Ja meillä on jo lapsia ja pitkä liitto takana...
Usein mietin,että lähden,mutta en koskaan lähde...arki meilläkin tasaisen ihanaa..mies on huomaavainen ,hellä,osallistuu kotitöihin ja hoitaa lapsia...
Meillä nuo piirteet ilmenevät vain humalassa ja sekin on suht harvoin... silti lähteminen käy mielessä...
Voimia sinulle!!

 

Mulla on tuollainen mies nyt. Juuri tuollainen. Meillä on lapsia ja se tekee tilanteesta todella vaikean. Hän on ihan hyvä isä. Ei menetä lapsiin juuri hermojaan sen kummemmin kuin minä. Mutta koen, että pidän yksin kodin henkistä puolta pystyssä. Joudun luovimaan jatkuvasti, koska haluan välttää konfliktit. Joskus sinällään mitättömistä asioista (olen toki jo oppinut tietämään tai ainakin aavistamaan, mitä ne ovat) mieheni menettää malttinsa täysin. Silloin hän huutaa kuni raivohullu, voi jopa heittää jonkun esineen maahan, haistattelee, häneen ei saa mitään kontaktia eikä kannata edes yrittää. Häipyy paikalta. Myöhemmin hän pyytää anteeksi, mutta veruke on aina: "jos sinä et olisi sitä tai tätä, niin..." eli ei osaa ottaa syytä. Minunkaan mieheni ei ole fyysisesti väkivaltainen ja loukkaantuu syvästi, jos vihjaan edes, että voisi olla. (Olen vihjannut). Uskallan kyllä nousta miestäni vastaan, en siis sinällään pelkää. Vältän vain riitoja, koska en jaksa niitä, me emme koskaan voi hoitaa niitä aikuismaisesti keskustelen.

En voi katua lapsiamme, mutta nyt olisin viisaampi. Kun tapasin mieheni, olin itse aika kypsymätön ja todella huonolla itsetunnolla varustettu. Siksi varmaan tähän ajauduin. Nyt olen vahvempi, mutta pienet lapset tekevät tilanteesta monimutkaisen. Heille isä on todella tärkeä, tietenkin.

Miehesi kuulostaa aivan samanlaiselta kuin omani aiemmin. Meillä oli pari kolme vuotta todella vaikeaa, ja erosimmekin pari kertaa. Viimeisen eron päätin olevan todellakin viimeisen. Olimmekin vajaan vuoden erossa ja elämä hymyili minulle. En todellakaan halunnut palata yhteen sen miehen kanssa, josta erosin, ja hän sen tiesi. Mieheni kuitenkin halusi ja kävi tuona aikana ilmeisen ison prosessin läpi.

Suostuin lopulta pitkin hampain (lapsen takia) muutaman kerran treffeille, ja siitä se lähti uudestaan. Pikkuhiljaa aloin pitää hänestä taas, en rakastanut, mutta pidin tästä uudesta miehestä. Kun aikaa kului ja aloin luottaa siihen, että muutos oli tällä kertaa aitoa ja pysyvää, alkoi rakkauden tunteitakin taas tulla. Olin myös käynyt läpi omia virheitäni ja alkanut elää enemmän oman oloista ja näköistä elämää. Minun oli hyvä olla itseni kanssa, joten minun kanssanikin oli parempi olla. Enkä enää suostunut huonoon kohteluun tai ovimattona olemiseen.

Näillä eväillä olemme edelleen yhdessä ja meillä menee parisuhteessa sekä isänä ja äitinä tosi kivasti. Ennen olimme vain vanhempia, joiden sukset osoittivat vähintään puolet ajasta täysin eri suuntiin, nyt olemme perhe, jossa kaikilla on hyvä olla. Ihmiset voivat muuttua, ja me olemme siitä elävä esimerkki.

Kiitos Äiti-69! Jotenkin tulin tästä hyvälle mielelle - tai toiveikkaaksi. Olen jonkin aikaa ajatellut, että ero on ainoa vaihtoehto, en vaan saa erottua, enkä oikein haluakaan. Lastenkaan takia, mutten muutenkaan... Näen tavalllaan, että meillä olisi mahdollisuus, sinällään arki on usein ihan hyvää.

Haluatko/osaatko kertoa tarkemmin, mikä teillä muuttui, miten ja minkä seurauksena mies muuttui? Miten nyt reagoit, jos tulee entisen kaltaisia tilanteita?

Kävin yksinäni (mies ei suostunut tulemaan, koska hän ei ole "hullu") pari vuotta perheneuvolan pariterapiassa. Siitä oli todella iso apu, enkä varmaan tällainen ihminen ilman sitä keskusteluapua olisikaan. Niin monet asiat avautuivat eri tavalla, kun niitä joutui rehellisesti käymään läpi. Terapian alkaessa vihasin miestäni ja olin aivan varma, että hänellä on narsistisia piirteitä liikaa minun kestettäväkseni.

Todellisuus oli enemmän sitä, että mies oli saanut lapsuudenperheestään aika huonot eväät parisuhteeseen ja perhe-elämään ja yritti toteuttaa niitä samalla kaavalla. Tähän kun yhdisti itsekkyyden ja lapsellisuuden, oli soppa valmis. Jässi kirjoitti hyvin, että omakin persoona muuttuu tällaisessa suhteessa. Minäkin hukkasin itseni ja aloin myös käyttäytyä huonosti. Enää ei osannut sanoa mikä alkoi tai aiheutui mistäkin, oltiin juuri tuossa noidankehässä. Molemmilla oli paha olla ja se sitten näytettiin, mies pahoinpiteli fyysisesti ja minä esitin marttyyriä ja valitin joka suuntaan pahaa oloani.

Kyllä tuossa sitten se rakkauskin kuoli, ja silloin olin valmis eroon joka ei enää tuntunut minään muuna kuin helpotuksena. Mieskin oli aluksi tyytyväinen. Mutta luulisin, että sinkkuaika osa-aikaisena isänä teki tehtävänsä. Se ei kuitenkaan enää ollut sitä, mitä mies halusi. Ollaan kuitenkin jo teini-iät ohitettu 20 vuotta sitten. Eri tahoillamme saimme miettiä mitä on elo yksinhuoltajana ja sinkkuna. Minä olisin ollut ihan tyytyväinen niinkin. Jaksoin pitkästä aikaa keskittyä enemmän itseeni ja omiin toiveisiini. Mies kuitenkin kaipasi perhettä ja toimi sen mukaisesti, teki itseään sitkeästi ja liikuttavasti tykö. Itse hän sanoi kasvaneensa eromme aikana aikuiseksi.

Meillä on muuttunut kaikki. Huomioimme ja kunnioitamme toisiamme. Niin, meillä ei ollut tätäkään aiemmin. Kuuntelemme ja teemme kompromisseja. Tärkeintä onkin varmaan tuo keskusteluyhteyden huomattava paraneminen. Itse olen muuttunut siinä, etten enää provosoidu, jos mies kiukuttelee. Yleensä tilanteet menevät tällä ohi. Jos ei, selitän mikä ko. käytöksessä ottaa päähän ja pyydän lopettamaan. Jos itse loukkaannun jostain ja alan kehitellä marttyyrin oireita, otan pienen aikalisän ja muistuttelen itseäni ettei se draamahakuisuus olekaan pitemmän päälle ollekaan kivaa. Suutun äärimmäisen harvoin enää ja nyt siihen ei ole tullut tarvettakaan.

Olemme mielestäni olleet aina hyviä vanhempia pojallemme, mutta parisuhteemme ei ole toiminut. En aiemmin edes pitänyt meitä varsinaisena perheenäkään. Nyt sitä olemme, ja on aivan liikuttavaa nähdä, miten parisuhteen paraneminen on vaikuttanut jo ennestään tyytyväiseen lapseen. Meillä on kotona ihan oma aurinko

 

Hups! Tuli paha asiavirhe tuohon yllä olevaan tekstiin. Mieheni ei pahoinpidellyt minua fyysisesti, vaan henkisesti.

 

kuulosti niin surullisen tutulta tekstiltä monilla että itku pääsi..

itse teen lähtöä avioliitosta (ei lapsia) vaikka rakastan.. mä en vaan tunne itseäni enää enkä jaksa riidellä.. ei vaan mielenterveys enää kestä..

pelkkä rakkaus ei vaan riitä.. mutta mies ei halua puhua...

 

No niin, mieheni on aina nauranut ihmisille jotka menevät parisuhdeterapiaan. "Ketkä ovat niin säälittäviä etteivät itse osaa hoitaa asioitaan, HOHOHO!"

Eli minun on turha ajatella sitä. Teen kokoajan eroa mielessäni. Kirjoittelen tällaisia tekstejä ja printtailen netistä saamiani vastauksia. Luen ja mietin.

 

No niin, mieheni on aina nauranut ihmisille jotka menevät parisuhdeterapiaan. "Ketkä ovat niin säälittäviä etteivät itse osaa hoitaa asioitaan, HOHOHO!"

Eli minun on turha ajatella sitä. Teen kokoajan eroa mielessäni. Kirjoittelen tällaisia tekstejä ja printtailen netistä saamiani vastauksia. Luen ja mietin.

Äiti-69 jatkaa rekisteröityneenä.

Näin se mies meilläkin ajatteli. Vaan sitten oli toinen ääni kellossa, kun tosissaan halusi korjata suhteen kuntoon. Minulla oli siinä vaiheessa vain jo niin hyvä suhde oman terapeuttini kanssa, etten halunnut tehdä vaihtoa, jonka miehen mukaantulo olisi aiheuttanut.

Monilla miehillä tuntuu olevan ajatus jatkaa sortamistaan ja mielivaltaisuuksiaan juuri niin kauan kuin niitä siedetään. Itsekin kuvittelin pistäneeni käytökselle stopin monta kertaa, mutten ilmeisesti ollut kuitenkaan niin tosissani, että minua olisi tosissaan otettu. Pitäkää naiset itsenne lujina älkääkä antako kohdella huonosti. Ennemmin ero kuin huono suhde. Jos mies haluaa parantaa tapansa, hän tekee sen omilla ehdoillaan ja pakottamatta, mutta teidän ei tarvitse jäädä sitä arpomista katselemaan kovin pitkään.