tässä ketjussa on hullua se, että ne, jotka eivät hyväksy pettämistä tai eivät ole itse pettäneet koskaan (selvä vähemmistö siis

), leimataan naiiveiksi, kapeakatseisiksi ja mustavalkoisesti ajatteleviksi. Ja toitotetaan sitä, että elämänkokemus puuttuu tai että ei sitä koskaan voi tietää. Pettämälläkö se tarvittava puhevaltuus sitten saadaan asian suhteen? Minusta se on hyvä asia, että uskoo itseensä ja periaatteisiinsa. Jotkut toimivat periaatteidensa mukaan lopun elämänsä, toisilla osa periaatteista heittää häränpyllyä, joillakin kaikki. Mitä siitä sitten? Eri asiat ovat eri ihmisille tärkeitä! Jollekin on ihan sama, vaikka menisi ja panisi kaikkia vastaantulevia, joku toinen taas ei tee sitä. Jollekin on ihan sama, käykö kumppani vaakamamboilemassa muualla, toiselle se on maailmanloppu. Me olemme erilaisia, niin miehet kuin naisetkin, ja hyvä niin.
Minä olen 30v (samassa parisuhteessa elänyt nyt 10 vuotta), enkä koskaan ole ketään pettänyt. En tunne itseäni pettäjiä paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi. Mutta uskollisuus on minulle tärkeää, ollut jo aivan teini-iästä asti (tulin silloin petetyksi). Minulle se on yksi parisuhteen ehdottomista perusteista, niin tärkeä, että voin vilpittömästi sanoa, etten koskaan tule pettämään. En silti ole mikään täydellisyys, mulla on omat huonot puoleni, niin kuin kaikilla meillä. Meillä kaikilla on onneksi myös hyvät puolemme.
Sen verran vielä tähän pettämiskeskusteluun otan kantaa, että tämän jälkeen luen aivan uusin silmin niitä tämän palstan ketjuja, joissa jotakin naista on petetty. Niin kuin joku aiemmin mainitsikin, moni tässäkin ketjussa oman pettämisensä myöntänyt, kehottaa petettyä naista jättämään miehensä saman tien. Ja usein vielä tehostettuna tuolla legendaarisella "pettää kerran, pettää toistekin" -lausahduksella. Jos naiset ansaitsevat toisen tilaisuuden ja pystyvät muuttumaan, niin mikseivät miehetkin? Elkääkä nyt taas alkako vetää palkokasveja nenään, nämä ovat vain minun ajatuksiani!