Tuli vaan mieleen kun mies istutti meille toisen omenapuun. Ensimmäinen puu on täynnä omenia ( laskin, niitä on yli 30 ), se istutettiin 3 vuotta sitten keskenmenneen lapsemme muistoksi. Siitä tuli lopulta neljän keskenmenneen puu. Silloin myrskyssä ja sateessa itkun ja raivon kanssa kaivoin multakuoppaa ja laitoin puun maahan toivoen että kun siihen aukeaa ensimmäiset kukat, saan katsella niitä ihan oikeasti uuden vauvan kanssa ja tiedän syyn miksi menetin jotakin niin rakasta.
Seuraavana kesänä synnytin 4 viikkoa etuajassa pojan, tuon meidän 2-vuotiaan ja kotiuduttuamme puu avasi kahden päivän kuluttua kukkansa. Laskettiin ne yhdessä, niitä oli 52. Silloin yksi isommista lapsistani hoksasi että kukkia oli yksi vuoden jokaiselle viikolle, ja viikkoja pisimmälle kasvaneen lapsen menetyksestä oli silloin tasan vuosi. Itkettiin yhdessä ja ymmärrettiin että jonkin kauniin menetys voi olla kuitenkin jonkun toisen kauniin alku.
Mies sai puulle kaivettua kuopan ja laittoi sinne uudet mullat. Me lasten kanssa katseltiin ja pikkumies heilui mukana oman lapionsa kanssa. Kun puu oli istutettu, alkoi mieletön sade. Sellainen kuin silloin kun kaivoin ensimmäisen puun kuoppaa. Se myrsky puuttuu kuitenkin. Miehen kanssa sovittiin että olkoon tämä sitten näiden elävien lasten puu, kun kerran ensimmäinen on menetettyjen. Ainakin ne pölyttävät jatkossa toinen toisensa.
Mies miettii nyt pian syntyvälle lapsellemme nimeä ja sanoi tuossa että "tuleepa vettä ihanasti" Kerrankin se innostui nimiasioista. =)
Turhis mut ajattelinpa jakaa teidän kanssa tänkin...
Seuraavana kesänä synnytin 4 viikkoa etuajassa pojan, tuon meidän 2-vuotiaan ja kotiuduttuamme puu avasi kahden päivän kuluttua kukkansa. Laskettiin ne yhdessä, niitä oli 52. Silloin yksi isommista lapsistani hoksasi että kukkia oli yksi vuoden jokaiselle viikolle, ja viikkoja pisimmälle kasvaneen lapsen menetyksestä oli silloin tasan vuosi. Itkettiin yhdessä ja ymmärrettiin että jonkin kauniin menetys voi olla kuitenkin jonkun toisen kauniin alku.
Mies sai puulle kaivettua kuopan ja laittoi sinne uudet mullat. Me lasten kanssa katseltiin ja pikkumies heilui mukana oman lapionsa kanssa. Kun puu oli istutettu, alkoi mieletön sade. Sellainen kuin silloin kun kaivoin ensimmäisen puun kuoppaa. Se myrsky puuttuu kuitenkin. Miehen kanssa sovittiin että olkoon tämä sitten näiden elävien lasten puu, kun kerran ensimmäinen on menetettyjen. Ainakin ne pölyttävät jatkossa toinen toisensa.
Mies miettii nyt pian syntyvälle lapsellemme nimeä ja sanoi tuossa että "tuleepa vettä ihanasti" Kerrankin se innostui nimiasioista. =)
Turhis mut ajattelinpa jakaa teidän kanssa tänkin...
