Oletko hyvä, keskiverto vai huono vanhempi?

Siinä se, perusteluita myös!

 

Pidän itseäni erinomaisena äitinä.
En nyt jokaista asiaa lähde tässä erittelemään mutta noin pääpiirteittäin:
Pyrin tarjoamaan lapsille sellaiset elämän eväät että varmasti pärjäävät+kokevat olevansa rakastettuja ja hyväksyttyjä.

 

Keskiverto. Kuten suurin osa äideistä.

 

Pidän itseäni erinomaisena äitinä.
En nyt jokaista asiaa lähde tässä erittelemään mutta noin pääpiirteittäin:
Pyrin tarjoamaan lapsille sellaiset elämän eväät että varmasti pärjäävät+kokevat olevansa rakastettuja ja hyväksyttyjä.

Ihanaa. Mäkin haluan äitinä olla erinomainen sitten ku lapsia alan tekee! Ja antaa mahd. hyvät elämäneväät ja opit kotoa,kasvattaa ja olla läsnä.

 

[QUOTE="aapee";28767369] Ihanaa. Mäkin haluan äitinä olla erinomainen sitten ku lapsia alan tekee! Ja antaa mahd. hyvät elämäneväät ja opit kotoa,kasvattaa ja olla läsnä.[/QUOTE]

Nimenomaan läsnä, ei pelkästään paikalla.

 

Pyrin olemaan hyvä äiti lapsilleni ja uskonkin, että olen riittävän hyvä. Täydellisestä kuitenkin vielä kaukana. Tosin täydellinen äiti voisi olla lasten näkökulmasta jopa pelottava. Itseasiassa ajattelen noin kaikista ihmissuhteista.

 

Se on tosi loistava piirre ihmisessä, jos osaa arvioida itseään realistisesti.

Mietin kuitenkin sellaista, että jos kokee olevansa keskiverto tai jopa huono, niin onko tavoitteena kehittää itseään, että tulisi paremmaksi?

 

Varmaan keskiverto, mutta "mistä vauvat tulee"-puheessa oon kyllä ehdottomasti suomen paras.

 

Keskiverto. Mutta sanoisin, että riittävän hyvä.

 

Ja sitäpaitsi poika sanoi, että oon kivempi kuin muiden lasten vanhemmat, koska aina juttelen myös sen kavereille.

 

Pyrin olemaan hyvä äiti lapsilleni ja uskonkin, että olen riittävän hyvä. Täydellisestä kuitenkin vielä kaukana. Tosin täydellinen äiti voisi olla lasten näkökulmasta jopa pelottava. Itseasiassa ajattelen noin kaikista ihmissuhteista.

Joo, olen aivan saman huomannut ettei liian täydellinen ole enää inhimillinen, eikä viehättävä ihmissuhteissa. Äitinä voi silti yrittää olla supermummy, koska se on niin vaikea tehtävä ja rooli ettei siinä kuitenkaan voi olla sitä. Itse haluan olla mahd. paljo samanlainen mitä oma äitini.. Hän on edelleen mulle 21 vuotiaana super läheinen - kuin sisko ja ystävä samanaikaisesti<3

 

Kyllä mä mielestäni hyvä äiti olen. Annan lapsille paljon huomiota, mutta myös paljon tilaa kasvaa. Autan ja opastan, mutta annan tarvittaessa myös oppia kantapäänkin kautta. Teen tietoisia valintoja kasvatuksessa, enkä ole impulssiivinen lasten kasvatuksen suhteen. Pyrin kasvattamaan lapsia niin, että heillä olisi hyvä olla nyt, ja myös sitten kun lentävät pesästä. Rakastan lapsiani valtavasti, enemmän kuin kukaan muu niitä pystyy lasten isän lisäksi rakastamaan. Olen siis omilleni se kaikkein paras.

 

Ja sitäpaitsi poika sanoi, että oon kivempi kuin muiden lasten vanhemmat, koska aina juttelen myös sen kavereille.

Juttelet, pyh.
Hah, mä leikin lasten kavereiden kanssa, nih!:xmas:

 

Se on aika tärkeetä että osaa pyytää lapsilta anteeksi. Tai sitten mä oon ainoo jolla on tapana joskus mokailla.

 

Juttelet, pyh.
Hah, mä leikin lasten kavereiden kanssa, nih!:xmas:

No mut pojan kaverit on yläasteella... Tyydyn jutusteluun.
Leikin eniten mieheni kanssa.

 

En varmaan saisi vastata tähän, koska marisen aina tästä samasta asiasta. Mutta olen jotakuinkin allerginen ajatukselle / käsitteille hyvä vanhempi -huono vanhempi.
Minusta vanhemmuden " laadukkuutta" ei voi kovin yksiselitteisesti mitata tai määritellä.
En pidä sellaisesta vanhemmuuteen, etenkin äitiyteen liitettävästä ilmiöstä, jossa äideistä halutaan tehdä myytti. Ihana äiti -myytti, jossa äitien tulisi olla niitä imelien äideistä kertovien laulujen kaltaisia, joissa äidit eivät pyydä mitään ja joiden sydämet ovat niin pyhiä, kalliita ja verratomia ja täytenään rakkautta lapsiinsa.

En sano tätä siksi, ettenkö uskoisi äitien ja isien lapsiaan vilpittömästi rakastavan, varmasti rakastavat. Minä ainakin. Mutta sitä en kestä,etteikö myös niistä raadollisimmista puolista vanhemmuudessa saisi puhua ääneen ja ettei niitä saisi myöntää.

Pyrin toki olemaan lapsilleni hyvä vanhempi, mutta en minä siinä aina onnistu. En suinkaan. Mikään muu asia/ ketkään muut ihmiset eivät ole kirkastaneet minulle selvemmin omaa vajaavaisuuttani ja raadollisuuttani kuin omat lapseni.

Siksikin ehkä aina vähän kimmastun hyvä vanhempi -asettelusta. :ashamed:

( anteeksi paatoksellinen saarnani) sillä , en minä osaa ajatella olevani Hyvä äiti, enkä liioin huono ( paitsi aina välillä, itsesyytösten keskellä ).

Ehkä sitten olen se keskiverto, vahvuuksineni ja heikkouksineni.
En haluakaan olla mikään maailman paras äiti.

Oma esikoiseni on sanonut, että sä olet just sellainen riittävän hyvä äiti. Eikä siinä ollut tippakaan vähättelyä, vaan se oli avointa ja rehellistä palautetta minulle.

 

Varmaan keskiverto, mutta "mistä vauvat tulee"-puheessa oon kyllä ehdottomasti suomen paras.

Ahas, no tämä on hyvä tietää, alkaa toi tyttö olla jo siinä iässä. Minnes tuon kuulemaan luentoa? Mun lapsille kelpaa vain paras!=)

 

Ahas, no tämä on hyvä tietää, alkaa toi tyttö olla jo siinä iässä. Minnes tuon kuulemaan luentoa? Mun lapsille kelpaa vain paras!=)

Mä piirrän aina kuvia aiheesta. Viimeksi puhuttiin 8 vuotiaan kanssa siitä, miksi siamilaiset kaksoset ei voi olla tyttö ja poika.

 

Ainakin epävarmempi, kuin moni tämän ketjun vastaajista.. En nyt huonokaan ole, yleensä.

 

En varmaan saisi vastata tähän, koska marisen aina tästä samasta asiasta. Mutta olen jotakuinkin allerginen ajatukselle / käsitteille hyvä vanhempi -huono vanhempi.
Minusta vanhemmuden " laadukkuutta" ei voi kovin yksiselitteisesti mitata tai määritellä.
En pidä sellaisesta vanhemmuuteen, etenkin äitiyteen liitettävästä ilmiöstä, jossa äideistä halutaan tehdä myytti. Ihana äiti -myytti, jossa äitien tulisi olla niitä imelien äideistä kertovien laulujen kaltaisia, joissa äidit eivät pyydä mitään ja joiden sydämet ovat niin pyhiä, kalliita ja verratomia ja täytenään rakkautta lapsiinsa.

En sano tätä siksi, ettenkö uskoisi äitien ja isien lapsiaan vilpittömästi rakastavan, varmasti rakastavat. Minä ainakin. Mutta sitä en kestä,etteikö myös niistä raadollisimmista puolista vanhemmuudessa saisi puhua ääneen ja ettei niitä saisi myöntää.

Pyrin toki olemaan lapsilleni hyvä vanhempi, mutta en minä siinä aina onnistu. En suinkaan. Mikään muu asia/ ketkään muut ihmiset eivät ole kirkastaneet minulle selvemmin omaa vajaavaisuuttani ja raadollisuuttani kuin omat lapseni.

Siksikin ehkä aina vähän kimmastun hyvä vanhempi -asettelusta. :ashamed:

( anteeksi paatoksellinen saarnani) sillä , en minä osaa ajatella olevani Hyvä äiti, enkä liioin huono ( paitsi aina välillä, itsesyytösten keskellä ).

Ehkä sitten olen se keskiverto, vahvuuksineni ja heikkouksineni.
En haluakaan olla mikään maailman paras äiti.

Oma esikoiseni on sanonut, että sä olet just sellainen riittävän hyvä äiti. Eikä siinä ollut tippakaan vähättelyä, vaan se oli avointa ja rehellistä palautetta minulle.

tosi hyvin sanottu. Äidit saa väsyä, hermostua ja uupua, se ei lapsen arvostusta/rakkautta omaan vanhempaansa vähennä! Itse ajattelen, että lapselle tärkein on ettei äiti ikinä lopeta olemasta kannustava ja lapseen uskova. Äidin on hyvä olettaa mielummin vähän liikoja lapsestaan,kuin että rima on matalalla.. Kaikessa elämässä - koulussa, työssä ja ihmissuhteissa on äidin uskottava lapsen olevan se parhain.

 

En varmaan saisi vastata tähän, koska marisen aina tästä samasta asiasta. Mutta olen jotakuinkin allerginen ajatukselle / käsitteille hyvä vanhempi -huono vanhempi.
Minusta vanhemmuden " laadukkuutta" ei voi kovin yksiselitteisesti mitata tai määritellä.
En pidä sellaisesta vanhemmuuteen, etenkin äitiyteen liitettävästä ilmiöstä, jossa äideistä halutaan tehdä myytti. Ihana äiti -myytti, jossa äitien tulisi olla niitä imelien äideistä kertovien laulujen kaltaisia, joissa äidit eivät pyydä mitään ja joiden sydämet ovat niin pyhiä, kalliita ja verratomia ja täytenään rakkautta lapsiinsa.

En sano tätä siksi, ettenkö uskoisi äitien ja isien lapsiaan vilpittömästi rakastavan, varmasti rakastavat. Minä ainakin. Mutta sitä en kestä,etteikö myös niistä raadollisimmista puolista vanhemmuudessa saisi puhua ääneen ja ettei niitä saisi myöntää.

Pyrin toki olemaan lapsilleni hyvä vanhempi, mutta en minä siinä aina onnistu. En suinkaan. Mikään muu asia/ ketkään muut ihmiset eivät ole kirkastaneet minulle selvemmin omaa vajaavaisuuttani ja raadollisuuttani kuin omat lapseni.

Siksikin ehkä aina vähän kimmastun hyvä vanhempi -asettelusta. :ashamed:

( anteeksi paatoksellinen saarnani) sillä , en minä osaa ajatella olevani Hyvä äiti, enkä liioin huono ( paitsi aina välillä, itsesyytösten keskellä ).

Ehkä sitten olen se keskiverto, vahvuuksineni ja heikkouksineni.
En haluakaan olla mikään maailman paras äiti.

Oma esikoiseni on sanonut, että sä olet just sellainen riittävän hyvä äiti. Eikä siinä ollut tippakaan vähättelyä, vaan se oli avointa ja rehellistä palautetta minulle.

Prinsessa saa, ja pitääkin, marista ihan mistä tahansa:heart:
Yleensä kuitenkin mariset asiaa.=)

 

[QUOTE="aapee";28767473]tosi hyvin sanottu. Äidit saa väsyä, hermostua ja uupua, se ei lapsen arvostusta/rakkautta omaan vanhempaansa vähennä! Itse ajattelen, että lapselle tärkein on ettei äiti ikinä lopeta olemasta kannustava ja lapseen uskova. Äidin on hyvä olettaa mielummin vähän liikoja lapsestaan,kuin että rima on matalalla.. Kaikessa elämässä - koulussa, työssä ja ihmissuhteissa on äidin uskottava lapsen olevan se parhain.[/QUOTE]
Minulla on minulle ihanimmat lapset, mutta en usko heidän olevan kaikissa asioissa niitä parhaita, enkä pyri edes heitä vakuuttamaan siitä.

Sen sijaan pyrin vakuuttamaan heidät siitä, että he ovat hyviä, siitä riipumatta ovatko he taitavia ja lahjakkaita kaikissa asioissa. Sillä eivät he ole kaikessa lahjakkaita. Haluan vakuuttaa heidät silti uskomaan itseensä, kasvamaan terveitsetuntoisiksi ihmisiksi, jotka pyrkivät tekemään parhaansa, vaatimatta itseltään ja toisilta liikaa, olematta kuitenkaan alisuoritujia. Kasvamaan ihmisiksi, jotka voivat rakastaa itseään ja muita sellaisina kuin he ovat.

Eivät aina parhaina, mutta riittävän hyvinä ja omalla laillaan minulle täydellisinä ja toivottavasti tavallaan riittävän täydellisinä myös itselleen.

 

Minulla on minulle ihanimmat lapset, mutta en usko heidän olevan kaikissa asioissa niitä parhaita, enkä pyri edes heitä vakuuttamaan siitä.

Sen sijaan pyrin vakuuttamaan heidät siitä, että he ovat hyviä, siitä riipumatta ovatko he taitavia ja lahjakkaita kaikissa asioissa. Sillä eivät he ole kaikessa lahjakkaita. Haluan vakuuttaa heidät silti uskomaan itseensä, kasvamaan terveitsetuntoisiksi ihmisiksi, jotka pyrkivät tekemään parhaansa, vaatimatta itseltään ja toisilta liikaa, olematta kuitenkaan alisuoritujia. Kasvamaan ihmisiksi, jotka voivat rakastaa itseään ja muita sellaisina kuin he ovat.

Eivät aina parhaina, mutta riittävän hyvinä ja omalla laillaan minulle täydellisinä ja toivottavasti tavallaan riittävän täydellisinä myös itselleen.

Tuo kaikessa parhain lause ei ollut se mitä oikeastaan tarkoitin.. Hmm.. miten sen pukis sanoiksi? Se että on optimisti ja empaattinen sillä tavalla että ei lähde lapsen suruihin täysin mukaan vaan kannustaa eteenpäin. Itselläni kun on vaikeuksia, on sanoinkuvaamattoman ihana kun äiti aina tsemppaa ja ihansama mitä tapahtuu - ei lakkaa uskomasta että asiat järjestyy parhain päin. Niin ne aina järjestyy, tuon asenteen haluan omillekin lapsille "antaa". Äiti on täysillä hengessä mukana, mutta toisin kun jotkut ystävät,hän löytää aina positiivisia puolia vaikeista tilanteista.
Se on kai luonnekysymys, ei niinkään kasvatus.

 

Kohtalainen. Tiedän missä voisin petrata, mutta tuloksista päätellen en ihan järkyn surkeasti ole suoriutunut.

 

Päivästä riippuen varmastikin kaikkea vaihtoehdoista. Mutta kun katselen tulosta niin uskoakseni olen monessa kohdin onnistunut oikein hyvin.